Stokkan kempparissa olivat laittaneet kropparasvat ylimmälle hyllylle, jonne en todellakaan ylettynyt. Sokokselta etsin softshell-takkia ja kaikki kolme eri vaihtoehtoa olivat niin ylhäällä, että en ylettynyt niihin varpistamallakaan. Alkossa haluamani punkku oli ylimmällä hyllyllä, ja koska moni muukin tykkää samasta viinistä, sen kohdalla on aina aukko ja ainoat pullot piilottelevat hyllyn perällä. Jonne edes satakahdeksankymmentä vartalosenttiäsenttiä plus käsivarsi ei ylettänyt varpistelematta. Tajuanhan minä, että tavaraa pitää saada paljon esille ja korkealta takit näkyy kauas ja halvemmat rasvat joutavat olemaan korkealla, jotta kalliit menevät kaupaksi. Rajansa kuitenkin kaikella.

Mitä tulee niihin ostoksiin, niin *taas* kaatui takkiostos siihen pinkkiin. Minkä maailman tähden Luhta on päättänyt, että se simppeli ja tyylikäs takki on saatavana *vain* pinkkinä. Toista mallia oli vihreän (sic!) lisäksi kyllä mustana mutta siinä oli rinnuksessa kukkakuvio. KUKKAKUVIO, herramunvereni! Miksi pilataan tyylikäs musta kukkakuviolla? No. Minäpä sitten netistä katsomaan Luhdan sivulta, että jospa se onkin tämä Sokoksen sisäänostaja, joka on päättänyt, että tänä keväänä ja kesänä jokanainen pukeutuu pinkkin. Niin mitä vanhat silmäni näkevätkään maaliskuisena päivänä, jolloin räystäät jo tippuu kolisten ja hanget vesinä saappaan varsista sisään tunkevat? Luhdalla on sivuillaan vain talvimallisto. Niinpä laitoin palautetta sekä pinkistä että netissään tarjoillusta talvimallistosta kevään ostoshuuman velloessa pahimmoillaan. Saapas näkee, kuinka vastataan. Vai vastataanko mitään.

Viinipullo ja kropparasva ostossaaliina taivalsin sitten puiston halki kotiin. Vastaan punnersi toppahaalarin liikuntarajoittama taapero isänsä perässä ja itkua vääntäen tuhersi: "Isii-ii, mä en jaksa-aa-a kävellä-ÄÄ!" Isä katsettaan kääntämättä: "No JUOKSE." Ja lapsi lakkasi itkemästä ja JUOKSI. Mitä opimme tästä? Osoita ihmiselle sen luontaisin taipumus ja lahjakkuus, anna sille lupa toteuttaa itseään, niin jopa ilolla puskee ihminen kohti annettuja päämääriä ja uusia saavutuksia läpi lumen, jään ja umpihangen.

Kuulostaako helpolta? Vai niin. Voin kertoa, että ei ole. Tyssää jo nimittäin Googleen. Tai siis keittiökalustefirmojen sivuihin ja niiden löytymiseen tai löytymättömyyteen. Milläpä kartoitat niiden tummanviininpunaisten ovien saannin, kun ei tahdo löytyä edes niitä liikkeitä. Niitä, jotka kohtuumielikuvituksella varustettu googlaaja löytäisi ja jotka tarjoaisivat muutakin kuin mummuovia, joita löydän kyllä. Okei, löydän myös jumalaisen hienoja selattavia näköiskuvastoja zuumailtavine sivuineen, joissa ehkä on jossain joku ovimallisto, ehkä ei. Mutta kuvaston keittiöiden hienoudesta päätellen liikkeissä myydään vain kokonaisia keittiöitä.

Missään ei tietenkään puhuta hinnoista mitään. Eikä siitä, että saako reiskat kotiin mittailemaan, saako asennuksen, mitä maksaa, millä aikataululla, saako poiskuljetuksen ja myyvätkö yleensäkään pelkkiä ovia vai vaan niitä ylihienoja rosterikeittiöitä saarekkeineen ja integroituine koneineen. Mitä iloa on tässä yhteydessä Google Mapsin karttasivuista ja viiden klikkauksen takaa löytyvistä uusista karttasivuista tai yrityshakemistosivuista, joiden linkit eivät toimi tai vievät toiselle karttasivulle. Tai niistä hienoista viuhahtelevista sivuista, joista ei selviä hakemani perusidea: saako niitä pelkkiä ovia ja jos niin millä hintaa asennettuna.

