Tai menepä erehdyksessä sanomaan, että kävit jo *pyöräyttämässä" äänestyskopissa numeron. Taas HAAAAA!! Vai että pyöräyttämässä. Kyllä kakkosenkin voi pyöräyttää. Vaikka se kuulemma onkin väärin, oikea tapa on tehdä semmonen hakanen.

Hehkuttamistakin enemmän minua ärsyttää ne syyt, joiden voimalla on muodostettu oma vankkumaton, se ainoa oikea mielipide. Minusta on ihan yhtä älytöntä äänestää Haavistoa siksi, että Haavisto on homo kuin äänestää Niinistöä siksi, että Haavisto on homo. Kyllä presidentiksi äänestämiseen täytyy löytyä painavampia syitä.

Olen ollut myös huomaavinani, että monet entiset punaniskat konservatiiviset keski-ikäiset naiset liputtavta hyvin suuriäänisesti Haaviston puolesta, koska se on silleen niinku trendikästä ja avarakatseista ja huomaatteko, kuinka olen edistuksellinen ja avara ja ymmärtävä. Jos niiltä kysytään, että no mitä mieltä olet Haaviston Nato-mielipiteestä, niin eipä ole tietoa.

Kummatkin ehdokkaat ovat korrekteja herrasmiehiä ja voisin äänestää ihan kumpaa tahansa. Tai olla äänestämättä, koska molemmat kelpaavat minulle. Kannattajat nyt vaan ei tunnu tajuavan, että pelaavat vahvasti vastapuolen maaliin omalla käyttäytymisellään.

Ettäkö mitä mieltä minä olen vaaleista? En kauheasti ole vaaleiden kannalla. Tummat oluet ovat näin keskitalvella enemmänkin minun mieleeni. Erityisesti sininen Chimey ja tumma Leffe ovat minun valintojani.

Välipäivinä välipäivämarkkinoiden lomassa lehdissä ja televisiossa muistellaan lisäksi aina kuluneen vuoden kokokohtia. Kuka haluaa muistella mennyttä vuotta koko loppuvuoden. Entä, jos maailmassa tapahtuisi ihme vaikka huomenna ja muistelut on muisteltu, kuulutettaisko toimittajat välipäivälomilta tekemään oikea ohjelma. Nomutta, yleensä ei mitään tapahdu välipäiviä, joten tuo oli retorinen ajatelma. Kukaan ei halua muistella television ääressä vuoden mittaan tapahtuneita tyhjänpäiväisyyksiä mutta kun muisteluilla saa niin kivasti ja kevyesti tehtyä lehden ja ohjelman. Kun on ne välipäivätkin eikä silloin ole niin väliä, haluaako joku muistella.

Välipäivät on ahterista: aamulla ei tule aamukahviseuraksi aamu-TV:tä, iltaisin tulee vain kahdeksannensadan kerran Frendejä, viidennensadan kerran Simpsoneita ja kolmannensadan kerran Kokkisotaa. Ja sitten niitä muisteloita. Puolikas aamulehteä on täynnä välipäiväalennushintahulinoita ja sohvien kuvia. Miksi muuten muka kaikki haluaisivat ostaa juuri nyt uuden sohvan? Miksi yleensäkään kukaan pystyy tai haluaa ostaa uuden sohvan joka herran välissä?

Kohtuullisesta syömisestä huolimatta olo tuntuu turpealta ja läskiltä. Miksei kukaan avaruusinsinööri keksi, miten saisi kolmen laiskapäivän kerryttämät ylimääräiset painolastit pois yhtä helposti ja huomaamattomasti kuin ne tulikin. Harmittaa. Kun turpeutta kuitenkin tuli, niin miksen samaan syssyyn syönyt enemmän suklaata ja vihreitä kuulia.

Inhosin sitäkin, että ennen joulua ei saanut syödä mitään niistä herkuista, joita jouluksi leivottiin kilotolkulla. Jouluna ne sitten olivatkin kaikki jo kuivia ja vanhoja. Siksi inhoan yli kaiken joulutorttuja ja -pipareita ja -kakkuja vieläkin.

Koko syksynä ei saanut yhtään vaatekappaletta vaikka olisi tarvinut. Kun kaikki tarpeellinen käärittiin joulupaperiin joululahjoiksi. Nekin, jotka oli itse käynyt itselleen ostamassa, piti kääriä joulupakettiin. Käsiä paleli mutta rukkaset sai vasta jouluna. En siksi oikein osaa arvostaa väkinäistä lahjomista.

