Ystäväni oli soitellut kahdeksan aikaan illalla kyselläkseen vointiani. Minua ei kuulemma ollut sairaalassa lainkaan. Ei löytynyt koneelta, ei kummastakaan heräämöstä,.Toisesta löytyi joku omahoitaja, joka oli pahoitellut, että ikävää, että kolme päivää piti odottaa leikkausta. Ystäväni totesi, että nyt me puhutaan eri ihmisestä. Omahoitajani lupasi katsoa koneelta, olenko siellä. En ollut.

Paitsi että olin, koska kuulin, että Suomi pelasi ja kaikki katsoi matsia. Kun joku kävi välilä katsomassa, olenko hengissä, kysyin, millainen paita Tamilla on. Oksennuksen värinen, sanoi. Pelin jälkeen heräämöä alettiin tyhjentää remontin tieltä. Lopun yötä siellä olin vain minä ja lauma hoitajia. Tai siis minähän en virallisesti ollut. Hoitajat puhuivat koko ajan enkä saanut nukuttua. Toisaalta, sehän on heräämö.

Aamulla minut kärrättiin osastolle. Samassa huoneessa majaa pitänyt jokinorsu puhui koko ajan, paitsi silloin, kun kuorsasi ja piereksi. Oli pakko saada jalat alle kolmantena päivänä ja kävellä, kävellä ja kävellä, mikä merkittävästi edisti toipumista.

Sairaala on täynnä liian sosiaalisia ihmisiä. Kaikki kysyy, että mikä sulta leikattiin ja ihan sama vaikka vastaisi, että tehtiin lobotomia. Ei niitä kiinnosta. Ne kysyy vain päästäkseen pitämään kahden tunnin esitelmän siitä, mikä häneltä leikattiin ja miten iso leikkaus se oli ja miten järkyttävän kipeä se on. Siihen saakka, kun jaksoin olla sosiaalinen, oli saldo: kaksi kaatunutta juoppoa, toiselta reisi poikki ja toiselta reisi ja käsi, yhtä potkaisi hevonen, yksi kaatui Turkissa uima-altaalla, yksi katkoi ranteensa pyörän kanssa, yksi ei osannutkaan riippuliitää tai vuorikiipeillä, se oli niin sekava selostus, että jäi vähän auki. Loputonta rasittavaa avautumista on sairaalaolo. Ymmärrä vaieta.

Itse keskityin valloittamaan telkkarihuoneen heti, kun pääsin jokinorsun vartioinnista. Istuin kaukosäätimessä kiinni yrmyn näköisenä. Olin kanavien herra. En vastannut enää, kun kysyttiin, mikä sulta leikattiin. Pitivät hulluna tai kuurona riippuen siitä, tuliko tekstitettyä ohjelmaa vai ei.

Kiitos jokinorsulle, olen kotona jo. Minut vapautettiin vankilasta löysään hirteen, sillä kuuteen viikkoon ei kantamista, ei imurointia (tämä on erityisen vaikea paikka), ei nostamista, ei juoksemista ja paljon muita ei-alkuisia toimintoja, jotka tarkistan myöhemmin. En jaksanut sisäistää kaikkea.

Huvi ei loppunut vielä tähän reissuun. Koska tehiksen lääkäri ei tosiaan ehtinyt korjata vasenta rintaa saman kokoiseksi (tosin ehti pelastaa hengen, joten annan anteeksi), niin joudun puolen vuoden päästä taas puukon alle ja silloin korjataan, mikä korjattavissa on. Mutta se on pikkujuttu. Silpaistaan pala ja ommellaan umpeen ja saan vihdoin jo ensi keväänä nahkatakin vetskarin ylös asti kiinni,

Se tuli kuitenkin selväksi, että ei kannata ryypätä, juosta, pyöräillä, lenkkeillä, lomailla, kasvattaa hevosia, riippuliitää, kiipeillä vuorilla tai tulla vanhaksi.