Okei, keittiöitä ei netin kautta siis saa. Mutta jos saisi edes listan liikkeistä, joista saisin niitä punaisia ovia ja kivoja hantaakeja, niin voisin ajella kyselemään, että tulisiko joku mittailemaan ja asentamaan. Mutta kun ei. Hittoon koko intterveppi. Niinpä annankin nyt korkeimman omakätisesti kouluarvosanan 4 kaikille tummanviininpunaisia keittiön kaappien ovia ja kivoja hantaakeja mahdollisesti myyville yrityksille, jotka jäävät minulta pimentoon helpon ja napakan intterveppilöytyvyytensä ja/tai epäkäytettävien sivujensa tähden. Haluaisin kovasti käydä kanssanne kauppaa mutta kun en minä tiedä, keitä te ootte.

Ajattelin sitten kaiken päälle jaksautua Stokkalle ilahduttamaan itseäni ulkoilutakilla, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa viime keväästä saakka. Kanta-asiakaslehti nimittäin auliisti tarjoutui myymään juuri oikeanlaisen sopuhintaan. Tai niinhän minä luulin. Tavarataivaan sisäänostaja oli nimittäin hankkinut naisille vain pinkkejä takkeja. Miehille olivat ne mustat, joita läksin hakemaan. Kivat sulle, herra Stockmann, saattaapi olla, että ajattelen sinusta ja sinun ikiaikaisesta nais- ja mieskategorisoinnistasi painokelvottomia.

Mistä maailmanlopun luolamiehistön pimeistä peräkammareista on kotoisin ajattelu, että naisille punaista ja pinkkiä. Eikö tuo lie jo jokaiselle sisäänostajalle selvinnyt, että ei. Alennusmyynneissä kun on jäljellä vain niitä punaisia ja pinkkejä rekit väärällään. No, jokunen myrkynvihreä on joukossa. Onko ylivoimaisen vaikeata vetää joitain johtopäätöksiä siitä, kun mustat takit ovat aina ja kaikkialta loppu. Että siis niitä ostettaisiin enemmän, jos niitä olisi. Jos minä olisin sisäänostaja, ottaisin tämmöisen pikkuseikan huomioon. Ihan noin niin kuin vaikka myynnin kannalta ajatellen. Asiakastahan ei tietenkään tarvitse ajatella, se nyt olisi ihan liikaa.

Luulin olevani hyvin, hyvin vihainen ja loppuun rutistettu päivän koitoksista ja vastoinkäymisitä mutta silloin en vielä tiennyt, että poliisin lähettämä tiukkasanainen tervehdys odotti postiluukun alla. Vanhempi konstaapeli Lahden liikenneturvallisuuskeskuksesta oli lähettänyt tervehdyksen Nastolasta, jossa olin ajellut ylinopeutta kiirehtiessäni taannoin Tuppukylästä pois niin nopeasti kuin sielu sieti.

Jotkut päivät ovat sellaisia, että poliisin lähettämä tervehdys on päivän ilahduttavin asia.

Erittäin keskeinen seikka on, miten hieno on titteli [kansainvälinen tradenomi vakuutusyhtiön kassalla on kovempi sana kuin joku tavan maisteri, joka on vain yliopistossa töissä]. Mutta on siinä pikkukaupunkihengessä häpyäkin: monisataisen omakotitalon neliöt ratkaisevat mutta ei siihen käytetyn velan määrä. Palkkaa ei sovi koskaan tiedustella, se päätellään neliöistä ja auton kilometreistä.

Kun nämä tärkeimmät asiat [myös haastateltavan ja haastattelijan suvun vastaavat mittarit] on käsitelty, siirrytään päivänpolttaviin seikkoihin: kuinka kalliin syntymäpäivä-, joulu-, pääsiäis-, ystävänpäiväkortin ja minkälaisen värssyn laittoi pojan tytär ja ostiko naapuri pidempivartiset ruusut kuin tytär? Jos osti kukka-asetelman, onko tuore [ettei vaan olisi alennusmyynnistä]. Seuraavana päivänä käydään tarkistamassa asetelman hinta kaupasta ja arvioidaan sitten lahjan saajan rakkaus ja tulotaso.