Jouluna minun piti kerran hakea pihan hopeapajusta risu, jolla iskä antoi minulle selkään, kun esitin mielestäni ihan asiallisen kysymyksen, että miksi vain minun piti tehdä kaikki äidin pikku jouluapulaisen askareet: kattaa pöytä, kantaa ruuat, viedä ruuat pois, raivata pöytä ja pestä astiat. Samaan aikaan veljet katsoivat telkkaria. Joka joulu. Selitystä en saanut. Risua sain. Ihan kauhea patti itsetuntoon jäi.

Tämä selittänee, miksi niin suurella penseydellä suhtaudun jouluun.

Minua ärsyttää työpaikalle joulunalusviikoilla tuppaantuvat eläkeläiset, jotka ei ymmärrä, että siellä tehdään töitä. Tai tehtäisi, jos ehdittäisi mutta kun pitää kuunnella niiden ulkomaan matkat, sairastelut, tyttären pojanpojan kummin kaiman reuma ja naapurin kihti ja muistattekos sen Maisan, joka silloin vuonna kuuskytviis vai olikse jo seitkyt mut kuitenkin, kun se silloin oli niin ollakseen. Nyt se on halpaantunu, nii-i.

Minua ärsyttää, että puhutaan läpinäkyvyydestä ja hiljaisen tiedon jakamisesta ja kollaboratiivisuudesta, kun hienoja pitää olla ja samaan aikaan joka ainut asia supistaan nurkan takana kahden kesken, ettei vaan kukaan muu saa tietää sitä, mitä me tiedetään. Ettei vaan ainakaan MINUN tietojani kukaan muu saa tietää.

Minua ärsyttää joulukorttihössötys. Niitä aikuiset ihmiset askartelee ja lähettelee sitten kuin isojakin ihmeitä. Mulle ei hei tarvi, minä heitän se suorilta paperinkeräykseen. Erityisesti terveisiä autokauppiaalle, että ei tarvi lähettää. Entäs sitten ne lasten kuvat, joissa hassusti on tonttulakki päässä vinksallaan ja sitten on kivasti kirjoitettu, että Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta. Ensinnäkin noi isot kirjaimet. Niinku miksi? Ja mitä minä teen tuntemattomien lasten kuvilla? Piirongin päällekö ajattelitte, että niitä asettelen. No ehkä enemmän silti ärsyttää sähköpostiin lähetettävät linkkipostikortit. Oikeastiko te kuvittelette, että niitä klikkailen. Not.

Minua ärsyttää, että aina *pitää* jouluna kaikkea. Minä en pidä siitä, että jotain pitää tehdä siksi, että sitä pitää tehdä, koska niin on aina tehty ja niin pitää tehdä. Onneksi minun ei enää pidä mutta ärsyynnyn siitä, kun kaikki puhuu siitä, että pitää tehdä pipareita ja torttuja ja lantulaatikkoa ja pitää siivota kaikki komerot ja pestä kristallikruunu. Tai Joulu Ei Tule. Komerossako ne sitä viettää.

Minua ärsyttää aika moni muukin asia: länkyttäminen markoista esimerkiksi. Oikeastiko ne kuvittelee, että maailma palaisi entiselleen ja hinnat laskisi ja kaikilla olisi töitä ja tehtaan piipusta savu vaan tupruaisi. Kun vaan se markka tulisi takaisin.

Huomenna taas lisää pimeyttä. loskaa, läpinäkyvyyttä, eläkeläisiä, joulupakkoa ja markkalänkytystä ja ne joulukortit. Anteeksi. Menenkin tästä.

Perustin ensimmäisen asumukseni kaupungin laidalle, koska keskusta tuntui niin hienolta. Ajattelin, että sivummalta, pienestä vihreästä talostani voin tarkkailla aiemmin muuttaneita ja ehkä jopa oppisin heiltä jotain. Tein ahkerasti huomioita, miten piireissä käyttäydytään ja halusin oppia myös maalaamista ja remontoimista ja sen sellaista. Kun olin tarpeeksi oppinut remontoimista, muutin tähän beessiin talooni, jossa aion asua lopun ikääni.