Korjausleikkaus alkaa aamulla puoli kahdeksalta. Tälle tarinalle nätti piste. Tähän.

Pitäkää peukkuja.

Haluaisin ilmapallon. Sellaisen, joka pysyy ilmassa eikä sellaista, joka puhalletaan itse ja sitten pitää leikkiä, että se leijuu.

Aurinko lämmittää mutta minulla on valkoinen villatakki. Meistä otetaan kuva. Seison leuka rintaan painettuna, vatsa pömpöllä. Äiti sanoo, että tuo tyttö ei koskaan osaa olla kuvissa.

Isällä on harmaa puku ja hattu. Otan isää kädestä. Seisomme puistossa. Punaisia lippuja ja iloisia ilmeitä. Naurua ympärillä. Iso punainen ilmapallo on solmittu villatakin nappiin. Olen onnellinen. Mietin, pelkäisinkö, jos pallo veisi minut mennessään.

Ilmapalloa ei saa ottaa autoon sisälle. Se räjähtää, sanoo äiti. Pidän narusta kiinni, ettei se vaan irtoaisi. Pallo tempoilee ja pelkään, että se menee rikki. Unohdan vappuhuiskan puistoon ja äiti toruu. Sanoo, etten ensi vappuna sitten saa huiskaa.

En välitä, sllä minulla on pallo. Se on ainakin metrin levyinen. Isä sanoo, että se on teekkaripallo. En ymmärrä. Se pysyy olohuoneen katossa eikä sen naru ota lattiaan. Olen onnellinen.

Kuukauden päästä se on pieni ja ruttuinen. Sen naru on vekillä lattialla. Se leijuu vielä ihan vähän. Ajattelen, että se kuolee ja olen surullinen. Luulin, että voin hakea sen seuraavana vappuna vintiltä samalla tavalla kuin se huiskan.

Olen viisivuotias. Tiedän sen siitä, että pikkuveljeä ei vielä ollut.

Onkohan se vähän lihonut? Ei. Tai olihan se välillä ehkä vähän. Mutta nyt se on taas laihtunut. Ettei nyt vaan liikaa laihduttaisi. Että jaksaa sen leikkauksen. Sehän on menossa ihan kohta siihen korjausleikkaukseen. Jännittääköhän sitä. Onhan siinä sitten taas sopeutumista.

Miltähän se tuntuu, kun elämä mullistuu: ensin viedään rinta, sitten lähtee tukka ja syöpähoitojen sivuvaikutukset jyystävät mieltä ja kehoa. Ajatteleekohan se, että ne kivut näkyvät uurteina kasvoissa. Ei ne näy. Kai. Mutta ajatteleekohan se niin.

Kyllähän siinä ihmisenä varmaan kasvaa aika lailla. Miettiiköhän se sitä kasvamista sillä tavalla, että se on positiivista ja avartavaa. Vai ajatteleekohan se, että se on vanhenemista, jonkin lopullista menettämistä. Nuoruuden? Optimismin?

Tukka sillä on ainakin kasvanut uudestaan, ihan erilaisena. Kiharana ja tummana, melkein mustana. Entinen blondi näyttää kyllä melko hyvin viihtyvän gootti-ilmeessään. Miltähän tuntuu, kun ei peilikuvastaan tunnista itseään. Katseleekohan se joka aamu kuvaansa ja keskustelee itsensä kanssa oppiakseen tuntemaan sen tyypin, joka siinä katselee takaisin.

Jospa kerron sille, kun tapaan seuraavan kerran, että pelko pois. Minun mielestä se on ihan hyvä just tollasena.