Pikkukaupungissa kunnon ihmiset asuvat omakotitaloissa. Vain keskustan uudet ja kalliit kerrostaloneliöt suvaitaan, jos asuja on vanhuuttaan myynyt omakotitalonsa ja saanut siitä hulppeat rahat, joilla käydään kaukomailla kaksi kertaa vuodessa. Mökki tietenkin on kaikilla. Vuokralla asuvat vain köyhät, syrjäytyneet ja luuserit. Autoton saa olla, jos asuu Helsingin keskustassa kerrostaloviisiössä, jonka kulmaparvekkeelta on näköala merelle.

Hienouden huippu on feikkitakka olohuoneen nurkassa.

Tietotyöläisasiakaspalveluammattilainen on siinä epäkiitollisessa asemassa, että sen pitäisi osata alentaa itsensä itseään koulutetumpien asiakkaidensa tasolle ja pystyä selittämään niille selkokielisesti, mikä on pdf-tiedoto ja mitä tarkoittaa etäkäyttötunnukset. Pitäisi jaksaa kahdeksatta kertaa vääntää ratakiskoa nutturalle, että Googlessa ei tosiaankaan ole kohtaa, johon se etäkäyttötunnus laitetaan. Ja yhdeksättä kertaa, mitä se etäkäyttö tarkoittikaan. Että se ei tarkoita sitä, että oma työpiset on parkkipaikan toisella puolella.

Huomenna äidin luokse. Lahden kohdalla ahdistun. Kotiportilla tekisi mieli tehdä uukkari. Kokonainen päivä näyttelemistä. Joskus, illan pimeinä tunteina peiton alla uskallan ajatella, että ehkä joskus koittaa päivä, jolloin saan olla ihan oma itseni muuallakin kuin kotikoloa ympäröivien tapettien sisäpuolella.

Eli pakko mikä pakko. Mutta vain yhden päivän saatan kuvitella pystyväni pureksimaan poskiani. Vain yhden. Mikä tarkoittaa seitsemän tunnin ajoa. Mutta minkäs teet. On olemassa vapaaehtoisia asioita ja sitten on niitä, joita äiti sanoo vapaaehtoisiksi. On lauseita, joiden sisään kirjoitettuja viestejä on äärimmäisen helppo lukea.

Nyt ymmärrän, keneltä olen perinyt tapani asetella asioita enemmän rivien ja sanojen väleihin kuin itse virkkeisiin.

Pihaidylli lämpesi öljykamiinalla. Sen minkä nyt lämpesi. Enimmäkseen öljy vain haisi. Aina, kun yliopistolla kuulin paloautojen äänen, olin varma, että nyt se rotisko palaa. Paloauton ääni hypäyttää sydäntä vieläkin. Vuosien makoileminen järvessä oli altistanut rakennuksen homeelle. Haistoin ruokakaupan kassajonossa itseni. Minusta saisi kelpo homekoiran. Vieläkin tunnistan sen hajun. Parin vuoden idyllissä asumisen jälkeen home alkoi haitata sen verran, että oli pakko muuttaa opiskelija-asuntoon. Lämmin vesi, jota sai käden käänteellä hanasta, ei ole koommin tuntunut niin ylelliseltä.

Veli puhui sitä murrettansa. Tai onha se miunkii murre mut mie en enää osaa silviisii. Äitikii tul puhelimee ja jatko sit laulavaa puhettaa. Äänien poljennot heittivät minut kotikotiin. Miusta tul pieneks hetkeks se, joka mie olin ennen ku miusta tul Minä.

Kuin tilauksesta Google Mapsin Street View töpsähti kaikkien tietoisuuteen ja tietenkin kävin heti katsomassa kotikodon. Se oli samanlainen kuin silloin, kun sieltä viimeksi läksin. Tai kun opiskelemaan läksin. Tai kun kouluun läksin. Tai kun äiti sairaalaan pikkuveljeä hakemaan läksi. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Pelargoniatki samal taval.