Palvoin ja ihailin muuttaessani suunnattomasti aiemmin Blogistaniaan muuttaneita asukkaita. Kaupungin hienoin talo oli Pinserilä. Itse asiassa Pinserilän pariskuntaa pidettiin yleisesti kaupungin perustajina ja sen isänä ja äitinä. Heidän takiaan oikeastaan aloin taloani Blogistaniaan rakentamaankin. Luin heistä ja Blogistanista ja sen hienosta yhteisöstä jostain lehdestä ja niiltä sijoiltani ryhdyin rakennuspuuhiin.

Pinserilän lisäksi ensimmäisiä taloja, joita ihalin, olivat Matkalla-Marjutin tyylikäs talo sekä pääkadulla jurosti nököttävä, ahdistuneen musta Benropia. Pystyssä ovat molemmat vieläkin vaikka vieressä on monia hylättyjä taloja. Muita vanhoja asukkeja on vielä ainakin Ihmelapsen talossa. Setä Mertenillä oli toinenkin talo, josta hän kävi kirjoittelemassa kiehtovia Kirjeita paratiisista. Onneksi myöskään pnuk ja skrubu eivät ole muuttaneet pois. Päinvastoin, he jaksavat maalata ja ehostaa talojaan jatkuvasti. Samoin hyrskää Hupaisaa ajakulua tyhmille lapsille tarjoava Mikki edelleen yhtä teräväkynäisenä.

Muistatteko näitä, osa jo pois muuttaneita. Kaipaan pahan akselirasvaa, Mitvittiä, Maailman palaa (jonka kämppä on näköjään vallattu) ja muita sanan taitajia. Karde onneksi porskuttaa pinnalla vaikka onkin vaihtanut kämppää jonkinkin kerran.

Huoh. Niin ne ajat muuttuu. Osa vanhoista on muuttanut maalle, osa lähiöön ja osa kokonaan isompiin kaupunkeihin, Facebookstaniaan, Twitterstoliittoon tai jopa Googlelandiaan. Onneksi noihin suurkaupunkeihin pääsee nykyisin helposti ja nopeasti tuttuja tapaamaan, jotta sillä tavalla yhteydet ovat säilyneet.

Eipä ole enää vanha Blogistania entisensä. Me vanhat asumme nykyisin täällä vanhassa kaupunginosassa, jonka talot ovat kaikki vähän hiljenneet ja osa hylättyjä ja ränstyneitä. Uuteen keskustaan ei oikein enää ole asiaa. Siellä kun on niin hienoja muotitaloja ja käsityöverstaita ja kuppiloita, ettei sinne kehtaa vanha mennä. Onneksi uuden ja vanhan kaupungin rajalle jäi yksi hyvä pastapaikka.

Olen kuullut, että tämän oikean Blogistanian ulkopuolella on muitakin itseään Blogistanioiksi kutsuvia heimoja ja yhteisöjä. Niihin paikkoihin ei ole meillä vanhoilla asiaa. Siellä on korkeat muurit ympärillä ja olen kuullut, että joissain yhteisöissä saattaa ulkopuolinen saada jopa turpaansa.

Ensinnäkin on ne, jotka rakastavat joulua. Ne ostaa kaikki naistenlehdet, joissa joka vuosi tehdään uudet ja entiset ja uudistetut jouluherkut. Ne käärivät lahjat kivoihin paketteihin. Ne lähettävät perinteisiä joulukortteja kaikille muuten unohdetuille sukulaisille ja entisille ikäville naapureille. Joulunaiset rakastaa hössöämistä. Ne koristelee joka vuosi kodin juuri sen joulun trendivärein, ostaa punaisen joululeningin ja hassut joulukorvikset aattoiltaa varten. Ne vaivaannuttaa jouluväen pakottamalla aikuiset joululeikkimään ja syömään lanttulaatikkoa ja joulutorttuja ja siian mätiä. Ne haluaa paistaa kalkkunan vaikka muut haluaisi syödä kinkkua, kun kalkkuna on trendikästä ja jouluista ja niin kuuluu tehdä. Kaikki tapahtuu sillä tavalla kuin kuuluu tapahtua, muuten ei tule joulumieli.