Vähän tulee sellanen olo, että on huonompi ihminen, kun ei pakasta viittäkymmentä litraa mansikoita ja kahdeksaa ämpärillistä mustikoita ja keitä kuuttakymmentä litraa omenasosetta. Samalla tavalla huonompi ihminen -olo tulee, kun ei hiihdä viikonloppuisin keväthangilla viittäkymmentä kilometriä. Maanantaisin kahvipöydissä vertaillaan, kuinka paljon kukakin hiihti minkin järven jäällä ympyrää. Ei siinä sitten kehtaa sanoa, että katselin kolme elokuvaa säleverhot tiukasti kiinni. Ei voi vaikka olisivat hyviäkin elokuvia. Mitä ne nyt ei yleensä ole. Siis sillä tavalla kulttuurisesti kohottavassa mielessä.

Samalla tavalla huonompi ihminen -olo tulee, kun ei ole käynyt shoppailemassa, oopperassa ja musikaalissa, kun kerta oli Lontoossa. Että mitä sä sitten teit? No, käyskentelin. Ei kukaan voi käyskennellä viikkoa, sanotaan. Kyllä voi. Ihan samalla tavalla kuin voi olla pakastamatta marjoja ja tehdä jotain, mistä ite tykkää. Samalla tavalla kuin voi olla hiihtämättä ja tehdä jotain, mistä ite tykkää.

Tärtymys. Täytyymisestä nouseva ärtymys. Se on kolmas nimeni. Heti laiskimuksen jälkeen.

Koska oli pakko pitää irtotukkaa tauotta 12 tuntia päivässä viikon verran, olin niin kypsä siihen, että päätin heti kotio päästyä heittää peruukin pois. Oikea tukkani on vain sentin pituinen ja oikea väri ikävästi asfaltin värinen, joten päätin piristää olemustani vaalennuksella. Ostin "ash blonde" -lupauksella varustettua väriä. Sainko tuhkan vaaleaa? En tod. Sain kirkkaan keltaisen tukan. Pahaksi onneksi oli pitkäperjantai ja kaupat kiinni, joten perjantain vietin muistuttaen pääsiäistipua.

Heti kun kaupat suostuivat myymään, ostin keltaisuutta vähentävää shampoota ja pesin koko lauantaipäivän tipusänkeäni. Eihän se siitä miksikään muuttunut. Joten kauppaan uudestaan ja uutta tummempaa blondia päälle. Jonka jälkeen minulla olikin sitten nahistuneen porkkanan värinen tukka. Olen pessyt sillä harmentavalla shampoolla nyt kymmenisen kertaa porkkanaani ja muistutan enää palsternakkaa.

Mutta en antanut sen haitata. Tänään oli SE päivä, jolloin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen uskaltauduin julkisuuteen ilman tekotukkaa. Töissä kehuivat hienoksi mutta sanoin, että älkää viitsikö, isot ihmiset, minulla on kyllä takapeili. Korjasivat sitten, että olen rokimpi. Sen pystyin hyväksymään.

Hienolta tuntui. Ei uskoisi, miten hyvältä tuntuu, kun tuuli käy tukkaan.

Neljästi vuodessa onkin oltava varppina, että milloin koittaa se kolmeminuuttinen välikausi, jolloin välikausitakki on juuri oikea vaate. Tänään, ajattelin allakkaa, aurinkoa ja aamupäivää tulkiten, tänään täytyy olla välikausitakin hetki. Mutta kumpi? (Huomatkaa muotitietoisuuteni: minulla on kaksi erilaista välikausitakkia.) Villakangasjakku vai takki, joka on kuin untuvatakki mutta ilman untuvatäytettä. Vanha kansa kutsuisi sitä ehkä poplariksi, mutta se on lyhyt, se on musta, se ei ole poplarikangasta. Olisko se parga? En tiedä. Niin muotitietoinen en ole. Eli minulla on siis välikausitakkien paksumpi ja kevyempi versio. Nyt tarkkana. Olisiko tänään paksumpi vai ohuempi välikausitakkiaika.

