maaliskuu 16, 2010

Kuluttaja-asiaa

Okei, tuo pussista noukittu lihapulla on isompi kuin pussin kuvassa olevat. Mutta onko nähtävissä mainostettua tuorejuustotäytettä pakkauksen lupauksen mukaisesti? Minun mielestäni ei ole. Tehdäänkö pakkauskuvauksiin ihan oma satsi pullia, joihin tungetaan ekstrat täytteet? Taas on kuluttaja harhautettu tahallisesti uskomaan tyylikästä pakkausta, joka mustalla ulkonäöllään vihreine lehtineen antoi odottaa jotain hienostuneempaa, ehkä yrttisempää tai tulisempaa makua. Se oli tuo vihreä lehti, joka jostain syystä sai mielikuvitukseni lentoon. Oma vikani, mitäs mielikuvituin. Kyllähän nämä jo tiedetään.

Eivät muuten koskaan vastanneet Luhdalta kuluttajapalautteeseeni. Sen verran on siellä kuitenkin näemmä reagoitu, että talvimallisto on vaihdettu keväiseen. Tosin niin ja näin on tuonkin kuvaston informatiivisuus: ei värejä, ei hintoja, ei kokoja. Jos noita kuluttajan normisti eniten kaipaamia tietoja ei jostain syystä katsota aiheelliseski laittaa nettiin, niin mitä varten nuo sivut sitten ovat olemassa? Senkö tähden, että sinne voi laittaa palautetta, johon ei sitten vastata. Nomutta, käyhän se niinkin. Siinä vaan kävi nyt tällä kertaa niin, että ostin muualta.

Ostin nimittäin Patagonian softshell-takin, joka on valmistettu kertakäyttömuovipulloista, kakkoslaadun polyesteri-kankaista ja kuluneista vaatteista tehdystä kankaasta. Paitsi, että sain takin laatuunsa ja ikuiseen takuuseensa nähden halvalla, on se myös älyttömän hyvä päällä ja hyvän näköinen. Ja se on musta. Vihersin ostoksellani pienesti maailmaa. Ainakin sen verran, mitä ostamani einespussit ovat sitä pilanneet.

joulukuu 18, 2009

Tunnelmallista ja rauhallista joulua


Vietä sinäkin nyt se joulu, jonka olet aina halunnut. Se oman naköisesi, tuoksuineen ja makuineen. Uskalla sanoa äidille/mummulle/anopille, että lipeäkala ei kuulu suosikkeihisi.
Vietä joulu, joka on vain sinua ajatellen asettunut.

Minä nimittäin ajattelin tehdä niin: lähteä pohjoiseen hämärän rajan tuolle puolen. Paikkaan, jossa aamu ja ilta syleilevät toisiaan kahden maissa iltapäivällä ja jossa aika on menettänyt merkityksensä.

syyskuu 3, 2009

Inhimillisyyttä liikenteeseen

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai/Inhimillinen

elokuu 27, 2009

Isot pojat ei enää tuttia tarvitse

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Jatka kuvasta

elokuu 13, 2009

JIIHAA!

Klikkaa kuva isommaksi.

Parasta kesässä oli pitkäaikaisen ja tähän saakka mahdottomalta tuntuneen haaveen toteuttaminen: Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle, Galdhöpiggenille kiipeäminen. Kuvan ottamisen hetkellä, 11.7.2009 klo 17, olin noin 2400 metriä meren pinnan yläpuolella, takana oli 7 tuntia kipuamista. Olin juuri laskenut kuvan kaksi pyllymäkeä [JIIHAA!] ja onnellisen tajuamaton, että vuorelta laskeutumiseen menee vielä toiset 7 tuntia.

Valokuvatorstai / Parasta kesässä

heinäkuu 3, 2009

Out of office

Klikkaa kuva isommaksi / Click the picture to enlarge.

SkywatchFrifay

kesäkuu 4, 2009

Määrä ja muodot

Valokuvatorstai/Määrämuoto

toukokuu 28, 2009

Ahaa!

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai/Ahaa

huhtikuu 30, 2009

Hyvä, että ostettiin naamarit, joissa on aurinkolasit mukana

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai/Naamiaiset

huhtikuu 23, 2009

Over the desert

Click the picture.

Valokuvatorstai/Autio
Skywatch Friday

huhtikuu 21, 2009

The misty river

Click the picture.

Watery Wednesday #32

huhtikuu 16, 2009

Perillä

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai/Saapuminen

huhtikuu 2, 2009

Aina ne röyhkeämmät vie kaikki invapaikat

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai/Mikä tämä on?

maaliskuu 26, 2009

Kesäkodin keittiössä kivitasot ja rosterikaapit

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai/Keittiö

maaliskuu 23, 2009

Kovapuhujameemiö

Klikkaa kuvaa.

Surffipöydälläni nököttävät nykyisin noin viidentoista, ehken enemmänkin, vuoden takaisen hankinnan, JVC 2000R:n kirsikkapuiset kaiuttimet. Etulevyt riipaisin pois, kun näyttivät jotenkin teknisemmiltä näin paljaina. Laite kaiuttimineen oli seissyt tyhjänpanttina viitisen vuotta, kunnes kaverin neuvosta kokonaisuus löysi tiensä tietokoneeni kovapuhujiksi syystä, että Spotify kuulosti niin ohkaisen muoviselta ja mitättömältä vanhoista kahdenkymmenen euron tikkuaskeista. Uushankintana tarvitsin vain piuhan tietokoneen kuulokeliitännästä JVC:n AUX-liittimiin. Ohjelmalähteeksi JVC:ssä AUX ja jo vain alkoi äänimaailma avartua.

Jotta naapurit eivät öisin hermostuisi, vaihdan korvilleni vanhat ja kunnianarvoiset Revox 3100:t. Asioista perillä olevat tahot osannevat arvostaa.

Nyt kun vielä löytäisin jonkin sortin sovittimen, jotta voisin yhdistää Revoxit ja typerällä scart-liitännällä varustetun Nokia 6151:n, olisin niin kolea tuolla lenkillä ämpäreitä kuunnellessani, että loppahousut kalpenisivat kateudesta.

Haastan Realisti-Timon, Niken ja b.:n esittelemään omat vastaavat vekottimensa.

maaliskuu 19, 2009

Lähdetään hei pikkukengissä Prahaan naistenpäivän viettoon

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai/Murphyn laki

maaliskuu 2, 2009

Morande Piponero

Pipon höllennystä ja punaviiniä. Lomalle haikaa jo puurtajan mieli.

Valokuvatorstai / Piposta vedetty

joulukuu 19, 2008

Hyvää joulua ystävät, toverit

Klikkaa kuva isommaksi

- Maisteri hei, otetaanko vielä yhdet, huikkasi Ope.
- Tottakai, tässähän ollaan ihan tikkana vielä ja Hopskin on poikkeuksellisesti vielä pystyssä, vastasi Maisteri.
- Noh, noh, pojat, toppuutteli Jouluolut. Eipäs nyt riehaannuta, otetaan ihan tolkullisesti tänään. Mämähän on sentään minun läksiäisjuhlani ja minä olen sitä mieltä, että ollaan nyt kuin paremmat oluet ainakin. Hillitysti.
- Älä hei viitti olla tollanen nutipää. Kyllähän me, aikuiset oluet, olla osataan. Mutta kato noita siidereitä, ei minkäänlaista turnauskestävyyttä, yhtyi Hops keskusteluun.
- Ääh, no olkoon. Otetaan. Minun kunniakseni, sanoi Jouluolut, kohtahan tästä joutuu lomautetuksi, joten iloitaan nyt ja surraan sitten, kun sen aika on. Mutta ensi kerralla ei kyllä tasan oteta noita siidereitä messiin.
- Hienoa. Näin me menettelemme, Hops ja Ope nostivat tuoppejaan Jouluoluelle.
- Kiitos sulle, antoisaa on ollut tämä lyhyt aika, jonka tässä rinnan olemme töitä tehneet, sanoi Maisteri liikuttuneena. Olet rehti kaveri, sanoisin jopa, että lämmin, jos en olisi karski mies, joka ei hempeitä puhele.No niin. Nyt lässytys seis ja kippis jätkät: Joululle, joka on vain kerran vuodessa keskuudessamme, älkäämme hassatko hyvää tilaisuutta hempeilyyn.


Kiitos teille, että olette siellä ja voimme harjoittaa näitä kokouttavia ja voimaannuttavia hetkiä yhdessä. Toivottavasti myös ensi vuonna, jollen katkaise kättäni joulun hiihtoharjoituksissa. Ehkä se on riittävä syy olla hiihtämättä.

Toimitus vetäytyy nyt joululomalle pariksi viikoksi ja kirjoittelee, jos löytää kaamoksen keskeltä netin pään.

joulukuu 18, 2008

Irish coffee

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai/Lämpö

joulukuu 11, 2008

Naulatut sanat

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai

"Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

marraskuu 27, 2008

Lasikatto?

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai / Lasi

marraskuu 20, 2008

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää,

... kun maailma antaa parastaan.

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai / Tekstilainaus

marraskuu 13, 2008

Yhdeksän sekuntia lentävällä laudalla

Klikkaa kuvat isommiksi

Valokuvatorstai / Kolmen kuva tutkielma esineestä

lokakuu 23, 2008

Silta nykyaikaan

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai / Silta nykyaikaan

lokakuu 16, 2008

Suomalainen nuorallatanssi

Klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai / Suomalainen nuorallatanssi

lokakuu 9, 2008

Haloo, onko avaruudessa? / Stairway to heaven

Valokuvatorstai / Ian Brittonin valokuva
SkyWatch Friday

lokakuu 2, 2008

Kiltti

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Kiltti

syyskuu 25, 2008

In the world drowning in grayness there is a lifebelt somewhere

Click the picture to enlarge it.

SkyWatch Friday

Painavinta mitä tiedän on salaisuus, joka jäi kertomatta

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Joona Kivirinnan runosta 'Paluu'

syyskuu 18, 2008

It ain't easy, the road of life, it ain't easy

Klikkaa kuva isommaksi.

"It ain't easy, the road of life, it ain't easy
It don't matter if you're black or white
Nobody rides for free
Well, believe me, life is a bitter-sweet journey
And everybody that starts out in the cradle
Still ends up in the grave

Well, every man's got a mountain to climb
He's got his own cross to bear
Well, every day's just another step you take
On the road that takes you there
On the road that takes you there"

Rockie Lynne: Every man's got a mountain

Valokuvatorstai / Helppo

syyskuu 11, 2008

Ajattele omalle kohalles

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Ajatus

syyskuu 4, 2008

Myrsky nousee Helsingin ylle / The storm is rising above Helsinki

Klikkaa kuva isommaksi. / Click the picture to enlarge it.

Valokuvatorstai / Kesämyrsky
Sky Watch Friday

syyskuu 2, 2008

Siltoja III

Silta se on pienikin silta.

The Siltojen Silta.

Klikkaamalla kuvia näet enemmän.

elokuu 31, 2008

Vaelluskenkien Manolo Blahnikit

Nyt minulla on The Ne: pornohokkarien Manolo Blahnikit, autojen Mersut, sohvien ne sohvat, joilla Janne eikä Tero eikä O-P ole makailleet. Minulla on Ne Ainoat Oikeat Vaelluskengät, kaikkien vaelluskenkien isoäidit. Ja mitä minä menin tekemään? Menin rämpimään metsään ja katsokaa, mikä lohmu kärjessä. Heti ensimmäisenä päivänä. Ja urat täynnänsä ties mitä suohummusta. Aargh.

Klikkaa kuva isommaksi, jos et usko.

elokuu 22, 2008

Siltoja II

Silta pilvien yläpuolella.

Silta lähes puolentoista kilometrin korkeudella.

Klikkaamalla kuvia näet enemmän.

elokuu 21, 2008

Keskeneräinen



Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Keskeneräinen

elokuu 20, 2008

Siltoja I

Silta yli kauniin virran.

Ilmaisen suihkun silta.

Klikkaamalla kuvia näet enemmän.

elokuu 15, 2008

Taiteiden yössä

Klikkaa kuva isommaksi, niin näet kenen kädet. Ihana mies. Sanonpa vaan. Janne oli rento, tyylikäs ja hauska ja ... no, katsokaa itse. Mutta haastattelija saisi kyllä mennä itseensä.

Kirjan oppien mukaan lähestyin Akateemisen jälkeen tummia oluita Pankin kautta [okei, ei ihan oppien mukaan mennyt]. Leffen keventävän vaikutuksen ansiosta osuin sitten konstens natt på svenska -rymyyn Gårdenissa. Siellä Paraisten egna pojkar Bruce Almighty rymisti Brucea, joka kuulosti Tomas Lediniltä. Poistuin kiireesti ennen kuin Christian Forss med his ny band tuli lavalle.