Jotenkin sen kaiken pysähtyneisyys rauhoitti. Toisaalta ahdisti, sillä ei tarvinnut kuin vaeltaa katuja ylös ja alas, niin huomasi, kuinka kaikki muu ympärillä oli muuttunut. Vain se koti on siellä niin kuin se on aina ollut. Vankkana linnakkeena kaikkea vastaan kuin Vatikaani. Muutosta hyväksymättömänä ja muuttumattomana.

Koti on paikka, jossa osaan olla oma itseni. Paikka, jossa on helppo olla. Täällä omassa kodissani minulla on Koti. Muutamassa muussakin paikassa minulla on Koti. Mutta tuolla, kotikotona minulla on vain tunne, että minä en saa olla Minä vaan se joku, joka asui siellä silloin, kun äidin tahto oli laki ja minä lakia vastaan pullikoiva lapsi. Se on paikka, josta muistan vain lähdöt vapauttavina.

Parkkihallista ulospääsyn mahdollistavan läpyskän pudotin kuskin penkin alle reippaahkossa ylämäessä. Ei auttanut kuin ankkuroida auto käsijarrulla avausautomaatin viereen ja polvistua auton viereen kurottelemaan avainta penkin alta. Jolloin tietenkin löin polveni sattuvasti ovenpieleen. Sitten auto luonnollisestikin sammui ja paniikki vain kasvoi, kun takana seisoi jo jonkinmoinen jono.

Onneksi päivän mittaan helpotti, kun töissä vain melkein kaikki meni vituralleen. Ja vain joka toinen asiakas heittäytyi hankalaksi.

Kotona odotti jääkaapissa kumma haju, jonka lähdettä en pysty paikallistamaan. Vähän niin kuin kerran, kun yksi pakastekalan pala oli piiloutunut leikkuulaudan perälle mätänemään. Mutta pahempi.

Olen nyt yli kuukauden elänyt käytännöllisesti katsoen ruokablogien valokuvilla, ruokamielikuvilla, reseptien lekemisella ja Korporaation kehysorganisaation kippolasta kantautuvalla ruuan tuoksuilla. Kerran sorruin ostamaan meetwurstia mutta pureskeltuani yhden siipaleen maut makuhermojeni lohdukkeeksi syljin mössön pois. Ja kaikki for käytännöllisesti katsoen nothing.

Nyt nimittäin on ihan vartiselta meitä varten pystytetty nettiin Sokeriton.fi-nettikauppa, josta saa tilata suklaat, salmiakit, toffeet, lakut, viinikumit. Suoraan kotiin postilunkasta kannettuna. Kauppa toimii kuin junan vessa ja paluupostissa mailiin kopsahta saman tien tilausvahvistus, jossa ystävällinen Sami kiittelee tilauksesta ja sanoo, että "Sinua oli ilo palvella!" Eikä tässä vielä kaikki. Keskiviikkona tehty tilaus odottaa kirjekuoressa torstaina väsynyttä töistäpalaajaa. Eikä tässäkään vielä kaikki. Tilauksen lisäksi ysätävällinen Sami lähetti kuoressa maistiaispussin Pictolinejä sekä kourallisen El Caserio de Tafallaa.

Olen maistanut nyt kaikkia tilaamiani karkkeja: lakukissoja (lakuriippuvaisen unelmia), salmiakkikuutioita (rapsakka ja juuri oikean kirpeä salmiakki), viinikumeja (tulee mieleen laspuuden juhlahetket, kun joku toi Ruotsin laivalta viinikumeja), minttutoffeita sekä hedelmätoffeeta. Olenko koskaan maininnut, että nimeomaan toffeet on se juttu, jonka pitää olla just eikä melkein oikean pehmeän sitkaan raikasta ja täyteteliäistä mussutettavaa. Nämä ovat.

Paitsi että tuotteet ovat sokerittomia, lakut ja viinikumit ovat myös rasvattomia. Toffeet ovat sokerittomuuden lisäksi gluteenittomia ja sisältävät vain luonnollisia väriaineita. Kauppa tarjoaa myös karppaajille suklaata mutta jätin ne myöhempään kokeiluun. Nämä tuotteet ovat oikeasti oikean makuisia, hämmästyttävän hyviä. Eivät maistu keinotekoisille makeutus- ynnä muille aineille. Ja itse kaupanteko käy nopsasti, sujuvasti ja luotettavasti.