Koeradalle. Ohuempi pitää tuulen, kävellessä pysyy lämmin sisällä mutta seistessä palelee. Sisätiloissa, kuten kaupassa, on sopivaa. Entäpä se paksumpi? Kävellessä tulee hiki, seistessä on sopivaa mutta kaupassa ahistaa. Hankalaksi menee, sillä talvitoppa on jo pois laskuista, siinä hikoilee sekä kävellessä että kaupassa. Myös seistessä, sillä hiki kylmii selässä. Kesätakissa ei tietenkään vielä tarkene. (Tosin kesätakkia minulla ei ole, koska kuka nyt kesällä takkia pitää.) Pakko olla välikausi näiden todisteiden läsnäollessa.

Nyt on vaan valittava, että seisonko ulkona paikoillani, ettei tule hiki kävellessä tai kaupoissa (paksumpi) vai kävelenkö koko ajan ja/tai maleksin kaupoissa (ohuempi). Tai hei, mimmosethan kelit siellä Lontoossa on. Hmmmm. Näyttää ohuemman välikausitakin ilmalta. Siellähän on vaihtoehtona myös niitä pubeja.

Kävi nimittäin niin, että tiistaina lopputarkastusmammografiassa löytyi epäilyttävä patti kainalosta. Pimeässä huoneessa, hoitajien ja lääkärin hyöriessä ympärillä ladellen toisilleen ammattitermejä, tunsin samaa pakokauhua kuin silloin, kun lentokoneessa henkilökunta näyttää huolestuneelta ja köyttää itsensä penkkeihin. Patologin vastaus tuli tänään: ei mitään syöpään viittaavaa.

Kaksi rintasyöpää kokeneena jokainen mammmografia on iso, musta ahdistusaukko, johon solahtaa sillä samaisella sekunnilla, kun otetaan uusi kuva, koska edellinen oli epäselvä. Tai kun ultraäänilaitetta pyörittävä käsi pysähtyy. Vaikka kuinka rauhoitellaan, että ei se varmasti ole mitään vakavaa, niin kyllä siinä jo tuntee etäpesäkkeiden rymyävän pitkin kehoa ja virkayskäkin kuulostaa keuhkosyövältä.

Nyt, kun elämä taas jatkuu, voinkin alkaa surra lohjennutta hammasta. Ei kaksi kolmannetta, sanotaan. Sitä odotellessa.

Viritin tikkaat, joiden ylätasanteelta äärimmilleni kurottaen lihakset hoosiannaa huutaen juuri ja juuri yllän kattoon. Olin jo aivan hapoilla, kun sain vanhan kattolampun irti. Vain huomatakseni, että siellä mitään pistoketta ollut, jollaisen uusi lamppu vaati. Ei, ei myöskään sokeripalaa (ei sillä, että sillekään mitään osaisin tehdä) vaan jotain eksoottista edellisen asukkaan muokkaamaa suoraviritelmää. Vanha takaisin. Katseeni suuntautui oitis toiseen huoneeseen, että no sinne sitten. Uusi viritys ja kurottelu vain huomatakseni, että siellä oli sokeripala. Vanha takaisin. Jalat ja kädet täristen melkein itkua jo väänsin. Ei ole puolitoistametrinen sähkötyötaidoton tarkoitettu yksineläjäksi.

Koska lamppu oli jo ostettu, niin pakkohan sille paikka oli keksiä. Jatkoin uurastusta keittiön katossa. No sieltä vihdoin löytyi lampun pistokkeelle vastakappale ja pinnistelin lampun paikoilleen. Olin itseeni ja taitooni täydellisen rakastunut. Kunnes silmäni iskeytyivät keittiön toisessa päädyssä, pöydän päällä roikkuvaan lamppuun. Sehän ei nyt enää keskustellut lainkaan uuden kattokaunottaren kanssa. Seuraavana päivänä lamppukauppaan, josta löytyi kuin löytyikin keskustelukumppani. Lamppu roikkuu nyt vinossa ja kattokupu nuupallaan mutta se on pientä sen rinnalla, että sain rauhan: keittiön valaisimet keskustelevat nyt keskenään. Ne juttelevat myös eteisen lamppujen kanssa. Olen ollut ymmärtävinäni sisustusohjelmista, että se on tärkeätä. Että huoneet keskustelevat keskenään.