Koska ilta oli alkanut Reijo Mäen haastattelusta, oli tietty pako poiketa Apteekkiin katsomaan, josko kirjailija itse olisi jo kotiutunut kirjakauppakierrokseltaan. Ei ollut. Leppeä kesäyö saatteli sittemmin kämpille.

heinäkuu 18, 2008

Tarkkailutauko

Klikkaa kuva isommaksi.

Melkein mikään istualtaan tehtävä ei ole antoisampaa kuin tarkkailu. Voisin viettää hyvinkin koko lomani siirtymällä paikasta toiseen tarkkailemaan, kuinka kunkin paikan elämä kääntyilee. Ihmisten tarkkailu on kuin mansikkamaito: maistuu kesälle, on helppoa ja joukossa sopivasti makuisia sattumia.

Paussi ulkouttaakin toimituksensa silmittelemään maailmaa kokonaiseksi kuukaudeksi, suurimmalta osin intterveppiyhteyksien tuolle puolen. Tavataan sitten taas voimaantuneempina, kun illat ovat tummansinistä samettia ja kesä tuoksuu jo täyttyneeltä.

Hyvää kesää!

heinäkuu 3, 2008

Sunday smile

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Beirut-yhtyeen kappale Sunday smile

kesäkuu 12, 2008

Ettei vaan olisi Einarin polkupyörä

Klikkaa kuva isommaksi.

Einari, hän polkupyörän löysi aitan alta
pyörän joka jäänyt oli vaarivainajalta
Pyörä oli hyvin huonokuntoinen
mutta Einari, hän kuntoon laittoi sen
Sitten ajeli hän pitkin raittia
meni kioskille, osti sieltä spraittia

Spraitin joi ja aikoi mennä lukemahan aljaa
mutta isot pojat tarjosivat ykköskaljaa
Einari, hän sanoi: "En kaljaa juo"
Pojat nauro: "Taitaa olla kiire äidin luo"
Einari, hän katsoi vähän aikaa Mäkis-Jaskaa
sanoi sitten: "Pullo kaljaa, Spraitti onkin paskaa"

Juice Leskinen: Einarin polkupyörä

Valokuvatorstai / Sattuma

kesäkuu 5, 2008

Inhimillinen tekijä

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Inhimillinen tekijä

toukokuu 29, 2008

... ja suvi suloinen

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Jo joutui armas aika

toukokuu 22, 2008

Ooksä mun kaa?

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Kaksi

toukokuu 15, 2008

Veljeyden hengessä

Klikkaa kuva isommaksi.

1 artikla: Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Valokuvatorstai / Ihmisoikeudet
Bloggers Unite for Human Rights

toukokuu 8, 2008

Odottavan aika on pitkä

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Jatkoa ikkunasta katsovan tytön kuvalle

toukokuu 5, 2008

Perimmäisten kysymysten äärellä

Klikkaa kuvaa.

Ken ei konsaan ole kävelyt syvälle metsään, astunut melkein käärmeen päälle [kun se olikin kuulemma vaskitsa], nähnyt synkkämetsän keskellä avautuvan valkoisen valkovuokkometsän, kuullut maailman kauneinta ja taidokkainta linnunlaulua, uponnut vähän suohon ja osannut melkein käyttää kompassia ja lukea karttaa, ei ymmärrä, millaista on olla isojen perimmäisten kysymysten äärellä.

Kuten esimerkiksi sellaisten, että teleskooppimakkaratikku on oivin laite sitten Goretex-vaelluskenkien. Tai että mies, joka osaa sytyttää yhdellä tikulla nuotion, on sitten vaan niin kertakaikkisen tenhoava.

toukokuu 1, 2008

Aatteen palo

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Aatteen palo

huhtikuu 24, 2008

Suomalaisuus

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kotimainen

huhtikuu 17, 2008

Jos rappio on sitä, että rakastaa

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Rappion estetiikka

huhtikuu 10, 2008

Doors

Valokuvatorstai / Vetää kaikista ovista

huhtikuu 3, 2008

Kamala kuva

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Mörkö

maaliskuu 13, 2008

Heijastuksia ajassa

Valokuvatorstai / Heijastuksia

Kuvassa on Berliinin Valtiopäivätalo vuonna 2008 ja 10.11.1989, jolloin Berliinin muurin purku alkoi. Pylvään kuvan lasipinnasta heijastuu kolme Berliiniä.

maaliskuu 5, 2008

Se pieni ero

Kummalla puolen pöytää istuu Mies? Klikkaa kuvaa, niin näet paremmin.

helmikuu 21, 2008

Jotain rajaa

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Jotain rajaa

helmikuu 14, 2008

Connecting people?

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Yhdessä

helmikuu 7, 2008

Historiallisia kohtaamisia

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Historia

tammikuu 31, 2008

Voimamies

Valokuvatorstai / Voima

tammikuu 24, 2008

Pikajalkaa

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Humoristinen

tammikuu 17, 2008

Kipupiste

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kipupiste

tammikuu 10, 2008

Lukurauha

Valokuvatorstai / jatka kuvasta

tammikuu 4, 2008

Onko pakko, jos ei taho

Onko pakko olla ulkona, jos ei taho. Jos palelee. Sisäleikitin siis itseäni uudella lelulla ja laitoin puhelimeen taustakuvaksi kesäkissan. Heti tuli lämmimämpi.

Klikkaa kuvaa.

joulukuu 21, 2007

Me käymme joulun viettohon

Onnellistuttavaa joulua ystäville ja kyläläisille. Kiitos, että olette olemassa.
Olkaahan kiltisti, tontuilla on tehotarkkailuaika.

joulukuu 14, 2007

Ne terveellisemmät Hillary Clintonin suklaahippupikkuleivät

Siis nyt ihmettelemään: täällä meanderiassa tuoksuu joulu. Tällaista ei ole tapahtunut kuin .... ööö ... ei koskaan. Minä en nimittäin pidä pipareista. Paitsi joulupiparitaikinasta. Jonka taikaleivon kaupan pakastealtaasta ja sitten napsin siitä palasen kerrallaan.

Mutta Hillaryt syntyivät näin:

250g voita ja 1,5 dl sokeria vatkotetaan niin vaahdoksi kuin jaksetaan ja lisätään 2 munaa. Toisaalla sekoitetaan 4 dl vehnäjauhoja, 1 tl suolaa [hups, unohdin tämän], 1 tl soodaa, 2 tl vaniljasokeria, 4 dl sydänystävällistä kauralesettä + hiutaleita, 2,5 dl fariinisokeria ja 200 g parantavaa 72-prosenttista Kalevin tummaa suklaata ja lisätään voimunavaahtoon. Työnnetään käsi taikinaan ja möyhitään se palleroksi. Maistetaan. Möyhitään taas. Maistetaan. Maistetaan varmuuden vuoksi vielä muutaman kerran. Nypitään minkä tahansa kokoisia kokkareita pellille ja paistetaan 175 asteessa 8 minuuttia. Nuollaan käsi. Ollaan hyvällä mielellä ja nuuskutellaan kotia.

Klikkaa muuten tuota kuvaa.

joulukuu 13, 2007

Kiire

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kiire

joulukuu 6, 2007

Juhlava

Klikkaa kuvaa, niin näet sen suurempana.

Valokuvatorstai / Juhlava

joulukuu 4, 2007

Mikontalo palaa

mikontalo_palaa.jpg


Mikontalolights
. Video valoshowsta ja toinen tetriksestä.

marraskuu 29, 2007

Tenkkapoo

tenkkapoo.jpg

Valokuvatorstai / Tenkkapoo

marraskuu 22, 2007

Aika rientää

aukioloajat.jpg

Valokuvatorstai / ... Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran...

marraskuu 15, 2007

Puuttuva sana

keskenerainen.jpg

Raivoava takakirves
ja mahdoton neitsyt.
Kunnon suudelma
ja
olennainen ero.







Valokuvatorstai ja Runotorstai / Keskeneräinen

marraskuu 8, 2007

Jos minne lie, polkuni vie, oli päivä tai synkkä yö, niin muistan ...

metsapolku.jpg

Valokuvatorstai / Metsäisen kuvan luomat assosiaatiot

marraskuu 1, 2007

Dressman-miehet

dressmann.jpg

Valokuvatorstai / Kuva, jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

lokakuu 25, 2007

Portaat - Silence




Klikkaa ja katso, mitä tapahtuu, kun valaistuu tiedon portailla.

Valokuvatorstai / Portaat
Photo Friday / Silence

lokakuu 18, 2007

Saastetta?

saastettako_2.jpg

Valokuvatorstai / Saaste

lokakuu 11, 2007

Yöpakkasia odotellessa

arki.jpg

Valokuvatorstai / Arki

lokakuu 9, 2007

Tulevaisuus

tulevaisuus.jpg

Valokuvatorstai / Tulevaisuus

lokakuu 5, 2007

Elon kerjuulla

komiapoika.jpg

Virkasiskon eilisilta toi mieleeni yhden viime kesän lauantaiehtoon. Tai elokuutahan se jo oli, kun Pyhällä Unpluggedin aikaan tunturi kuhisi etelän ihmisiä ja artisteja. Huttu-Uula oli palkannut kaliapalkalla terassilleen Sodankyläläisen One More Night:n soittamaan. Aurinko paistoi kuin viimeistä iltaa montun pohjalle, ruoka oli hyvää, olut kylmää ja porukka soitti. Ja voi, miten se bändi soittikin. Ja miten oli komia se poika. Kun se silmät kiinni lauloi Maailma on renki ja terassillinen eri-ikäisiä naisia huojui hulluna mukana ja kirkuivat, että lisää Tähkää, niin oli siinä kuulkaa tyttöenergiaa. Äijät istuivat kädet henkisessä puuskassa ja puhisivat. Sitä vaan on joskus niin vaikia selittää, notta mikä kolahtaa. Ja miksi. Siitä asti olen aina masentuneena kuunnellut Maailma on renkiä.

Mutta varsinaiseen asiaan. Lähettäkää Mikolle korttipelikokemuksia, Mikko tarvitsee niitä kirjaansa varten.

syyskuu 27, 2007

On olemassa kursiivinen melankolia

melankolia.jpg

Ei se jätä. Se yllättää sinut ja valtaa hetkeksi. Tullakseen taas. Jatkuva ikävä, päättymätön kaipuu, toistuva surumielisyys [*]

Valokuvatorstai / On olemassa kursiivinen melankolia

* Pieni sivistyssanakirja

syyskuu 20, 2007

Kumpi on kovempi?

patsas.jpg

Valokuvatorstai / Kivi

syyskuu 13, 2007

Klassikko

dbtl_2.jpg

Valokuvatorstai / Klassikko

syyskuu 6, 2007

Köyhän miehen tila-auto

lapset.jpg

Valokuvatorstai / Lapsi

syyskuu 2, 2007

Suolla

suo.jpg

Valokuvatorstai / 1.9.2007 klo 11.00

elokuu 23, 2007

Kotini on siellä, missä uni tulee

uni2.jpg

Valokuvatorstai / Uni

elokuu 16, 2007

Kas kummaa!?

hermanni.jpg

Hermannihan se siinä. Ikää 1 yö. Mutta Kas kummaa! Eihän se ole minkään merkkinen!

elokuu 14, 2007

Kohtaamisia

kohtaamisia.jpg

Kesälomalla taivalletut viitisentuhatta kilometriä kirvoittivat aika-ajoin ilmoille tiukkakirjaimisiakin lausahduksia kanssaihmisiä kohdatessa. Lomalla ei tullut intternetti muuten mieleen mutta noina hetkinä päätin aina polkata niistäkin elämää suuremmista epäkohdista. Ihan jo siitäkin syystä, että blogeja lukevat miljardit ihmiset. Nyt en vaan enää muista, mistä kaikesta piti valittaa. Ai niin ...

Viitiseentuhanteen taivallettuun kilometriin mahtuu aina joku matalaotsa. Esimerkiksi rajoittimia vastaan paukutelleet rekat, jotka tukkivat ohituskaistat pykiessään ohi toisesta rekasta, joka ajoi rajoittimien sallimissa lukemissa. Sellainen pitäisi kieltää lailla. Ai se on jo kielletty? Kun kesämielinen pikkuautoilija on körötellyt muutamankin kymmenen kilometriä kahden, joskus jopa kolmen, rekan perässä odottaen vain ohituskaistaa ja kun se sitten vihdoin tulee ja se toinen tai kolmas rekka lähtee ohittamaan ensimmäistä tukkien kaistan ja estäen ohituksen kymmeniltä rekkakolonnan perään kertyneiltä pikkuautoilta, niin alkaa pikkuhiljaa sapettaa rauhallisempaakin kuskia. Ainakin jo kolmannen menetetyn ohituskaistan jälkeen.