Sitten toisaalla on joulunvastaiset. Ne ei kestä, että pitää väkisin ostaa Mirja-mummulle joululahja vaikka sillä on jo kaikkea eikä se kuitenkaan mistään tykkää, koska ei sen ole kukaan nähnyt yhtäkään edellistä lahjaa käyttävän. Joulunvastainen nainen voi pahoin tavaratalojen muovijouluissa tekohilpeän joulumusiikin särkiessä mieltä ja korvaa. Joulunvastainen ei halua lahjoja, koska hän ei halua yhtään ylimääräistä roinaa riesakseen. Häntä korpeaa, kun pitää tuhlata rahaa muiden lahjoihin vaikka itse tarvitsisi kattilan ja paistinpannun muttei raaski ostaa. Joululahjaksi joulunvastainen saa, ei suinkaan kattilaa tai paistinpannua, vaan aina jonkin väärän värisen ja kokoisen paidan ja suklaarasian. Voi, miten joulunvastainen vihaakaan suklaarasioita. Miksi suklaat pitää juuri jouluna syödä aina ja vain konvehteina, joista suurin osa on pahoja, mustia ja kookostäytteisiä. Joulunvastainen vihaa sitäkin, että pitää syödä tiettyjä asioita eikä saa syödä sitä, mistä tykkää.

Sitten on se joulukolmas ryhmä. Se on se porukka, joka vihaa joulua aika lailla niihin hetkiin saakka, kun kinkku laitetaan uuniin jouluaaton aaton iltana ja kun yöllä saa ottaa kinkun uunista ja kastaa ruisleipää kinkun liemeen. Joulukolmannet naiset vaipuvat syvään joulueuforiaan jouluaamun varhaisina hiljaisina hetkinä, kun joulukuusen kynttilät ainoana valona valaisevat olohuonetta. Kolmannenlainen joulunainen kääntyy jouluvastaiseksi Tapaninpäivänä. Jossain iltapäivän tunteina tapahtuu pim ja joulu katoaa. Tuntuu vain tyhmältä, että kuusi karistaa, jouluruokaa on liikaa eikä saanut sitä paistinpannua ja se tyhmän värinen paita on myös väärän kokoinen.

Vain me kolmannenlaiset naiset tiedämme, että jouluaaton aaton illan ja Tapanin iltapäivän välinen aika on se kuuluisa Joulun Ihme.

Torstaina hän oli käväissyt menopaussin arkistoissa ja kopioinut sanasta sanaan 26.1.2006 kirjoittamani jutun Kenkäkaupassa. Tässä vertailun vuoksi 17.11.2011 Ässän omana kirjoituksenaan esittämä tarina.

Ilmeisen hyvä teksti, kun kelpasi. Ehkä hassuinta tarinassa on, että henkilö MK, joka kommentoi tarinaa: "Sinä se Ässä osaat kertoa nämä jutut herkullisen mehevästi :D " on Ässän kanssa kimpassa, ainakin heillä on yksi yhteinen blogi. Ei ilmeisesti tiedä lehtori MK kaikkea blogi-kumppanistaan. Kannattaisi kertoa, että copypastettaminen voi olla vaarallista. Joku saattaa siitä suuttua ja levittää sanaa sosiaalisessa mediassa.

Tyypillistä tietenkin on, että minun kommenttini kirjoituksen alkuperästä jäi Ässältä hyväksymättä ja julkaisematta. Jos koko kirjoitus jostain hämmästyttävästä syytä katoaisi Kujeilua-blogista, otin muistoksi ruutukaappauksen.

Klikkaa kuva suuremmaksi

Kiitos muuten MK kehuista, pidin itsekin tuosta kirjoituksestani.

Eikä tässä vielä kaikki

Pieni vilkaisu Samakasa-blogiin heitti tuttua tekstiä silmille. Tämä teksti on kopioitu myös 18.11.2011. Minä kirjoitin tuon tekstin 15.1.2008.

Ja tässä vielä muistoksi kuvakaappaus, jos teksti mystisesti häviäisi blogista.

En juuri nyt viitsi penkoa enempää, josko näitä löytyisi lisääkin. Mutta saatanpa palata asiaan. Tavalla tai toisella..

Edit 20.11. 18:06: Ässä on nyt poistanut Kujeilua-bloginsa ja tunnustaa plagiointinsa sekä pyytää Samakasassa anteeksi. Asia on minun puolestani loppuun käsitelty.