Että tämmöistä tänä keväänä. Minusta on vihdoin tullut keski-ikäinen. Minulla on nyt juurikin niitä kristallilamppuja, joita teininä kotona inhosin ja halveksin syvästi. Moista keskiluokkaisuutta ja -ikäisyyttä. Mutta hei, nämä eivät ole mummokristallia. Nämä ovat hajuvettä ja lihapullaa.

Tänään raahasin kroppani ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen autohallin portaat, 10 kerrosta, aamulla alas ja äsken ylös. Kuolin melkein. Olen kävelevä todiste siitä, että kahdeksan kuukautta itsesäälissä piehtarointia ja oman navan ympärillä pyörimistä ei ole kuntourheilua.

Hanskaa ei löytynyt mutta sen sijaan huomasin katoksen lattialla läpyskän, jolla pääsee sinne autohalliin. No mutta hyvä, ellei kerrassaan mainiota, ajattelin, sillä muuten en olisi päässyt autolle enkä ajoissa töihin ja kahdeksan kokoukseen.

Hanska puuttui silti edelleen. Hakemaan uusia kotoa. Pakkasta sen verran kuitenkin. Takaisin. Hissiin. Viidennen kerroksen nappulan painallus. Alistuneena, ehkä vähän harmistuneena katseeni osui hissin peliin. Vastaan tuijotti näköiseni tyyppi, jolla roikkui hanska hampaissa.

Kun sitten vihdoin pääsin autohallin hissille, seisoin monta minuuttia tuskastuneena odottamassa hissiä, jota en ollut lainkaan painanut tulevaksi.

Töistä tullessani havainnoin, että edessä olevan risteyksen liikennevalot vaihtuivat. Lempeä jarrutus. Pysähdys. Odotusta. Lisää odotusta. Jopas kestää, ajattelin. Kunnes huomasin, että olin pysähtynyt vihreisiin.

Kotona paniikki, että no nyt on lompsa hukassa. Katson kaikki vaakapinnat. Katson jääkaappiin. Huomaan, että lompsa on kädessäni.

Lääkkeet!

Huomaatteko? Ajanlaskuni on syövän ajalta takaperäistynyt. Oli se normaali, entinen, kronologinen aika ennen tätä syöpää ja on tämä takaperoinen aika nykyisyyden ja syövän välissä. Ihan kuin minulla ei olisi ollut ajatusta tulevaisuudesta tuona aikana. Tuotapa en olekaan aiemmin tajunnut. Elin vain hetken kerrallaan, ilman tulevaisuutta.

Jotenkin tyhmyyksissäni kuvittelin, että kun hoidot loppuu, tukka kasvaa samaan tahtiin kuin se yleensä kasvaa. Ja alkaa kasvunsa heti hoitojen loputtua. Ja sentin kuukausikasvu, se normikasvu, jota oletin, tarkoittaa, että minulla on suunnilleen näihin aikoihin tukka päässä. Voin kertoa, että eipä ole. No vähän vauvan tukkaa on. Joulun jälkeen muuten vasta alkoivat ripset lähteä ja tänään huomasin, että jossain välissä kulmakarvatkin olivat hävinneet. Kun en niihin niin varsin kiinnitä yleensä huomiota, en ollut huomannut, ettei niitä ole.

Jotenkin myös oletin, että kun nuo raskaammat hoidot on hoidettu ja on vain tämä hormonien alasajo jäljellä, voisin sanoa, että olen sairastanut syövän. Ja että olen nyt toipunut ja että olen terve. Vaan kun en osaakaan sanoa niin. Kun en tiedä. Ei kukaan ole sanonut, että se oli nyt siinä ja että olet sen kukistanut. Nyt jos kysytään, niin jään empimään, käytänkö mennyttä muotoa vai en. Toisaalta en voi sanoa preesensissäkään. Olen välitilassa.