Kun sitä sitten päättää pykäistä itsensä taukopaikalle kahville, jotta pääsee sumasta, niin eikö sinne aabeeceelle menevä liittymä olekin piilotettu sen seitsemännen liikenneympyrän kolmannennenkymmenenen erkanemiskaistan taakse. Ja ohihan se menee. Kun sitten jonkun jaripekan essolle vihdoin pääsee, niin onko siellä tuoretta pullaa ja sämpylää? No ei.

Lomalla on erityisen kiva jalkautua kesäkaupunkeihin. Lötyytellä rantakaduilla, toreilla ja pysähdellä katselemaan satamissa sisävesilaivoja, kesäihmisiä ja kuulostella erimurteisia puheenparsia. Ja ihanvaan ihmetellä. Minusta se on jokaisen kesäihmisen oikeus, melkein velvollisuus. Vaan eiköpä jo kohta kuulu takaa pyörän kellon rimputus ja joku teknisiin tiukkoihin pyöräilysortheisin puettu fitnespylly ajaa tiukkailmeisesti tuhahdellen ohi. Ramplausväylät ja torit ja kauppahallit ovat paikkoja, joissa ihmisen pitää saada öyläillä. Jossain pitää voida olla paikkoja, joissa ei ole kiire minnekään, joissa voi katsastella ja pysähdellä. Ei täällä nyt niin kiire saa olla. Valmiissa maailmassa.

Pyykkipäivä tänään. Mikään ei voita tylsyydessä ja raivoonnuttamisessa miesten mustien sukkien pyykin jälkeistä kohtaannuttamista. Nyt ei ollut niitäkään eikä saanut oikein aikaiseksi riittävää pontta kirjoitukseen. Sandaalikelit tylsistyttävät terää.

elokuu 13, 2007

Rovaniemi spesiaali

Siinä minä olin. Toisessa kädessä kylmä pororyynäri ja toisessa kädessä sateenvarjo. Jaloissa vaelluskengät, kurahousut ja eräuskottavuuden kruununa vettä ja tuulta hylkivä tunturitakki. Ja se reuhka. Satoi. Josta syystä osin ryynäri oli kylmä, sillä upouusi pallogrillini sammui alkuunsa. Portsasin nyrkin kokoiset koksit eivät kyllä näyttäneet aikovansakaan syttyä niiden ekologisten sytytyspalojen voimin, joita kylvin brikettien sekaan. Tulitikutkin loppuivat. Eikäpä se muutenkaan kovin uskottavan näköistä ole sytytellä minimaalista tyttömäistä pallogrilliä Samsoniten sateenvarjon alla, joten päätimme matkaseurueen kanssa lopettaa erä-elämän siltä päivältä ja hakea joen toiselta puolen sytytysnesteitä.

Palaamme alkuun. Siis siinä minä olin kylmää makkaraa syöden ylittämässä siltaa, jonka rautaristikoiden välistä pilkki kaupunki. Rovaniemi. By night. Sinne. Etsimään iloa ja valoa ja kuivattavaa kattoa hetkeksi pään päälle. Ja niitä nesteitä.

Silmittelimme seurueen kanssa keskustaa. Se sen täytyi olla, koska siinä oli Hemingway. Sinne siis kuivattelemaan. Olo oli outo. Ravintola saman näköinen kuin Tampereella tai Turussa mutta kieli erilaista. Vai johtuiko vieras tunne asusta? Tai ehkä siitä, että ainoat luettavaksi löytyneet lehdet olivat kahden päivän takaa. Koskaan en ole tuntenut itseäni niin vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa väärin pukeutuneena. Siis pois.

Lordin aukio. Tai mikä lie tasanne vaikutti sen veran kaupungin ytimeltä, että vakuutuimme lähistöltä löytyvän varmasti muutakin. Yhtäkkiä edessämme avautui kävelykatutyyppinen ratkaisu, joka viettelevästi kaatui rantaan päin. Rantaan, jonka toisella puolen nökötti märkä teltta. Ajatus palaamisesta kylmän grillin ja märän teltan luokse ei houkuttanut. Juuri silloin katseemme kohtasi kyltin, joka oli kuin meitä varten: Paha Kurki.

pahakurki.jpg

Ystävällinen [ja voihyväneaika miten kaunis] baarimikko oli kuin ei huomaiskaan meidän erämaista ulkoasuamme. Tai ehkä hän olikin juuri siksi niin nauravainen. Kenties. Emme välittäneet. Muu seurue oli sen verran taiteellisen näköistä, että saatoimmehan mekin olla ihan vaan originelleja. Mielialamme kohosi sitä mukaa kuin hengenkohotusjuoma vaikutti. Sadekin näytti lakanneen. Ja koska sulautumisemme kaupungin ilonpitoon oli alkanut suuremmitta hämmingittömittä, päätimme jatkaa. Kuuluisaan Tupsuun. Jonne se kaunis baarimikko meidät neuvoi. Antoi kartankin mukaan.

Jossain siinä Kelan kohdalla iski kuitenkin epäusko. Ei kai niissä vetimissä voi mennä Tupsuun. Mitä ne siellä ajattelisivatkaan. Päätimme riisua kurahousut lisätäksemme kaupunkiuskottavuuttamme. Reppuun. Reuhka myös. Sinne sytytysnesteen viereen. Tarkastelimme näyteikkunasta lopputulosta. Melko hyvä: valkoiset sortsit, liian ison näköiset maastokengät, kurapuvun takki auki. Tukkaa vähän pöyhöön. Parempi. Eikun Tupsuun.

tupsu.jpg

Hämärä pubi otti meidät vastaan kovaäänisesti. Neljän asiakkaan kesken tuntui olevan erimielisyyttä. Baarimikko, Kari [ja taas voihyväneaika miten ystävällinen ja venkura] heilutteli kinaajille viskipulloa ja sanoi, että jos ei äänet laske, niin ei tule tätä. Äänet laskivat. Hetkeksi.

Hörö puhuu kuitenkin jo kohta taas kuuluvalla äänellä. Tennilä hokee siihen, että miksi siie huuat, miksi sie huuat. Kari rauhoittelee.

- Tuo saatanan Tennilä ei rupia miulle huutaa. Miun suvussa on enemmän rovessoreita kuin siun suvussa yhteensä. Hörö puolustautuu.

- Miksi sie huuat? MIksi sie huuat?

Hörö siirtyy baaritiskin ääreen, kääntää selkänsä Tennilälle ja alkaa kaveerata Karin kanssa. Mikä onkin kannattavampaa, sillä Kari kaataa taas viskipullosta paukun. Tennilälle ei tarjoilla.

- Miksi sie huuat? Miksi sie huuat? Tennilä talutetaan ulos.

- Sie voit Kari tulla meille millon vaan.
- Mut täytys olla naisia.

Hörö miettii hetken. Mutta sitten ilme kirkastuu.

- Miul on sisko. Se on näin iso. Hörö levittää kätensä täyteen syliin.

Kaikki vaikenevat. Kunnioituksesta varmaan.

Palaamme kuulaaseen kesäyöhön vaikuttuneina. Lappilaiset ovat oikiasti hyviä tyyppejä.

Valoisa kesäyö, jota päivästä tuskin erotti, muistutti, että meillä oli edelleen nälkä. Mutta ei hätää, meillähän oli nyt sytytysainetta.

Aamulla maistui suussa paloöljy. Grillissä muistona puoliksisyödyt pororyynärit. Aavistuksen savun sivelemät. Aurinko paistoi.

Päätimme lähteä Norjaan.


elokuu 10, 2007

Tuore tuoksu

pyykit.jpg

Valokuvatorstai / Tuore

heinäkuu 13, 2007

Out of office

elokuun_yo.jpg

Automaattivastaus puhelimeen näppäilty. Sähköpostin lomailmoitus tehty. Kukankastelija hoidettu. Martti lastattu täyteen. Voin siis sulkea toimiston oven, jättää kodin sisäoven raolleen postien tipahdella ja vetää kesäreuhkan silmille.

Nyt lähtee ja palajaa vasta, kun yöt ovat jo tummia ja aamukaste kirpaisee paljaita varpaita, kun ei raaski vielä vaihtaa sandaaleita kävelykenkiin. Kun kesä ei enää tuoksu odotuksille vaan täyttyneille haaveille.

heinäkuu 6, 2007

Poissa

lupiini.jpg

Vielä viikko sitten lupiinit hivelivät lempeinä tienvieruksia kuin kesämekon liehuvat helmat paljaita sääriä. Nyt ne on tylysti leikattu. Tuntuu kuin kesältä olisi katkottu siivet, pakotetu se ruotuun. Olehan siinä. Kuri ja järkeys. Onneksi on edes leikatun ruohon tuoksu. Ei tunnu enää kesän nousulta.

Keskikesä. Haikeus häivähtää takavasemmalla mutta vielä sen pää on pystyssä. Vielä on aikaa pukea kepeät kesähelmat. Vielä on monta viikkoa aikaa kulkea varpaat paljaina.

kesäkuu 28, 2007

Saanko luvan?

haku.jpg

Valokuvatorstai / Tanssi

kesäkuu 14, 2007

Haircuttia

gaborit.jpgSiinä ne nyt ovat. Tämän kesän hepsankeikat. Toinen Turusta ja toinen Helsingistä. Taatusti ei toisia samanlaisia ole Tampereella kenellään. Ei ainakaan siten kuin minulla tänään. Eli toten kuten kuvassa. Sekä kellohame, joka keikkuu kivasti polvien ympärillä, kun kengissä on kesä. Ja päässä uusi tukka. Ja on ilmassa tuoksu. Ja mieli on kevyt. Ja on ihmisiä, joilla on hyvä tahto ja viitseys ja toisen hyvä oman hyvän edellä.

Joskus sitä huomaa olevansa kovin pienistä asioista onnellinen. Kun on nukkunut kokonaiset viisi tuntia heräämättä. Kun on se kesä. Ja ne kengät. Ja se kellohame.

Kun on. Kaikki. Kohdallaan.

Kansan ääni kuuluu

aani.jpg


Tuhansien yksityiskohtien kuutiossa
äänien kuulemisen takaa kattomateriaalina oleva puristettu sokeriruokomassalevy, oman aikansa mullistava akustinen keksintö.

Valokuvatorstai / Ääni

kesäkuu 8, 2007

Connecting people jo vuodesta 1899

aunessilta2.jpg
Aunessilta.

kesäkuu 7, 2007

Hakukone

Käyttöohje: Jos haluat esim. tietoa Tallinnan Kalakombinaadista, klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Kone

toukokuu 31, 2007

Syntinen poika ja minä

syntinen_poika.jpg

"Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa."

Valokuvatorstai / Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu

toukokuu 24, 2007

One and only Paula

paula.jpg

Valokuvatorstai / Yksi

toukokuu 17, 2007

Se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, ...

satama.jpg

... hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua.

Valokuvatorstai / Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869

toukokuu 10, 2007

Let's make equality a reality ...

camp.jpg

... Together we'll make a difference.

Valokuvatorstai / Camp

toukokuu 3, 2007

Miksei täällä ole ketään?

tyhja_baari.jpg

Valokuvatorstai / Tyhjä

huhtikuu 26, 2007

Ei kai se nyt haittaa, ...

ei.jpg

... jos ihan vaan pienet ottaa. Minähän olen pyörällä liikenteessä.

Valokuvatorstai / Ei

huhtikuu 19, 2007

Rinnakkaistodellisuuden pienoismaailma

rinnakkaismaailma.jpg

Valokuvatorstai / Mikrokosmos

huhtikuu 12, 2007

Kasvun ihme

kasvu.jpg

Valokuvatorstai / Kasvu

huhtikuu 5, 2007

Armoa

armoa.jpg

Valokuvatorstai / Armo

maaliskuu 29, 2007

Onnellinen

onnellinen.jpg

Hän nukkuu yöllä
elefanttien alla,
sininen unisukka
havahtuu aamun valoon.
Onnellinen.