Nainen: "Mää rrrakashtan shua. Ekhsä usko mua. Määä RrrrrAkASHTAN!!!"
Mies: "Otikshä sen pullon mukaa?"
Nainen: "Mikshet sä voi uskoo, et mä rRhAshtan sua?"
Mies: "Otikshä sen pullon? Anna mulle nysse shaatana heti!!"
Nainen: "Ushkosit ny et mä rrakashtan sua."
Mies: "Painu hu*ra vi**uun shiitä, jossei sulloo viinaa."
Nainen: "Niimmutku mää rrrakashtan."

Elämä on.

Olen nyt muutaman viikon pyöräilyn jälkeen tullut tulokseen, että naisilla on paljon enemmän onglemia kuin miehillä, jos mainoksiin on uskominen. Naisilla on huoli hiukista, silmäripsistä, veltostuvasta ihosta, silmäpusseista, hampaista, kainaloista, pullottavasta vatsasta, säärikarvoista, liikakiloista, lasten apupyöristä, vessan tuoksuista, pyykinpesusta, kodin sisustuksesta, kissan hiekasta, koiran ruuasta, lasten vaipoista, kropan kiinteydestä ja tiskien kirkkaudesta. Miehillä on vain kaksi ongelmaa: kuinka iso auto pitää ostaa ja onko parrassa kiva sänki. Kaikki muut miesten ongelmat kaatuu nekin naisten niskaan.

Mutta mainosten naisilla, toisin kuin meillä tavan tallaajilla, ei ole yhtä ongelmaa. Koskaan ei kukaan ole ollut telkkarin mainoksissa huolissaan rintaliivien sopivuudesta taikka siitä, miten pitsit kutittaa ja kaarituet painaa. Miksiköhän? Vaikka rintaliivit on ongelmista suurimpia.

Kuinkahan monta kertaa olen kuullut, että pariisilaiset ovat maailman koppavinta sakkia eikä ne puhu muuta kuin ranskaa. Not.

Minäpä kerron esimerkin. Pariissa, metrossa, kello kaksi iltapäivällä ohikulkijan käsi osui silmälaseihini juuri, kun olin astumassa metrosta laiturille. Lasit lensivät alas raiteille. Paniikissa ja sokeana pyörin siinä ja yritin kurkkia alas mutta tietenkään mitään nähnyt. Sitten siihen tuli ystävällinen pariisilainen ja kysyi, mikä on hätänä. Englanniksi. Tämä ystävällinen nuori nainen kutsui asemamiehen hätiin ja selitti hänelle, mikä turistilla on hätänä. Mies puolestaan kutsui metron virkailijan, joka yritti nähdä raiteille. Kun laseja ei kaikesta huolimatta näkynyt, ystävällinen virkailija sanoi, että henkilö, jolla on lupa mennä alas raiteille, tulee töihin neljältä ja jospa kävisin kysymässä viiden maissa laseja.

Arvaatte jo, että lasit olivat löytyneet. Neljä äärestystävällistä ihmistä vaivautui minun takiani pysähtymään, etsimään, tulemaan, menemään, selvittämään, sopimaan ja järjestelemään. Minun, yhden vaivaisen ohikulkijan tähden neljä ihmistä keskeytti kaiken muun ja keskittyi minun auttamiseeni. Kuinka moni suomalainen olisi tehnyt saman? Villi arvaus: ei yksikään.

Ja ihan vaan tiedoksi, että blondit nörttinaiskirjastontädit eivät ole huumorintajuttomia, tiukkailmeisiä ja ryppyotsaisia ihmisiä, joille elämä on ihan vieras ulottuvuus. Not.

Ja mitä saimmekaan. Paahdetut perunat osoittautuivat kasaksi kuorineen keitettyjä perunoita ja vihannespaistos eli ragu oli toinen kasa keitettyjä kuoriperunoita (joita ei siis pitänyt olla lainkaan). Itse paistos oli kaksi nuppua kukkakaalia, keitettyinä, kaksi nuppua parsakaalia, keitettyinä, ja kaksi retiisiiä, keitettyinä. Oikein piti sitten googlata, että mitä se vegetable ragu on,että jospa vaan ymmärsin väärin. Tosin paistos on minusta paistettua vaikka miten lontoonkielinen osuus menisikin ymmärtämättömyyden piikkiin. Ei ollut reseptienkään mukaan keittovihanneksia.