Oli ilo asioida kanssasi, Sokeriton.fi. Tällaisia sokerittomien karkkien pitää olla ja näin kaupan pitää sujua. Ei enää koskaan kuolaavaa polkaajaa marketin karkkihyllyjen välissä.

Lumen määrä on sopivan helppo ja kaikkia koskettava keskustelunaihe. Siinä saa myös kanssaeläjille kevyesti kerrottua, kuka kukin on. Kun voivottelee muka-väsyneenä pihatöiden määrää, saa puolihuolimattomasti saatettua tovereille tiedoksi, että omaa pihaa on. Mitä enemmän lumitöitä, sitä korskeampi heppu. Paitsi jos sattuu olemaan kaupungin aura-auton kuljettaja. Niillä ei ole omaa pihaa mutta pääseepä kerrankin bussissa retostelemaan, että ilman minua maailma pysähtyisi ja on tässä painettu ympäripyöreitä vuorokausia.

Vakiovarma keskustelunaihe on vieläkin sikapiikit. Silloin, kun piikin vielä saivat vain harvat ja valitut, oli heillä jos jonkinlaista hirveää jälkitautia horkasta hermohalvauksen kautta änkytykseen. Hyvä, ettei kärsää kasvanut. Nyt, kun piikillä on jo käynyt joka toinen, ei enää valitella vaivoja, pikemminkin vähätellään alkuaikojen horhottajia. Keskusteluun osallistuu aina joku Pirjoanneli, joka ei tasan aio mennä piikille, kun hänellä on varmaa ensikäden tietoa, että naapurin serkun kummin kaiman pojan natovainaan täti sai aivohalpauksen ja menetti puhekykynsä sikapiikin johdosta. Tiedoksi Pirjoannelille, että minä en sitten tee sinun töitäsi, jos sairastut. Omapa on valintasi. Eikäpä me pystyttäisikään, koska me sairastamattomat olemme piikitettyinä vähintäänkin aivovammautuneita puolikärsäkkäitä.

Herkullista on myös päivitellä valelääkärien ja -hoitajien kautta välittynyttä valaistumista lääkärien ja hoitajien töiden helppoudesta. Ei voi olla kummoinen työ, jos yhden pääsykoekirjan lukemalla pystyy tekemään. Ei pystyisi Hämeenkadulta ilman koulutusta sisään kävellyt tavan tallaaja koodarin taikka aarporaajan töitä tekemään. Saati meidän.

Laihdutus ja uusi elämä kuntosalilla ovat nekin vielä läsnä kahvipöytäkeskusteluissa mutta jo selkeästi hillitymmin kuin tammikuussa. Nouseva aihe ovat lenkkitossut ja kesän puolimaraton, jolle minäkin ....

Äijäuhon läpi kuulin kahden naisen keskustelua. Toinen valitteli, ettei voi katsoa Kenraali Panchoa ja Poikia, koska Reino katsoo silloin kympin uutisia. Reino ei voi katsoa uutisiansa esimerkiksi seiskalta, koska silloin pitää ulkoiluttaa koira. Eikä myöskään puoli ysiltä, koska ne on huonommat uutiset. Eikä myöskään vartin yli yhdentoista, koska silloin pitää nukkua. Uutiset katsotaan kymmeneltä. Piste.

Minä ottaisin eron. Mutta koiran pitäisin.

Herramunvereni.

Päädyimme sitten helpottamaan tehtävää ja rajaamaan ehdokkaat niin, että vaatimuksena on vain mustat silmälasit. Jollloin Erityisavustaja ehdotti Teuvo Lomania. En oikein ollut tyytyväinen, sillä tukka Teukalla on liian pitkä ja liian musta. Ja partaa en itselläni myönnä. Mutta muuten, pelkät silmälasit rajaamalla menettelisi.