Valokuvatorstai Runotorstai / Kaunein sana

maaliskuu 22, 2007

Kotini on linnani

kotini_on_linnani.jpg

Valokuvatorstai / Koti

maaliskuu 15, 2007

Ajatuksen voima

ajatuksen_voimalla.jpg

Valokuvatorstai / Ajatuksen voimalla

helmikuu 22, 2007

Vastakohtia

vastakohtia.jpg

Valokuvatorstai / Vastakohtia

helmikuu 15, 2007

Ihmisen parhaat ystävät

ystavat.jpg

Valokuvatorstai / Ystävä [Joku ei ole unohtanut Elmeriä.]

helmikuu 8, 2007

Kenkävero

kenkavero.jpg

Valokuvatorstai / Kengät

helmikuu 1, 2007

Sattumia

sattuma.jpg

Valokuvatorstai / Sattuma

tammikuu 25, 2007

Aamun ponnistus

ponnistus.jpg

Valokuvatorstai / Ponnistus

Lisäys klo 17:54. Päivän puhuttelevimmat valokuvat:

benrope : Katsokaa mummun kenkiä ja sukkia! Oikein kuulee vanhojen, hoidettujen ranskalaisten korkojen äänen. Miten pienellä ja tyylikkäällä keinolla voikaan korostaa aihetta. Kaunis, puhutteleva, hillitty, oivaltava. Täydellinen. Ei mitään liikaa eikä mitään puutu.

post-it / tarralappuja : Minä olen tykästynyt Tarran kuviin. Pidän kaikista tavoista kiinnittää katsojan silmä kuvan tarinaan. Ruskea sopii kuvaan kuin nenä päähän. Ehkä hiukan lievempi pehmennys olisi hienovaraisemmin alleviivannut.

Jazmanaut : Värit syleilevät toisiaan ja lattian ja seinien leikkauskohta on juuri oikeassa kohdassa. Punainen ämpäri on piste iin päällä. Kuvassa on sopivasti ryhtiä vaikka se tavallaan kaatuukin mutta se vaan korostaa kuvan kertomusta.

Lens Flare : Tässäkin värit ja astioiden sijainti ovat loistavasti harmoniassa. Loistava vastakkaisuus sille, että astiat ovat ihan hajallaan. Arjen ja aiheen käsittelyn oivallusta.

Annen arkiset asiat : Kuvan linjat ja tarkkuus niin kohdallaan. Kaunista ja yksinkertaista.

tammikuu 18, 2007

Miksi?

miksi.jpg

Valokuvatorstai / Miksi

tammikuu 11, 2007

Puhtoinen lähiöni

Valokuvatorstai / Avara [Kuva avarammaksi]


Katson ulos ikkunasta
Kai tää on mesta nasta?
En tiedä paremmasta
Ainakin kaupunginjohtajasta
Tää lähentelee taivasta

Sanot: kaupunkiin on pitkä matka
Ei täällä viihdy ka-ka-ka-karatkaan
On sulla meistä varsin syvä huoli
Mut on lahiössä yksi hyvä puoli

Täällä alkaa mukavasti oppia
Rakastamaan sitä tulevaakin koppia

Ei mieltä maailmallinen tavara paina
Jos ei oo siitä pula
Jos riittää nappula
Mut talo jossa on aravalaina
Ei ole avara aina

Eppu Normaali: Puhtoinen lähiöni

joulukuu 29, 2006

Kuplia

Ihminen on rakennettu kaksista aineksista. Toisiin on käytetty Duracelliä enemmän ja toisiin taas ei juurikaan. Minä, joka jäin tyystin ilman Dura-soluja, olin niitä jaettaessa luultavasti unohtunut miettimään asioita. Tai ehkä olin vaan tarkkailemassa, koska aina ei suinkaan suju miettiminen. Toisinaan, harvoin kylläkin, onnistun yhdistämään ne ja niinä hetkinä saattaa syntyä oivalluksia. Asioita, jotka tavallaan kyllä ovat tiedossa ja kuitenkaan eivät. Yhtäkkiä ne vaan kirkkenevät kuin saippuakuplat auringossa. Sitäkö se on, kun teoria soveltuu käytäntöön?

Eilen istuin melkein kokonaisen päivän tarkkailemassa ihmisiä sairaalan eri osastojen odotusauloissa. Päätin uuden vuoden lupauksekseni visusti muistaa, että aina kun olen taas luulemaisillani, että minulla on ehkä muka olevinaan toisinaan vähän vaikeaa, niin muistutan itseäni tarkkailusta. Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää.

Eilen ymmärsin muuten senkin, mikä se on, joka minua hiertää työmaan vaihdoksessa. Ymmärsin, miksi suren luotsaamani laivan uppoamista, vaikka kukaan omistajistakaan ei siitä välittänyt. Suren vuosien mittaan lokeroimani hiljaisen tiedon käymistä merkityksettömäksi. Suren sitä, että on deletoitava joutilaaksi käyvä tieto ja aloitettava uuden tallentaminen. Suren sitä, että hiljaista tietoa ei enää arvosteta.

Hirveän takkuista on nyt asioiden laittaminen "paperille". Juuri nyt tuntuu, että irtonaisia ajatuksen suikaleita kyllä irtoaa mutta ne hajoavat kuin taivaalla lentokoneen jättämä vana. Keskittyminen kulminoituu konkreettisiin pieniin yksityiskohtiin. Juuri nyt esimerkiksi siihen, että ukkovarvas pyrkii ulos sukassa olevasta reiästä vaikka vaihtaisin sukat eri jalkoihin. Miten se pystyy hakemaan ulospääsyn vaikka reiän piti heittyä toiselle puolelle?

Näillä eväillä ensi vuoteen. Toivokaamme siitä edellistä parempaa älkäkäämme peljätkö pahinta.

joulukuu 27, 2006

Minäpä olen

minapa_kirjoitan_2.jpgKai se on ollut tämä raskas syksy. Tämä luopumiseen opettelu ja sen jälkeen kaksinkertainen luopuminen. Tämä tunnevuoristorata, joka puikki pimeistä ja synkistä laaksoista tuulisen jyrkkää rinnettä ylös syöksyäkseen taas soliin, joista välillä tuntui liian raskaalta pyrkiä takaisin ylös. Minä en ole niitä, jotka osaavat kirjoittaa synkimmät tuntonsa julki. Vielä vähemmin niistä osaan puhua. Minä vain elän niitä sisälläni enkä halua niillä ketään raskauttaa. Jokaisella kun on ihan omastakin takaa omia vuoristojaan ylitettävänä. Kai se oli tämä synkkä musta syksykin osallisena, että tämä kirjoittaminenkaan ei enää ollut kaikin ajoin niin helppoa, antavaa, iloista, kepeää, oivaltavaa kuin olisin halunnut. Synkimpinä hetkinä mielessäni jo kirjoitin viimeistä merkintää. Monta kertaa.

Sitten minä sain ystävältä, työtoverilta, paketin viimeisenä työpäivänä. Sanoja siinä ei vaihdettu, kyyneleet silmissä molemmilla. Hän antoi minulle kauniisti paketoidun vanhan pienen kirjan, Minäpä kirjoitan. Se oli joulukuun 22. päivä. Juuri, kun olin painanut vanhan työpaikan oven viimeistä kertaa kiinni. Juuri, kun olin ajatellut, että ensi vuonna ei enää mikään ole kuin ennen. Juuri, kun olin varma, että en jaksa enää edes kirjoittaa. Juuri silloin hän antoi minulle kirjan, jonka sivulla 30 on täydennystehtävä, jossa opetellaan kirjoittamaan päivämäärää. Siihen viivalle oli huolellisesti kaunokirjaimin kirjoitettu: Tänään on joulukuun 22. päivä. Vuonna 1957. Merkki tai ei, mutta otin sen viittana tulevaisuuteen. Elämä jatkuu. Aina on jatkunut. Minäpä siis kirjoitan ensikin vuonna. Ehkä en joka aamu, sillä uuden työhuoneeni näyttö tuijottaa suoraan kymmenen uuden työtoverin silmiin. Ehkä en aina iltaisin jaksa. Mutta minäpä kirjoitan. Jos en muuten, niin vaikka rohkaisuksi, että elämä jatkuu. Vaikka se välillä tekeekin kuolemaa.

Joulumieli tuli aattona. Se heilautti kultaisia enkelikiharoitaan ja hymyili lämpöä ja onnea. Enemmän kuin olen osannut kuvitella ansaitsevani. Huomasin, että minäpä olen onnellinen.

joulukuu 22, 2006

Hyvää Joulua

joulua.jpg

Paussilassa vetäydytään nyt joulun viettohon. Toivon kaikille ystäville sydänlämpöistä joulun aikaa. Kiitän siitä, että olette olleet tukemassa vaikeinakin hetkinä, olette jaksaneet naurahdella kömpelöille yrityksilleni olla nokkela, olette välittäneet surra kanssani ja ennen kaikkea olette olleet läsnä. Kiitos. Halataan.

Edit 22.12. klo 21:28:
: Hyvää joulua, viimeisen kerran.

joulukuu 12, 2006

Joulun odotukseen mean keittiön vinkeillä

Mean keittiö haluaa tarjota tänään jouluvinkkejä. Koska viime vuonna epäonnistuin pahemman kerran sekä joulusillin että pottulooran saralla, keskityn tänään ja ehkä jopa koko joulun ajan, pelkästään juomapuoleen. Nythän on niin, että ilman glögiä ei voi odottaa eikä varsinkaan viettää joulua tahi pikkujoulua saati valmistautua kumpaankaan tai jäädä kotiin ja todeta, etteikö vaan olekin kotona mukavampaa.

Mutta sen viinipohjaisen glögin kantaminenhan pullotolkulla viinakaupasta ei ole kivaa. Eikä oikein anna hyvää kuvaa naapureillekaan kuljeskella jatkuvasti vinkkupullot kolisten tuolla rapussa. Vaan eipä hätää mitään: pelastus löytyy Alkon liköörihyllystä: Becherovka. Tuo mainio tsekkiläisten ilojuoma on kaupoissa nyt. Sen lisäksi tarvitset vain minkä-tahansa-merkkistä glögijuomatiivistettä ja vettä ja mikron. Rusinoita ja manteleita voit lisätä, jos vieraskorea tai nälkäinen olet. Muuten riittää loraus tiivistettä, useampi loraus vettä ja muki mikroon. Edellisten koosta ja tehosta riippuen muki pois vaikka minuutin päästä, Becherovkaa maun mukaan, sekoitus ja aaahhh. Et enää koskaan halua viinipohjaisia glögejä.

Jos glögitiiviste sattuu loppumaan, ei hätää, sillä Becherovkaa voi juoda ihan vaan sellaisenaan. Se antaa hövelin mielen, terävöittää suunnistusvaistot uuteen, ennen kokemattomaan, iskuun, tekee toppatakista vedenpitävän sekä estää jalkoja rakkuloitumasta vaikka kävelisi ympäri Prahaa eksyksissä [ennen Becherovkaa] ja sen jälkeen eksyksistä pois. Se parantaa myös kielitaitoa mutta joulunahan sillä seikalla ei ole niin väliä. Jouluna vaan hymyillään muikeasti hyvillä mielin ja kallella kypärin.

joulukuu 9, 2006

Tähtitorni

tahtitorni_1.jpg

joulukuu 7, 2006

Tapaaminen

odotus_1.jpgodotus_2.jpgodotus_3.jpg

Valokuvatorstai / Sanaton tarina

marraskuu 30, 2006

Katse

orpo_katse.jpg

Valokuvatorstai / Juicen riimit

Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen
Rakkautesi jäljet vihloo rintaa
Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen
Ja minä kun en koskaan kysy hintaa.

Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen
Ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa
Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen
Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.

Viidestoista yö, Säv., sov. ja san: Leskinen, Juice Leskinen Slam, 1980

marraskuu 24, 2006

Kaapin päältä autiolle saarelle

pullot.jpg

Tappisika haluisi kuvan minun takanreunuksellani pönöttävistä pulloista, kun Mediksellä menin avautumaan ihastukseni Arto Nybergiin, jonka taskuun pahoina päivinä laittaisin ja muuten pullossa takan reunuksella säilyttäisin. Takan reunuksesta ei nyt valitettavasti ole kuvaa, kun ei ole takkaa mutta lottovoittoa odotellessa säilytän pullojani hyllyn päällä. Tyhjiäkin ovat, kun ketään en ole pulloon laittanut. Enkäpä tosipuheesta laittaisikaan, sillä ei sellainen yhteiselämä pidemmän päälle pitkälle kanna. Mutta asiaan. Jos olisi valta, voima ja mahti ja se lottovoitto ja autiolle saarelle voisi lähteä, niin voisinhan minä muutaman sydäntä väpäjyttävän pulloon laittaa ja mukaan ottaa. Valintakriteerit pyörivät siellä, missä muidenkin naisten: miehessä olisi hyvä olla karismaa, charmia, sielullinen katse, poikamaisuutta, viisautta, huumorintajua, hymyjä, oveluutta, ripaus robinhoodimaista viekkautta, suoraselkäisyyttä, miehekkyyttä, muiden huomioimista ja heittäytymiskykyä.