Noh, minä sitten valmistauduin kertomaan tarjoilijalle mielipiteeni, kun ne aina kysyy, että maistuiko ja minä aina siihen, että joo, kyllä oli hyvää. Nyt ajattelin, että en kehu, kun ei ole aihetta. Tarjoilija ei sitten kysynytkään mitään. Laskun tullessa rohkaistuin ja kerroin pettymykseni. Tarjoilija selvästi hiukan loukkaantui ja haki ruokalistan osoittaakseen, että olin väärässä. Lukaistuaan, mitä he lupailivat, myönsi, että ehkä tästä saattaa saada väärän käsityksen. Miten niin,*saattaa*. Keittämisen ja paistamisen eron havaitsemisen ei pitäisi olla ylitsepääsemätöntä ravintola-alalla. Kun lisäsin, että ne luvatut paahdetut perunat olivat kyllä ihan selkeästi vain keitettyjä, väitti tarjoilija, että kyllä ne on voissa paistettu. Nyt hei oikeesti. Keitetyn ja voissa paistetun perunan ero on sen verran selkeä, että erehtymisen mahdollisuus on pois suljettu. En arvosta noin rankkaa asiakkaan aliarviointia.

Palautteen vastaanottamisessa olisi Roastin tarjoilijalla opettelemisen paikka. Jos asiakas on pettynyt ja tarjoilijan itsensäkin mielestä aiheesta, ei auta, että asiakasta aliarvioidaan. Silloin ei ruveta selittämään keittämistä paistamiseksi ja ragua keittovihanneksiksi. Ei. Silloin otetaan nöyrästi palaute vastaan, pahoitellaan ja luvataan viedä kokille terveiset. Sillä tavalla pettynyt asiakas *saattaa* tulla uudestaan. Mutta nyt se ei tule. Ei savua ilman tulta.

Mutta mistä minä kirjoittaisin. En harrastanut mitään erityistä. En ollut minkään alan asiantuntija. Koko ajatus blogista oli kaatua tähän mutta sitten keksin: olenhan oman elämäni asiantuntija. Siitäpä siis.

Tämä on tuhannesyhdeksässadas julkaistu kirjoitus. Julkaisemattomia on satakahdeksan. Jonkinlaista itsehillintää ja -sensuuria siis olen harjoittanut. Kahdeksan vuotta sitten ensimmäinen kirjoitus kihisi sormen päissä. Huomenna on kahdeksan vuotta siitä, kun uskalsin sen julkaista. Siitä on noin kaksituhattayhdeksänsataakaksikymmnentä päivää. Se tarkoittaa suunnilleen yhtä kirjoitusta joka toinen päivä.

Noh, hiljaistahan täällä on nykyisin. Ei todellakaan ole aktiviteettia joka toinen päivä. Mutta alussa oli, muutaman kerran päivässä jopa. Olipa sellainenkin päivä, jolloin kunnianhimoisesti postasin tunnin välein. Blogi on kuin avioliitto: alussa on touhukasta mutta ajan mittaan säpinä hiipuu. Intohimo toki pysyy mutta päälle päin näkyy enimmäkseen leppoisuus, uskollisuus ja helppous.

Elämä on kahdeksassa vuodesssa muuttunut meanderiassa melko lailla täydellisesti. Tarkkaavaiset ja uskolliset lukijat ovat rivien välistä lukeneet yhtä ja toista. Ihan oikein. Kyllä se siellä on: koko kahdeksan vuotta kasvua, elämän täydellistymistä, uusia ihmisiä, uusia haasteita, luopumisia, kohtaamisia, itsensä voittamisia, nöyrtymisiä ja rohkaistumisia. Kaikki se on täällä, vita mea, minun elämäni.

Pitäisi tehdä. Pitäisi suorittaa. Pitäisi kuntoilla. Pitäisi oppia uutta. Pitäisi laihduttaa. Ja jossain välissä pitäisi ehtiä downshiftaamaan. Maata vaan villasukat jaloissa tuijottaen kynttilää ja olla tekemättä ja ajattelematta mitään.

Minä vielä jotenkin ymmärrän, että syksy on uuden aikaa. Kesällä on tankattu energiaa ja sitä nyt sitten voi purkaa itsensä kehittämiseen ja kaikin puoliseen kasvattamiseen. Mutta sitten tuli tämä downshiftaaminen, elämän leppoistaminen. Ja mahdoton stressi, että missä välissä minä nyt vielä sitä ehdin, kun pitää se kaikki muu.

Vai olenko taas ymmärtänyt jotain oleellista väärin?