Ehkä sitten uskallan sanoa selättäneeni syövän, kun korjausleikkaus on tehty toukokuun alkupuolella. Sitten ehkä uskallan katsoa eteenpäin ja sanoa, että se oli siinä. Että nyt neitiseni, leuka vasten rintaa ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Johonkinhan minun on piste laitettava. Laitan sen siihen.

Kun jo useampi edessä ajava oli vaihtanut kaistaa, hän tajusi, miksi. Jonon keulana oli hyssytellyt traktori. No, ajatteli nainen, hänhän kääntyy ihan kohta ja traktori varmaan jatkaa valtaväylää, joten ei viitsi ohittaa. No ei jatkanut, vaan kääntyi samaan suuntaan. Äh, ajatteli nainen, eipä viitsi nyt tällä pätkällä enää ohittaa, risteys on ihan tuossa edessä, varmaan se kääntyy toiseen suuntaan. No ei. Ei vieläkään, on tämäkin, ajatteli nainen. Vihdoin nainen päätti sen ohittaa, kun oli kaksi kaistaakin mäen päälle saakka käytössä. Noin. Ja kaasutti sitten reippaasti takaisin omalle kaistalleen, kun vasen kaista loppui.

Edessä nainen näki jotain hässäkkää. Huomioliivejä, punaista valoa ja autoja tienvarsi täynnä. Mitäköhän tuolla tapahtuu, ajatteli hän. Oho. Poliisihan se ja osoittaa punaista valomiekkaa, että tien sivuun. Ja sitten puhallus. Ja poliisi sanomaan, että oli vähän ylinopeutta tuossa mäessä sinulla, niin että pitäisi tuonne poliisiauton takapenkille.

Takapenkillä nainen oli sanaton. Sitä häpeän määrää. Istua nyt poliisiauton takapenkillä. Hän. Kunniallinen ja nopeusrajoituksia aina täsmällisen neuroottisesti noudattava ihminen. Nainen tunsi itsensä niin noloksi ja nöyryytetyksi, että meni ihan sanattomaksi. Ketuttikin tietenkin. Miksi pitikin mennä ohittamaan se traktori. Jumankauta, hänhän ajaa aina nopeusrajoitusten mukaan ja sen kerran, kun menee hiukan yli ja ihan vaan siksi, ettei olisi tulppana, niin eikö siinä ole tutka. Eikö noillakaan ole suurempia rikollisia etsittävänä, kiroili nainen mielessään. Ja kaikki ne saamarin autot, jotka ajoi ainakin kahdeksaakymppiä, miksei ne ole nyt tässä tien vieressä. Miksei poliisi ollut silloin siellä.

Onneksi takapenkin aiheuttama hämmennys ja häpeä oli niin totaalinen, etteivät ajatukset päässeet puheeksi asti. Mielessä kävi nimittäin puolustautua, ettei hän koskaan ajanut tässä neljääkymppiä. Eikä hän edes tiennyt, että tässä on neljänkympin rajoitus. Olisivat vielä mätkäisseet rikesakon triplana.

Kirjeessään poismuuttaja kyseli, keneltä hän voi kysyä lupaa, kun kuun vaihteessa joutuu peräkärryllään hakemaan sohvan ja muut isommat tavarat. Yleinen parkkipaikka kun on korttelin päässä mutta se on aina täynnä. Lähin paikka, jonne ehkä voisi saada autonsa muuton ajaksi, on läheisen kaupan piha puolen kilometrin päässä. Lupakäytäntö olisi hänen kiva saada tietää, on nimittäin aika raskasta kantaa esimerkiksi pesukonetta niinkin pitkä matka.