Selviytymispakkauksessani olisi tietenkin itseoikeutettuna Erityinen, josta ei valitettavasti kuvaa ole julkistaa. Hänet laittaisin hopeiseen taskumattiin ja povitaskuun sujauttaisin. Mainiosti pärjäisin pelkästään tällä, sillä Erityisestä löytyy kaikki, mitä nainen tarvitsee. Eihän hän muuten niin erityinen olisikaan.

Mutta niin kauas tuskin kannattaa toisaalta lähteä yhden taskumatin varassa. Mukaan voisin siis ottaa myös iki-ihanan Arto Nybergin, jonka valloittava olemus muistuttaa kieltämättä hyvinkin paljon Erityistä. Heissä poikamainen viisas veikeys ja suoraselkäinen rehellisyys yhdistyvät kanssaeläjien huomioimiseen ja loistavaan huumorintajuun ja kaikki se on annosteltuna valloittavan hymyn kera. Arto kulkisi matkassa teräksisessä taskumatissa takin taskussa.

Vanhaan viskipulloon työntäisin Tony Sopranon. Tonyssa asuu herkkä sielu, viisas silmä, terävä pää ja iso sydän. Ja valtava karisma. No onhan siellä muutakin mutta kessäpä ei.

Hienoon sutjakkaan konjakkipulloon sijoittaisin Seth Bullockin. Mikä polvia altalyövä katse, mikä intohimo, mikä antautuminen, mikä oikeudenmukaisuus. Wow!

Vanhaan käsinpuhallettuun apteekkipulloon sijoittaisin Gregory Housen. Uh, mikä mies; särmikkään omapäinen ja viisas pokkahuuliveikko. Sitäpaitsi lääkärille on aina käyttöä.

Ja enhän minä sitä Patea tietenkään hylkäisi. Jos ei ole omaa pulloa matkassa, niin Kosupulloon Paten tuikkaisin. Pate ei tarvi perusteluja. Pate on niin äijjä.

Vihreään pieneen pulloon laittaisin Mikko Hännisen, Tampereen Teatterin näyttelijän, koska hänellä on The Ääni. Olin tulla maahan lyödyksi, kun kerran Telakan baaritiskillä kuulin vierestäni pitkästä aikaa hänen äänensä. Äänen lisäksi miehessä on karismaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Ja vielä pakkaisin mukaan Leffe-pulloon Naamabaarin charmikkaan isännän. Voisin hyvinkin viettää koko illan kuunnellen vaikka vaan hänen luettelevan loistavan baarinsa valikoimaa. Ihana tumman samettinen ääni, johon voi vajota.

Näillä eväillä.

marraskuu 23, 2006

Kaamoksen torjuntaa

kaamos.JPG

Valokuvatorstai / Kaamos

marraskuu 21, 2006

Pokaamisen vaikeus

katse.jpgEn tiedä montaakaan vaikeampaa asiaa kuin uusien silmälasien hankkiminen. Jo optikon "tämä vai tämä" -kysymykset tuovat mieleen lapsena perunapellolla syntyneen päätöstämisen ahdistuksen. Tuntuu niin lopulliselta vastata jomminkummin, kun vaihtoehdot tuskin toisistaan eroavat. Silmälaseihin liittyy minulla tukku kompleksisia muistoja ja ehkä siksikin suhtaudun hankintaan aina yhtä suurella antaumuksella ja pieteetillä. Muistan ensimmäiset, 11-vuotiaana saamani lasit ja näkemisen ihmeen, kun ihmiset näyttivät yhtäkkiä niin erilaisilta, jotenkin rumemmilta kaikkine piirteineen, joita en ollut aiemmin tiennyt heissä olevankaan. Muistan, kuinka laitoin aina lasit taskuun, kun olin kodin tai koulun ulkopuolella. Muistan, kuinka minulle sanottiin, että olen ylpeä, kun en tervehdi tuttuja [enhän minä tuntenut ketään, kun en nähnyt]. Minulle on sanottu 12-vuotiaasta lähtien, että näkö lakkaa huononemasta, kunhan murrosikä on ohi. Huoh. Hyvää tässä on, että en ole vieläkään päässyt murrosiästä.

Pokien valinta on vaikeampaa kuin mieleisten, istuvien ja sopivan mittaisten farkkujen löytäminen, mikä on lähes mahdotonta. Vaikeaksi pokaamisen tekee se, että tiedän tarkalleen, mitä en halua ja suunnilleen, mitä haluan ja sellaisten löytäminen ei ole todellakaan helppoa. Väri on tietenkin musta, ollut jo vuosia. Siitä en tingi enää niiden muutamien kertojen jälkeen, jolloin olen uskonut satunnaisia makutuomareita ja värianalyytikkoja. Kaikki kokeilut minuuden ulkopuolelle ovat olleet vain muutaman kerran päässä. Älköön kukaan enää sekaantuko ystävällisavuliaalla "sitä ei ole mustana mutta kokeilepa tätä sinistä" -ehdotuksilla. Oikeiden löytyvyyttä ei lisää erinäiset ehdottomat vaatimukseni: paitsi mustat, niiden pitää olla persoonalliset, ehdottomasti kulmikkaat ja niissä ei saa missään tapauksessa olla timantteja eikä isoja logoja, niiden pitää erottua naamasta ja massasta ja olla vielä joka kerta erilaiset kuin edelliset. Ehdottomuuteni ansiosta pokien löytämiseen kuluu hyvinkin vuosi, koska kompromisseja en ole tehnyt sitten niiden yksien, jotka olivat muuten hyvät mutta ruskeat.

Tällä kertaa omien löytyminen kesti vain puoli vuotta mutta nyt ne ovat vihdoin päässä. Älköönkä nyt kukaan tulko sanomaan, että näytän Kalervo Kummolalta. En ole vieläkään toipunut siitä, kun yhdessä karaokebaarissa minua sanottiin Roy Orbisonin näköiseksi.

marraskuu 20, 2006

Karua mutta synkkää

sumuinen_raitti.jpg

Missä on nyt kirkkoreki, vällyjen alla istuva muori ja tarhaan kiirehtivät taaperoiset? Lähiöromanttinen maisema on arkeistunut. Elämä on karua mutta joskus myös synkkää, niin kuin sanoi skientologipappi Tom Cruiselle vihkiessään häntä kauniiseen Katie Holmesiin.

Rusakko loikki aamulla tuossa raitilla, pysähtyi, kurkotteli pitkillä takajaloillaan hetken ja loikkasi yhdellä kauniin sulavalla liikkeellä metsään. Sillä oli turkki jo enemmän valkoinen kuin ruskea.

Ehkä elämä ei olekaan aina niin karua ja synkkää, ehkä se on harmaan keskellä joskus pienen ohihyppäävän hetken ajan myös vähän kaunista.

marraskuu 16, 2006

Marraskuun viidestoista kello 19:55

Kuva isompana

Valokuvatorstai / Valkoinen

marraskuu 2, 2006

Oletko valmis?

oletko_valmis.jpg

Enkeli tarttui
hänen käteensä, kysyi
oletko valmis.

Valokuvatorstai / Valmis

lokakuu 26, 2006

Hylätty

porttikongi_mv.jpg

Valokuvatorstai / Hylätty

lokakuu 20, 2006

Aurinko sammui

aurinko_sammuu.jpg

Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
Kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?

Kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
Kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan,
eivätkä aukene enää koskaan.

Eino Leino: Tulkaa kotiin

lokakuu 19, 2006

Luopumisen tuska

joki.jpg

Valokuvatorstai / Syksy

lokakuu 16, 2006

Koskaan et muuttua saa

Lauantain aamuvarhainen puhelinsoitto kuulostaa pahaenteiseltä. Äiti soittaa. Eihän äiti koskaan soita tähän aikaan aamusta, ajattelen ja tiedän, että joku on nyt hätänä. Äidin ääni on normaali, kyselee, mitä kuuluu. Hermostun, mikset voi sanoa, mikä on hätänä. Ääni murtuu itkuun ja hän saa sanotuksi, että isä on sairaalassa.

Sunnuntaina saan puhua isän kanssa, hänet irrotetaan hetkeksi hengityskoneesta. Kuulen vain raskaan hengityksen. Nieleskellen teeskentelen iloista ja reipasta vaikka tekisi mieli päästää itku tulemaan. Ennen niin eloisa puhe takeltelee. Tavut tulevat hallitsemattomina, väärässä järjestyksessä, vääriä tavuja, puolikkaita sanoja mutta ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Minua itkettää mutta en uskalla itkeä.

Iltapäivällä sydänkäyrä pysähtyy pieneksi hetkeksi mutta ei malta luovuttaa elämän syrjästä. Vielä on jotain sanomatta. Niin paljon tekemättä.

Illalla isä saa sanotuksi äidille, että taisi tulla pitkä reissu.

Tänään kone hengittää hänen puolestaan. Vielä.

Minä en osaa ajatella, että minun voimakas, nauravainen, puhelias isäni makaa nyt hengityskoneessa.

En kuule hengityksen vaivalloista rahinaa. Kuulen vain hänen naurunsa.

lokakuu 12, 2006

Päällikön ylpeys

ylpeys.jpg

Valokuvatorstai / Ylpeys

lokakuu 6, 2006

Työhuone updated

tyohuone.jpg

Erkka haastoi esittelemään työpöydän. Kaivelin arkistojen kätköjä muistellen sen joskus aiemminkin esitelleeni ja kah; maaliskuussa 2004 se näytti melkein samalta. Lattiakukka on kasvanut, pöydällä ollut kasvi on päässyt kukkaikkunalle ja taulut näemmä vaihtuneet. Pöydällä oleva läppäri on se sama vanha, jolla menopaussi on polkaistu käyntiin. Niin ja itse varsinainen kone on kasvanut ja kaunistunut. Näyttönä on se Verkkokaupasta suurella vaivalla haettu lätty. Vanhassa kuvassa näkyvä pönttö on se, jonka kanssa mukkasin hiljattain. Ja tuo pöydällä oleva juttu on Kingstonin 2 gigan DataTraveler. Ihan siis namu on se. Nurkassa piilossa hyrskivässä pöntterössä on joku Asus M2NPV-VM ja joku AMD:n prosessori [lunttasin papereista]. Keskusmuistia hänessä on giga ja 160 gt:n kovalevy. Polttava dvd-asema, kai LG merkiltään, löytyy ja se, mikä on oikeinkin mukava juttu, on tämä kortinlukija kyljessä. Ja kaikki tämä jossain mustassa kotelossa. Minä olen nainen. Minun ei kuulu ymmärtää tästä muuta kuin että se on söpö. Ja sen nimi on Taneli.

Itse The Pöytä ja The Työtuoli ovat ajalta, jolloin marsalkka Mannerheim joukkojansa johti. Tammerin Mannerheim-sviitissä on samanlainen pöytä. Tuoli lojui joku vuosi sitten hyljättynä ja ränstyneenä erään antiikkiliikkeen peränurkassa, josta sen pelastin, petsautin ja päällystytin vihreällä nahalla. Tuolissa on jyhkevä valurautainen heijarimekanismi, joka natisee joka kerta siihen istahtaessa.

Tässä työhuoneessa vietän suurimman osan illoistani, voisin jopa nimittää sitä osin yöhuoneeksi. Vastakkaisella seinällä on kuntopyörä ja polkemisviihdykkeeksi telkkari kolmannella seinällä. Tanelin iTunesissa [jonka vika korjaantui päivityksellä] on musiikkia 4,4 päiväksi ja kaiuttimet ovat kohtuulliset, joten sitäkään varten ei huoneesta tarvitse poistua. Vanhoissa kunnnon Revoxeissa riittää kierrejohtoa jopa pyörälle asti, joten naapurit eivät häiriinny vaikka kunnon ylläpitäminen joskus vaatiikin raskaampaa jalkaa ja siis myös musiikkia.

Viikonlopun ratoksi Wishmaster [video]. Varoitus; tämän jälkeen et pysty koskaan suhtautumaan sanaan master sen edellyttämällä kunnioituksella.

lokakuu 5, 2006

Viimeinen ateria

zyklon_B.jpg

Valokuvatorstai / Ateria [Klikkaa kuvaa]

lokakuu 2, 2006

Eläminen tapahtuu

Äitiksen hellyttävät kaktukset voinesivat toimia opettajina, miten elämään pitää suhtautua; nöyrästi mutta sitkeästi. Vaikka Torsti ei järin nöyrä ole, on se sitäkin sitkeämpi. Joka-aamuinen vilkaisu kukkaikkunallani sinnitteleviin Torstin kavereihin pitää minut nöyränä. Ikkunalaudan vasemmaisin, Pertti, on melkein pelkkää ilmajuurta ja sen kaksi lehteä lerpottavat matalalla. Pertti muistuttaa siitä, että pituudella ei ole väliä, kunhan tuntosarvissa on pituutta. Mirja siinä keskellä rehottaa holtittomasti joka suuntaan vaikka purkki on käynyt aikapäivää liian pieneksi ja multapaakku pursuaa reunojen yli. Veikko oikealla on Torstin veroinen sitkeydessään ja lisäksi Veikko on nöyrä. Sen maailman valloitus on yhden sakaran osalta katkennut ja kaksi on taipunut vaan ei taittunut. Pienin on posliinia eikä kuihdu, jossei kasvakaan: pienesti on ihmisen hyvä esittää kuihtumatonta posliinihymyäkin. Näillä opeilla evästettynä on kustannuspaikan ovi jotenkin kepoisampi avata.