Yhtäkkiä Erityisavustajan ilme kirkastui, että jos se tukasta on kiinni, niin nyt hän tietää: olen ilmielävä Petteri Nummelin. Ja niinpä totta totisesti: tukka on kuin suoraan minun päästäni aamulla. Eikä naamasssa muutenkaan paljon eroa ole. En edelleenkään ollut aivan tyytyväinen, sillä lasit oli väärin.

Olin jo kuitenkin tyytyä Salmaan, kun Erityisavustaja hihkaisi, että Pirjo Nuotio! Siinä sulle kaksoisolento. Jo vain kelpasi Pirjo mulle. Eiköpä siinä oikeasti olekin yhdennäköisyytta? Onon, jos minulta kysytään. Mutta en sitten kuitenkaan arvannut Pirjoakaan ottaa, kun mietin, että no nyt ne kaverit ajattelee, että toi kuvittelee olevansa noin kaunis, kun eihän se nyt oikeasti ole.

Koska ketään näköistä ei löytynyt, oli minun lopulta pakko sitten mennä naamakirjan Doppegängeriin Valepuvussa. En millään myöntäisi mutta on siinä jotain.

Siitäpä onkin aikaa, kun viimeksi raportoin kurinpalautuskuuristani. Olette tietenkin olleet luulossa, että retkahtihan se ja siksi on hiljaa. Noup. En retkahtanut. Mutta jouduin tarkentamaan kurin laatua ja hiomaan tyylisuuntaa. Nyt näyttäisi siltä, että lähes hiilariton homma toimii minulla. On helppoa, kun vältän pullat, keksit, leivät, perunat, pastat ja riisit. Silloin tällöin on tietenkin mielenterveydellisistä syistä pakko popsaista muutama salmiakki-hedelmäkarkkiyhdistelmä. Tiedätte kyllä te, jotka harrastatte samaa, mikäänhän ei ole parempi yhdistelmä kuin happamankirpeät, sitkaahkot hedelmäkarkit ja salmiakit yhdessä mössääntymässä suussa ja tekemässä siellä taikojaan.

Intohimoisena leivän ja perunan rakastajana olen aika avuton keksimään järjellistä syömistä, joka olisi myös hyvää. Tänään inspiroiduin pakastakaapista löytämästäni Euroshopperin halpisseitistä loihtimaan vahingossa täydellisen hyvää sapuskaa. Valmiiksi sahatut seitipalaset latosin vuokaan, merisuolaa pintaan ja päälle vihreätä pestoa ja kruunuksi parmesaania. Pikkuporkkanoita kylkeen ja uuniin. Olisin ottanut kuvan mutta nälkä oli valtava ja ruoka oli t-o-d-e-l-l-a hyvää ja kaunista

Hauskuutan itseäni Jimin ja Livin ruokaohjelmilla. Ikisuosikkini on tietenkin Anthony Bourdain mutta Anthony kokkaa liian aikaisin. Puutteeseen olen löytänyt lohtua arkisin Liviltä klo 18.30 tulevasta tavisten kokkausohjelmasta Arvostele mun illallinen. Herkullista kuultavaa, ihanan sarkastinen kertoja. Miksei tuollaista ohjelmaa ole jo Suomessa? Ehkä meiltä ei löytyisi noin hulvatonta porukkaa. Jos löytyisi, niin Markus Kajon pitäisi ohjelmaa ehdottomasti juontaa.

Huomenna taas jänskättää, että millainenkohan tukka tällä kertaa tulee. Lyhyttukkaisten elämä ei ole sellaista, jollaiseksi sitä luulette. Lyhyt tukka ei ole helppohoitoinen ja vain päätä pyöräyttämällä valmis. Se ei ole *koskaan* kampurin jäljiltä tasan sellainen kuin halusi. Sen kanssa pitää kerran kuussa opetella uudestaan elämään kaksi viikkoa. Ja toiset kaksi viikkoa se onkin sitten jo liian pitkä.

Pohjoiskalotti on hieno paikka. Sinne olisi joka kesä ihan pakko päästä. Jäämereen jää nääs koukkuun. Sen nousu- ja laskuvettä on pakko tuijottaa tuntitolkulla. Ja se tuoksu. Jos kylmä olisi tuoksu, se olisi Jäämeri.

Ja Pancho on niin jääkäri. Melkein kuningasjääkärikoira Trollin veroinen.