Olen itsekin joutunut kyseisen kyttääjän uhriksi muutaman kerran, kun en ole jaksanut sieltä korttelin päästä kantaa isompia tavaroita. Kerran sama mummu halusi tarkistaa roskapussini, etten vaan vie mitään luvatonta. Mummeli on laputtanut talon seinät ja roskiksen täyteen neuvoja ja kieltoja. Kerran täti päivysti pari tuntia pihassa nähdäkseen, kenen auto oli siinä parkissa. Nyt hän on sitten mennyt niin pitkälle, että ihan poliisille asti on ilmoittanut. Miten se hetkellinen parkkeeraus ketään haittaa. Häntä nyt erityisestikään, kun ei ikkunastaan edes näe sille pihaosuudelle, jonne auto on mahdollista hetkeksi jättää. No ehkä siitä aiheutuu vaivaa, kun pitää kurkotella putoamisvaarassa parvekkeelta kaula pitkänä. Talvella on kylmäkin.

Eikö näille kyttääjille mikään riitä? Ymmärrän, että kun sitä elämää ei ole, niin jostainhan ne kiksit on hankittava. Mutta että jumaleisson. Seuraavan kerran, kun se mymmyskä tulee minulle huomauttamaan siitä viidestä minuutista, jonka auto on pihassa, kun heitän jonkun painavan tavaran sisälle, niin sanon, että kiva, että tulit auttamaan. Ja jotta voinkin nyt viedä auton tonne parkkipaikalle, kun tulit kantoapuun.

Eikö niillä poliiseillakaan ole parempaa tekemistä kuin ajaa periferiaan sakottamaan viatonta pihaan parkkeeraajaa jonkun häiriintyneen mummon soiton perusteella? Ja eikö muka muutto ole huoltoajoa, joka pihaan on sallittu?

Miten on mahdollista, että 2 henkilön istumapaikat yöjunassa Tre-Kemijärvi 21.12. (tilattu 21.10.) löytyivät junan "karjavaunusta"? Junassa oli uudempikin vaunu. Miksi ajoissa matkansa tilannut sai paikan vanhasta vaunusta? Asemalla puoli tuntia ennen junan lähtöä automaatista lippunsa ostanut henkilö istui uudessa, tilavammassa vaunussa yksin kahden hengen paikalla. Tai siis nukkui, koska oli kahden hengen paikka käytettävissä.

Miten on mahdollista, että samassa tilauksessa, siis edelleen 2 hengen lippuun yhtä aikaa tilatut istumapaikat takaisin tullessa 28.12. oli aluksi sijoitettu erikseen, ei vierekkäin? Kun huomasin tämän, sain uudet, vierekkäiset paikat mutta vasta siis erikseen asiasta valittaessani ja maksulliseen numeroon soitettuani, tottakai. Ja taas siitä samasta karjavaunusta. Vaikea uskoa, että koko uusi vaunullinen oli tilannut lippunsa ennen 21.10.

En myöskään keksi, miten voisi kankeammaksi palvelun tehdä: paikkalippuja ei saanut yhdellä, eikä tässä tapauksessa vielä kahdellakaan puhelinsoitolla, saati samaan aikaan tilauksen kanssa. Kuitenkin asiakaspalvelija sanoi, että järjestelmä on nämä teille varannut, kun valitin erillisistä paikoista. Jos järjestelmä ne kerran varaa, niin miksei järjestelmä ilmoita vaunua ja paikkoja saman tien vaan ne pitää erikseen maksullisesta numerosta pyytää 30 päivää ennen junan lähtöä? Miksi järjestelmä varaa erilliset paikat yhdellä kertaa kahdelle yhdessä matkaavalle henkilölölle junalippuja tilatessa, kun junasta kuitenkin löytyy vierekkäisiäkin paikkoja niitä erikseen tiedusteltaessa?

Ja kauniiksi lopuksi tämä palaute ei lähtenyt vaan järjestelmässä on virhe.