Olin siirrellyt pöydälläni jo jokusen viikon lomaketta, jossa oli lueteltava kaikki työhön heruttamani voimavarat. Lopulta tartuin lomakkeeseen. Ensin yksilöin ja luettelin hommat. Sitten arvioin, millä tavalla ja intensiteetillä niitä suoritan ja kuinka itsenäistä ajattelua käyttäen mihinkin erityiseen kohteeseen hikihelmiäni tiristän. Sitten piti laskea, kuinka monta prosenttia työajastani mihinkin kilkkeeseen uhraan. Hmm... kuinkas monta päivää onkaan vuodessa, kuinka monta niistä lomaa, joulut, pääsiäiset, juhannukset pois... hmmm... Entäpä kuinka monta tuntia päivässä mitäkin työtä teen, tai päivää viikossa, ehkä jopa viikkoa kuukaudessa. Ja kaikki yhteen: 455 työpäivää vuodessa.

Lopputulemiin johtavat asiat tapahtuvat vain osin tekemällä. Suurelta osin ne tapahtuvat ihan vain tapahtumalla. Ei kaikkea voi kirjata omaksi ansioksi. Siihen eivät työ- eikä elinpäivät riitä. Eikä kenenkään taidot. Yksin.

Eläminen tapahtuu tekemällä pieniä liikkeitä.

YLE TV1:llä pyörivä kausivideo Hyvät matkakumppanit on pysättävä:

Jatkuu"Eläminen tapahtuu" »

syyskuu 28, 2006

Vallankumouksellinen kapinallisten joukossa?

kapinalliset.jpg

Valokuvatorstai / Kapinallinen, vallankumouksellinen

syyskuu 27, 2006

Elämä on pelon valtatie

Syntymätön lapsi pelottaa äitinsä tuskallisella tulollaan jo ennen kääntymistään elämän valtatien liittymälle. Kiihdytyskaistalla potkiva vauva ei tiedä, kuinka äidit pelkäävät nukkuvansa ne tukehduksiin tai pudottavansa lattialle, kadulle, parvekkeelta. Vauva pelottaa äitinsä joka ilta nukahtaessaan, että kätkytkuolema korjaa.

Lapsena ihminen on liittymän lopussa valtatielle vääjäämättä pyrkivä sinisilmä, joka pelkää pimeää, koiria, vihaisia ihmisiä, kipua, sängynalusmörköjä, lelujen särkymistä, vanhempien riitelyä, vatsakipua, tillilihaa ja naapurin juoppoa reiskaa.

Kun lapsi koululaisena juuri on kuvitellut olevansa pelvoton ja iso ja kiihdyttää jo valtatiellä, oppii se koulukiusattuna pelkäämään kiusaajia, isoja poikia ja tyttöjä, kokeita, opettajia, hammaslääkäriä ja suoritteita vaativaa iskää ja äiskää. Pelkonsa voittaakseen lapsi alkaa pelata jääkiekkoa ja yleisurheilla, jolloin se voikin alkaa pelätä valmentajaa, pilkkaa, epäonnistumista, matseja, häviötä, häpeää ja kentän laidalla kirkuvaa naapurin tätiä, joka huutaa, että tapa se.

Hyvässä satasen vauhdissa nuorena voikin alkaa pelätä lukiota, ammattikoululaisen osaksi lankeavaa vähättelyä ja pilkkaa, ylioppilaskokeita, huonoja papereita, pääsykokeita, erilaisuutta, massasta erottumattomuutta, finnejä, tenttejä, kaupungilla turpaanvetäjäisiä ja tyttö-/poikaystävän löytymättömyyttä ja jätetyksi tulemista.

Aikuisena sadankahdenkympin tasaisessa vauhdissa voikin alkaa pelätä työttömyyttä, syrjäytymistä, työpaikkakiusaamista, rumuutta, pettämistä, terveyden rapautumista, väkivaltaista puolisoa, tuntematonta vastaantulijaa, vanhenemista, ryppyjä, rapistumista, uupumista ja sitä, että puoliso pettää ja jättää ja jää yksin ja sieluun sattuu.

Valtatien poistumisliittymäään hidastaessaan ihminen voikin siirtyä pelkäämään tulevaisuutta, sairauksia, eläkkeen riittämistä, kuolemaa ja taakkansa alle sortumista.

Koko matkanteon ajan, jos jaksaa ajatella, voi pelätä otsonikerroksen ohenemista, ydinsotaa, ylikansoitusta, luonnonvarojen ehtymistä, sademetsien tuhoutumista, maapallon saastumista, väkivaltaa ja päätösvallan ajautumista taitamattomien kaikkivaltiaiden käsiin.

Perillä, juuri ennen määränpään kuoppaista ja kapeaa tieosuutta, voi pelätä vielä matkalla olevien puolesta, mihin tämä maailma on menossa:

24-vuotiaan puolustaja Heikki Lampela kuitenkin korosti oikeudessa, ettei kuudesti pyyheliinaan käärityllä pullolla lyöminen ollut erityisen julmaa.

Pelon valtatiellä on siltakohtia, jolloin on vaara suistua kaiteen yli vaaralliseen rotkoon: SORTUMAVAARA LIIKKUMINEN KIELLETTY.

syyskuu 21, 2006

A-oikeudet

a_merkki.jpg

Valokuvatorstai / Merkki

syyskuu 14, 2006

...ne mieleen toivat paljon muistoja...

muisto.jpg

Valokuvatorstai / Muisto

syyskuu 13, 2006

Samoilla vesillä eri veneissä

Maailmassa haaskaantuu älyttömästi aikaa siihen, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. Ovat kyllä ymmärtävinään, ihan uskossa ovat, mutta joko ymmärtävät väärin tai eivät kuuntele tai tulkitsevat kuulemansa eri tavalla kuin lähettävä osapuoli. Sitten tehdään päätelmiä ja niiden perusteella päätöksiä, jotka osoittautuvat vääriksi, koska perustuvat olettamuksiin ja hyvään uskoon ja väärinymmärrykseen. Sitten ne päätökset perutaan ja tehdään uusia päätöksiä, joiden pohjana ovat samat kuulemattomuudet, ymmärtämättömyydet ja tulkintavirheet. Sitten tehdään uusia päätöksiä, jotka ...

Ammattini puolesta joudun päivittäin tarkentamaan, mitä toinen tarkoittaa milläkin sanalla, mitä hän oikeasti haluaa. Hämmentävvä, miten usein on vaikeata sitten kertoa omin sanoin ongelmaansa. Hän toistaa kuulemiaan hienolta kuulostavia termejä uskossa, että toinen ymmärtää ne vaikka itse ei ymmärräkään tai ymmärtää omalla tavallaan. Hän on tulkinnut termit itselleen epämääräisinä käsitteinä, joiden sisällön maalaaminen toisen mieleen yksiyhteen ei onnistu, koska avainsanojen sisällössä on osapuolille omat merkityksensä. Terminologian käsittäminen samankin ammattiryhmän sisällä samoin on uskomattoman vaikeaa, puhumattakaan, miten vaikeaa se on eri maailmoista tulevien kesken. Silti harvoin kysytään, mitä toinen oikeasti tahtoo sanoa. Usein siitä ei välitetäkään. Ollaan samoilla vesillä mutta eri veneissä, todellinen yhteys puuttuu. Sitten tehdään päätöksiä, jotka per....

Mihin me tarvitsemme teatteria. Elämä itsessään on iso teatteri, joka tarvitsisi kuiskaajan.

syyskuu 11, 2006

Silloin hypätään

Katsoin eilen Brokeback Mountainin, jolta uskalsin odottaa vahvuutta ja mielen liikutusosaston aktivoitumista. Elokuva onnistui silti yllättämään. Sitä mukaa kuin elokuvassa vuodet vaihtuivat, autot nuorenivat ja kampaukset muuttuivat, sitä tummemmaksi kasvoi ahdistus ja epätoivoisen puolittaiselämän harhan itsepetos hahmottui. Kun elokuva loppui, kyyneleet valuivat poskilla. Itkin hukkaan heitettyjä elämiä. Vaikka tavallaanhan ne olivat ja ovat tyydyttäviä nekin, ainakin hetkittäin. Niistä puuttuu silti se suurin: rentoutunut usko huomiseen. Se tunne, että tietää olevansa perillä ja tietää olevansa siellä vielä huomennakin.

Itse kukin taakse katsoessaan on tietävinään hyvinkin, missä kohden on valinnut väärin. Tietävinään syytkin. Tiesi itse asiassa jo valitessaan, että tekee itselleen väärin. Silti valitsi sen tien, koska se oli jonkun muun mielestä oikeampi niin. Niinpäniin; jonkun muun mielestä. Ollapa rohkeutta valita teistä se oikein vaikka se olisi vaikein. Teistä se, joka on itsein ja minuin. Teistä se, jonka tietää olevan oikea mutta jonka annetaan ymmärtää olevan sinulle väärä. Ollapa viisas silloin, kun on viisauden aika. Ollapa rohkea sen viisauden toteuttamiseen.

Vaan mistäpä pieni ihminen voisi olla varma, minkä polun pään perältä löytyy sateenkaaren pää. Ehkä ne väärät valinnat on sitten tarkoituskin tehdä, ehkä niillä poluilla kaatuillut mustelmat ja arvet on pakko hankkia, jotta löytää sen oikean polun pään. Polun, joka on odottanaut juuri minua sinne kulkemaan. Minua, joka viivyin matkalla hankkimassa voimaa sieluni lihaksiin.

Joku on rohkeampi ja lähtee heti raskaimman rinteen kimppuun, joku toinen tarvitsee helpomman tien, aikaa, kärsivällisyyttä. Matkan kestolla ei ole väliä, kunhan rohkeasti, kenestäkään välittämättä, uskaltaa heittäytyä silloin, kun on aika. Jos on joku joka ottaa vastaan, on heittäyminen helpompaa. Mutta hyppy täytyy uskaltaa tehdä vaikka ei olisi ketään, tyhjän päälle. Yksin se lopulta on tehtävä, kenenkään mielipiteestä piittaamatta, vaistoon luottaen. Uskoa, että kun hetki on, sen tietää. Ja silloin hypätä.

Elämä ei ole ongelma, joka ratkaistaan vaan salasiuus, joka eletään.

syyskuu 7, 2006

Tammerkoski

Valokuvatorstai / Uoma

syyskuu 4, 2006

Elämme rankkoja aikoja

Näinä aamu-usvaisina aamuina Marttia ohjastaessa virkanainen tsuumailee tienpenkkoja silmä kovana hirvien pelossa. Hämärässä kaikki isot käkkyrämäntypäällysteiset kivet, kaatuneet ikihongan pystyssä sojottavat juurakot, peitetyt liikennemerkit ja pientareella pyöräilevät mummut näyttävät tielle hyppäämistä suunnittelevilta hirviltä. Virkanainen aikanaan viittoili kintaalla hirvivaaroille ja -merkeille kunnes kesällä auton eteen tömpsähti pimeydestä kesämökin korkuinen hirvi. Onneksi vauhti oli kolmessakympissä, sillä virkanainen oli tapansa mukaan eksyksissä. On se iso eläin, kun sen kolmen metrin päästä näkee. Niin iso, että Martin ei ainakaan kannata hirven eteen hypätä.

Mitä virkanainen tekee maanantaiaamuna, kun sen pitäisi lukea yksi komiteamietintö, tehdä yhden ison aiesopimuksen runko, miettiä viittätoista muuta sopimusta, nylkyttää jokatoisen herran hihaa, että muistatko senjatän ja vastaatko tuohon ja mitäs tälle asialle ja jokohan koska jotain siitä viidennestä asiasta uutta ja vastaisitko nyt, kun kahdeksannnen kerran kysyn. Ryhtyykö virkanainen heti aamusta sinnillä urakkaansa? Onko pöydällä sorvaamon sopimusluonnokset syntymäisillään? Ovatko laskelmat timmit ja rastit selkeäesti allakassa?

Ei ala. Eivät ole. Yhtä usvaa ja sumua on virkanaisen pää. Ei kajastele auringon nousu horisontaalissa.

elokuu 31, 2006

Viimeinen valo

Valokuvatorstai / Valo

elokuu 24, 2006

Portreed minus ja minu ümber

Valokuvatorstai / Kämmenellä

TokiNainen

Lapsena olin perimätiedon mukaan omapäinen. Tai tokinainen, niin kuin mummu sanoi. Nimittely vain lisäsi jääräpäisyyttäni, koska olin mielestäni vain olevinani oikeudenmukaisuuden puolesta vääryyttä vastaan ja vääryyttä ilmiselvästi oli minun oikeustaistelujeni vähätteleminen. Kahden veljen keskellä kasvaneena perheessä, jossa pojat olivat poikia ja tyttö ei ollut poika, riitti kyseenalaistettavaa pienelle mielelle. Koulussa olin ahkera ja tunnollinen mutta tokinaisuuksissani kyseenalaistin joka päivä asioita. Se suotiin minulle, koska opettajat jostain syystä pitivät minusta. Ehkä siksi, että olin kiltti ja tunnollinen.

Aikuisuuttani minusta tuli vähitellen paitsi kiltti, myös hillitty ja hallittu ja jupisin enimmäkseen vain itsekseni vaikka samat vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet tuohduttivat edelleen. Pahoitan mieleni herkästi mutta jurputan niistä enimmäkseen itsekseni. Paitsi kun loukkaannun oikein todella. Ja oikein todella minä loukkaannun, jos minua, läheisiäni tai työyhteisöäni kohdellaan mielestäni väärin. Jos ylitseni kävellään, selkäni takana juonitaan, minulle valehdellaan, jätetään huomiotta minua tai työyhteisöäni koskevissa asioissa ja jos minua vähätellään niin, että asioiden järkevä hoito ja asiallinen keskustelu ovat mahdottomia, silloin minä loukkaannun oikein erittäin todella. Silloin minusta tulee taas tokinainen. Mitä useammin joudun kaivamaan tokinaisvahteen esille, sitä rätväkkäämmin vaadin oikeutta tai edes kohtuutta. Minulla on tässä pieni neuvotteluvaltti, sillä olen päältä pieni harmittomaksi ja ylikäveltäväksi luokiteltu kiltti ihminen mutta sisältä TokiNainen.

TokiNainen vetäisee vääryyttä tuntiessaan virka-asun alta taisteluvarustuksensa: mustan viitan, terävän miekan ja kissanaisen naamarin. TokiNainen on sitkeä vastustaja, ovela puolustaja ja järkähtämätön neuvottelija. Varokoot ne, jotka eivät tunne yksinäistä TokiNaista.

Tänä syksynä TokiNainen tulee keikuttamaan venettä paljon. Viitta on silitetty, miekka teroitettu ja naamari on petollisen nätti.

elokuu 22, 2006

Suuria ja pieniä asioita

Ainakin pohjoisessa käyneet tietävät, miten poro juoksee. Sen jalat viipottavat hassusti ja sirot nilkat kapsuttavat asfalttia sekalaisen näköisenä kimppuna, ihan kuin jalkoja olisi liikaa eikä oikein tiedä, miten päin niitä heitellä. Eilen iltalenkillä edelläni juoksi nainen, jonka jalat viuhtoivat sivuliikettä samalla tavalla. Hassun näköistä. Mies ei juokse koskaan niin vaan hassuimmillaankin vain vaapottaa jalkaterät koilliseen ja luoteeseen. Minä yritän juostessani näyttää vakuuttavalta ja keskityn etenemään jalkaterät kohti pohjoista. Taino, etupäässä keskityn pysymään hengissä. On vähän päässyt kunto rapistumaan. Vai liekö tuo läähkittävän rappeutumisen tunne vain korvien välissä? Eihän nimittäin tasamainen arkinen lenkkipolku ole motivaattorina lähelläkään tunturille nousevia polkuja tai kurun pohjia koluavia pitkospuita. Niitä kyllä jaksoi tuntikausia nousta, laskea ja kiertää hengästymättä. Mitä nyt välillä hengitystä tasaillen mykistyi kaiken kauneuden ja suuruuden edessä. Siellä pieni ihminen koki olevansa varsin pieni.

Missään en ole tosin kokenut olevani niin pieni kuin Pyhä Unplugged -festareilla Hotelli Pyhätunturissa Raccan baaritiskillä. Paikallinen baarimikko oli ehdottoman tyly mies, ehkä jopa pohjoismaiden tylyin baarimikko. Olen hyvinkin tottunut siihen, että minua ei baaritiskeillä huomata, kuka nyt suhtautuisi vakavasti ihmiseen, joka hädintuskin ylettää nostamaan kätensä tiskille. Tämän mikon aktiivinen huomaamatta jättäminen oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Festarit sinänsä olivat mainostensa mukaisesti sympaattiset. Illan valoshowsta huolehti kesän jylhin ukkonen tulittaen taivasta useita tunteja. Vain todella iso ja vanha valomies pystyy moiseen. Salamoiden räiskeessä, Lenni-Kallen soittaessa, Mikko "Lappilover" Leppilammen laulaessa kuin itse kuningas, hellyttävän mainion rakastettavan La Sega Del Canton valloittaessa sydämet ja ylipääpäsmärinä häärineen Mato Valtosen suodessa sympaattista hymyään kaikille pienikin ihminen tunsi olevansa suuri.

Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemiin haluan palata.

Pienuus on vain harha. Riippuu, mihin verrataan.

elokuu 18, 2006

Kuin kaksi marjaa

Miesvaltaisilla työpaikoilla ei lie samaa ilmiötä kuin naismiehitetyissä [mikä sanakukkanen] työyhteisöissä: mitä kauemmin ja tiiviimmin naisporukka töitä yhdessä puskee, sitä enemmän yhteisön jäsenet alkavat näyttää, kuulostaa ja käyttäytyä samalla tavalla. Ainakin meidän konttorin naisisto kuulemma vastaa samalla nuotilla ja äänenpainoin puhelimeen, toisistamme tietämättä pukeudumme samana päivänä samoihin väreihin, käymme parturissa samoina päivinä ja eri kampaajat värjäävät hiuksistomme samaan sävyyn. Kun klooniutta vastustaaksemme yritämme hiukan yksilöityä, niin eikö toveri ole saanut samaan aikaan saman idean ja taas olemme samasta muotista. Lopulta asiakkaat eivät osaa erotella kenen kanssa ovat asioineet, sillä nimiähän kukaan ei kuuntele ja kysele. Me olemme vain niitä tyttöjä siellä konttorissa. Olemme muuttuneet palveluarmeijaksi, jolle asiakkaan kannalta olisikin kätevintä antaa yksi yhteinen nimi. Vaikka Marja. Se kuulostaa riittävän auliilta ja nöyrältä. Me Marjat kun kuitenkin tiedämme toistemme työt ja huutelemme seinän läpi asiat, niin samapa tuo, palveliko dosentti Päivipetteriä Marja vai Marja, vai oliko Marja kuitenkin juuri silloin lomalla ja häntä palvelikin Marja.

Mitähän mahtaa tapahtua, kun Marjasto sulautetaan isompaan työyhteisöön, jossa asiakkaita on palvellut vuosikaudet kahdeksan Terttua. Tuleeko meistä Marjaterttuja vai Terttumarjoja? Vai kasvaako symbioosista vuosien myötä ihan uusi rotu? Onko Rusina naisen nimi? Vaan väliäkö sillä, eikös koiratkin nimetä siten kuin miltä näyttävät?

elokuu 17, 2006

Punainen tupa ja perunamaa

Valokuvatorstai (onnellisuus)

elokuu 16, 2006

Mitään ei myönnetä

Eilen kahvitunnilla puhuttiin tyttöjen kanssa miehekkäästi autoista ja miehistä. Puuttui enää, että olisi puhuttu urheilustakin mutta ei ehditty, kun kääntyi puhe parkkeeraamiseen. Myönsimme, että hankalaa on. Siis ihan vaan tyttöjen kesken, ei me miehille mitään myönnetä. Yksissä tuumin totesimme, että taskuparkkaus ei vaan onnistu ja parkkihallit on kauhistuksia ja mieluummin marketissa alueen laidalle, jossa on vähintään kolmen ruudun verran tilaa eikä kukaan näkemässä, kun sitä kuitenkin täytyy korjata. Onneksi on parkkikoulu. Lopuksi totesimme, että jos olisi siinä yksikin mies, niin olisi kerrankin meidän kanssa samaa mieltä. Mutta silloinhan me ei tietenkään olisi myönnetty mitään. Olisi puhuttu vaan urheilusta.

Miehet on metkoja. Ne tiirailee peililasiensa takaa naisia ja luulee, ettei kukaan mitään huomaa mutta mairea ilme, joka karehtii suupielessä, paljastaa, missä silmä kulloinkin lepää. Itse asiassa nainen voi siinä lajissa kasvaa melko mestariksi ja fiksu mies kouliikin naisestaan puolestabongarin. Nainen osaa jo muutaman kesän jälkeen hyvin tsuumailla miehen puolesta parhaat perät ja tökkäistä kylkeen, että kato. Mies voi itse siten hiukan hellittää ja keskittyä vaikka iltapäivälehtien urheilusivuihin. Ihan oppimismielessä kysyinkin tässä taannoin, että millaisella haarukalla mies noin niinkuin eri ikäisenä naisia katsoo ja valaistuin kerrasta urospään toiminnoista tältä osin. Se haarukka kasvaa kertomansa mukaan iän myötä ja levenee hyvin hitaasti hiukan vanhempiin päin mutta pysähtyy aina itseä noin 10 vuotta nuorempiin. Nuoremmasta päästä osa putoaa ajan myötä pois mutta koska nuorrempi pää lähestyy miehen ikää hitaammin kuin yläpää kasvaa, tehtävä helpottuu iän myötä. Mitä vanhaempi äijä, sitä isompi on haarukka.

Vastapalvelukseksi pyydän sitten apua vaikka auton parkkeeraamisessa tai peruuttamisessa tai ajamisessa vieraan kaupungin halki tai neuvoja tietokoneen ostossa. Taikka muuten menen kauppaan, jonne osaan ajaa ja jossa on iso parkkipaikka ja ostan sen parhaimman näköisen koneen. Ihan hyvä kriteeri. Niin minä autonkin ostin.

elokuu 14, 2006

Ohutta yläpilveä

Lomalta paluu oli ankea mutta tyrmäävä: jääkaapista tervehti sankea haju, jonka lähteeksi osoittautui vihanneslaatikkoon unohtuneet sipuli, porkkana ja peruna. Olivat kasvattaneet kaunista vartta ennen kuin olivat alkaneet mädäntyä. Muuta jääkaapissa ei sitten ollutkaan. Auton lattialta löytynyt jostain pohjoisesta ostettu kertaalleen sulanut ja päälle astuttu suklaalevy lohdutti vähän vaikka lomamuistoista päällimmäisinä ovat neljä ylimääräistä lomakiloa.

Huonosti nukutun yön jälkeen virkailmettä päähän viritellessäni käsi vapisi tottumattomuuttaan. Ehkä myös siksi, että töihin paluu pelotti. Ja ihan oikein oli, että pelotti. Sen verran rätväköitä asioita on herraportaassa poissa ollessani viritelty. Nyt ei tiedä, itkiskö vai nauraisko. Onneksi tuli piirrettyä edes se virkailme vaikka se aamulla tyhmältä tuntuikin. Enhän ollut tarvinnut ripsiväriä silloinkaan, kun Karigasniemellä bergeniläinen öljymies tuli saameksi tekemään tuttavuutta baarissa, jossa karaokessa laulettiin Aikuista naista samaan aikaan, kun terassilla kaikui aito joikhaus. Mutta se olinkin minä enkä tämä puolessa työtunnissa lannistettu virkanainen. Iloa ei lisää 2753 sähköpostiviestiä laatikossa. Saisivat edes yrittää sitä spammiestoa tähänkin taloon.

Mutta on tässä lomalta paluussa ja kaupunkielämässä jotain hyvääkin: voi käydä vessassa yöllä milloin vaan. Ei nimittäin tule yöllä ensimmäisenä mieleen lähteä ulos teltasta heti hädän tullen viisiasteisen yöilman höllyessä teltan ovivetoketjun takana. Eikä sitä oikein viitsi myöskään tuttavien ja sukulaisten mökeillä könytä ja herättää koko perhekuntaa. Aittaöistä puhumattakaan: siellä kun herää yöllä hätätilanteeseen ja on niin pimeää, ettei näe, onko silmät auki vai kiinni, sitä miettii viidesti, kestääkö sittenkin kantti aamuun asti. Onni on oma sisävessa.

Kyllä minä silti mieluummin olisin tänäkin aamuna herännyt tunturista, työntänyt jalkani yönkylmiin sandaaleihin, vetänyt hatun silmille, verskat päälle ja kömpinyt teltasta vain todetakseni, että ohutta yläpilveä näyttäisi olevan.

elokuu 10, 2006

Reviirinhoito

reviiri.jpg

Valokuvatorstai

elokuu 8, 2006

Kohtaaminen matkalla

Etsin kuvan kylältä Jania, mutta en löytänyt, koska hän olikin vasta menossa pohjoiseen, kun minä olin jo tulossa. Kilometrin pidempi käsi, niin olisimme voineet kätellä. Olisi se silti ollut niin mahtavaa sanoa raitilla, että "Terve Jani."

Valokuvatorstai

heinäkuu 20, 2006

Ujot

Valokuvatorstai

heinäkuu 13, 2006

Tilaa kauneudelle

Astu baariin

Valokuvatorstai

heinäkuu 6, 2006

Muutos suunnitelmiin

Valokuvatorstai

heinäkuu 4, 2006

Pera ja noutaja

Pera oli istunut poikien kanssa paikallisella terassilla aamusta alkaen. Pitihän ensimmäistä lomapäivää juhlia. Vaikkei se Peralle mikään lomapäivä ollut, sen paremmin ensimmäinen kuin muutenkaan, sillä hän oli töissä ollut viimeksi ... niin ... ties milloin. Penskana kesätöissä hautausmaalla haravoimassa? Mutta kesämieli se oli Perallakin, aurinko paistoi ja elämä ihan just nyt rock. Kymmenen maissa illalla rahat oli juotu ja kaverit eivät enää tarjonneet, joten Pera lähti kotiin, eihän sinne ollut matka eikä mikään: suoran pätkä, tiukahko mäki ja mutkan takaa suoraa taas. Kyllä hän siitä selviäisi vaikka tunsi olevansa melkoisessa känässä.

Mäkeen asti matka meni tiukassa etukenossa mutta mäen jälkeinen loiva kaarre oikeaan pääsi yllättämään ja Pera lähti syöksyyn suoraan päin liikennemerkkiä, kompastui päivällä rouhitun asfaltin reunaan ja tuiskahti kyljelleen. Sumuisissa aivoissaan hän ehti hämärästi tajuta, että nyt tuli noutaja. Pehmeä lämmin hiekka otti Peran syliinsä ja hän nukahti siihen.

Silloin se noutaja jostain ilmestyi. Katsoi Peraa hiljaa ja uteliaana. Surumielinen ilme aaltoili mietteliäällä otsalla, kun se tuijotti harkitsevan näköisenä Peraa.

- Tällaista tämä aina on ensimmäisenä lomapäivänä - noutajan surullinen katse tuntui sanovan - ei kai tuonkaan aika vielä taida olla. Aikansa Peraa katseltuaan noutaja vilkaisi taakseen kysyvästi. Remmin jatkona kävellyt nainen tuli hellästi potkaisemaan Peraa sandaaliin ja kysyi, onko hän kunnossa. Pera nousi epävarmoille jaloilleen, nosti kättä rouvalle kohteliaasti ja katsoi noutajaa hämmentyneenä.

- Ei jumalauta, pitipä läheltä - Pera ravisteli päätään epäuskoisena - tätä jätkät ei kyllä usko. Kerrankin meikäläinen noudattaa liikennesääntöjä, ja heti noutaja armahtaa.

Pera könyää pystyyn, tarkistaa suuntimat, nostaa vielä kättään parivaljakolle ja jatkaa matkaa. Hontelot jalat ottavat ensin askeleensa horjuen mutta määrätietoistuvat nopeasti. Noutaja ja nainen lähtevät samaan suuntaan.

Poliisiauton lipuessa hetken kuluttua kävelytietä pitkin oli Pera kadonnut.

kesäkuu 29, 2006

Aamu

Valokuvatorstai

kesäkuu 22, 2006

Hyvää Juhannusta

Joka vuosi pitäisi polttaa ihmisen itsestään pois vanhat tervaveneet ja taakse jätetyt asiat. Pitäisi siivota nurkista rumentavat roinat ja raivata pää.

Ei olisi huono vaihtoehto tuijottaa omista roskista tehtyyn tulehen ja valaistua. Kerran vuodessa. Edes.

Tekisi hyvää tuntea rinnassa roihun pelottava kipeys. Aistia tulen kuumotus kasvoilla ja katsoa samalla sen yli vedelle.

Tehkää itsellenne hyvää. Polttakaa pahat. Viettäkää hyvää. Juhannusta.

Polta pois,
sisältäsi musta tervainen vene,
joka sousi sinua niin syvältä.

Polta pois,
kaikki raskaat mustat renkaat,
jotka itseesi ripustit.

Polta pois,
ei siitä veneestä ole sinua soutamaan,
et tarvitse kellukkeita enää.

Polta pois.
Kanna kaikki roviolle,
vie paha painamasta,
raskas sinussa riippumasta.

Polta pois,
anna palaa.

kesäkuu 20, 2006

Kantio

Metsään rajautuvassa puistossa kaupunkilaistenava kirmasi intona pitkin polkuja ja vanhemmat huusivat perään, että varo kantoja. Tyttö pysähtyi pelästyneenä niille sijoilleen ja katseli varovasti, missä niitä kantoja on, liikkuvatko ehkä, miltä ne näyttää. Kysyi sitten varovasti, että pureeko se kanto. No, kanto, kantio, kontio, ihan sama. Ainakin telkkaria on kuunneltu ja toimittajat ovat siirtäneet kielen rikkaita kiertoilmaisuja jälkipolville.

Haikeata on ajatella, että nykyisin on paljon lapsia, jotka eivät ole koskaan nähneet kantoja, lehmiä, possuja tai kanoja. Lapsia, jotka luulevat, että maito tehdään tehtaissa tölkkeihin. Tai mahtavatko ajatella sen tekemistä, se vaan on tölkeissä.

Tai mitä tässä nyt lapsia syyttämään. Äskettäin luin erään nuoren suunnittelijan haluavan maidon tulevan kanisteristaan yhtä raikkaana ja kylmänä kuin suoraan lehmän utareesta.

kesäkuu 15, 2006

Vaatimus

Valokuvatorstai

Taite

Elämä on syksyllä tuulen paiskaaman yksinäisen lehden käpristyneiden kulmien muovaama kevyt vene, joka ajelehtii pitkin tasaista loivareunaista uomaa. Satunnaiset ilonaiheet poikkeavat näköpiirissä kuin keväisin muuttolinnut kastamassa nokkaansa. Myrskyn paiskomat oksat muuttavat lehtiveneen suunnitelmia silloin tällöin ja kylmä sade rispoo sen kevyttä rakennetta. Mutta aina matka jatkuu. Elämä soljuu rauhallisena, tasaisena, hiljaisena. Yllätyksetkin ovat jotenkin ennakoitavia ja luonnollisia.

Juuri kun on luullut, että näin tämä etenee, mitään ei tapahdu, näkyy horisontissa ensin tyhjyys kuin kaikki loppuisi taitokseen.

Pato. Putous. Syöksy. Kuohut. Kivet.

Yhdessä humauksessa kaikki myllertyy. Mikään ei ole entisellään mutta lehtivene tietää, että se on niin kevyt, ettei se uppoa. Se tietää, että kun se näistä kuohuista nousee, alkaa taas tasainen kausi.

Kunnes tulee seuraava koski. Aina se tulee.

kesäkuu 13, 2006

Kesämuisto

Vesi pyörtää tassun kosketuksesta. Pelottaa. Houkuttaa. Uskaltaisiko?

Kenen pyöreä lakritsikuono näkyy vedessä? Uskallan!

Valokuvatorstai

toukokuu 31, 2006

Irtipäästämisiä

Pahoittelen, että olen ollut poikkeuksellisen kauan hiljaa, mutta se johtuu siitä, että olen tullut uskoon. Minulta on kestänyt kauan tajuta se yksinkertainen tosiasia, että elämä on jatkuva sarja irtipäästämisiä ja luopumisia ja ne pitää vain hyväksyä ja niiden kanssa oppia elämään. Nyt kokeilen siirtymistä takaisin paksuun peitteeseen, ehkä aurinko silloin kurkistaa lämpimämmin.

Kiitos kysymästä, tunnen oloni erittäin etniseksi edelleen.

Myönnä pois. Hätkähdit, että ei kai. No ei. Vaan: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi."

Mutta kyllä minä olen ollut uskossa. Ainakin pari tuntia rippikoululeirillä. Sitten lähdettiin hernevarkaisiin ja koska oletin, että uskovaisen ei kuulu varastaa, ymmärsin, että en ole enää uskossa. Sitten meidät tietenkin uhattiin erottaa ja jättää ripittä mutta me kaduimme kovasti. En ensinkään ymmärrä, miksi herneitä piti varastaa, kun en niistä niin varsin edes piitannut. Muuta ei sitten jäänytkään mieleen siitä leiristä. Paitsi, että aurinko paistoi sinä kesänä koko ajan ja minulla oli oranssit bikinit [herravarjelkoon minua koskaan käyttämästä sanaa biksut {oliko tuo nyt sopivaakaan tässä yhteydessä}] ja rippikuvassa niin tummat sääret, että äiti luuli minulla olevan sukkahousut jalassa ja kiitteli, kun olin ollut niin fiksu tyttö.

Ehkä se kuitenkin oli ensimmäinen irtipäästäminen. Lapsuudesta nuoruuteen virallisesti ripitetty. Olihan se hienoa. Irtipäästämiset on aina.

toukokuu 18, 2006

Arkistojen aarteita

Hämärät kujatSitä tikulla silmään, joka vanhoja kuoppia kaivaa. Sen uhallakin tai juuri sen vuoksi puhallamme pölyt arkistokaapin laatikosta M niin kuin Muistot ja kaivamme haikeuden kyynel silmässämme kahden vuoden takaa Uguksen kanssa esittelemämme pöydät tiskille. Ja mitä me näemmekään: Aleksi on hukutettu Auran aaltoihin. Mutta niin on mäyräkoirakin kadonnut Krakovan kevääseen ja muuttunut kauniiksi muistoksi.

Mikään ei ole pysyvää. Paitsi muistonappulan päälle astuneen tassun jälki.

toukokuu 3, 2006

Portti toiseen maailmaan

Minun elämäni tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä. Se tuntuu tekevän päätökset puolestani. Se elää omia syklejään, omaa sisäistä sykettään singoten minut ja pienen maailmani tasaisin väliajoin uusille raiteille. Minun tehtäväkseni jää vain olla haraamatta vastaan, asettua avoimin mielin uuteen tilanteeseen. Uusi sykli tuntuu alkavan aina, kun olen juuri huomannut, että minun aikani alkaa olla täysi tässä jutussa tällä kokoonpanolla ja näillä eväillä.

Uusi tie ei ole koskaan osoittautunut huonommaksi kuin vanha. Mutta minäpä olenkin aina ollut valmis, jopa ennen kuin tiedän sitä itsekään. Aina se vaatii kuitenkin valmiudesta huolimatta pusertautumisen leveältä ja tutulta kadulta pienen portin lävitse uusiin maisemiin ja uudelle tielle, jonka kivien liukkaudesta, polun leveydestä ja katuvalojen paikoista ei ole tietoa.

Mutta onhan siellä kuitenkin tie. Aina on ollut. Portin kohdalla silti aina pelottaa.

huhtikuu 21, 2006

Mitä itua

Kaupunkilaiskaksikko kävelee jo aavistusta vahvemmasta kevätilmasta hullaantuneina omakotialueen poikki. Mullan ja sulavan lumen tuoksu on joka kevät yhtä yllättävä. Kerrostaloalueiden kaupunkilintujen tityy-kutsut tuntuvat kovin köyhiltä täällä, missä haravoiden rapsutukseen yhtyy lintusekakuoron moniääninen laulu. Palavien roskien huumaava tuoksu tuo mieleen lapsuuden, saunanlämmityksen tuoksun, kesän. Haaveet.

- Jos saisin lottovoiton, ostaisin mökin ja laittaisin sinne pienen puutarhan, jossa kasvaisi perunaa ja tilliä ja ...
- Hahaa, sinäkö muka. Ethän sinä osaa pitää hengissä edes jukkapalmua.
- Se on ihan eri asia. Pihatöissä sitä jotenkin olisi yhtä luonnon kanssa, saisi kokea kasvun ihmeen joka kevät.
- Sun itusi taitaisivat kuivettua ikävään.
- Saisi seurata, miten tyhjästä nousee ensin aavistus vihreää versoa, joka kasvaa neidoksi, varttuu naiseksi ja antaa lopulta itsensä kasvattajalleen. Jotenkin niin runollisen kaunista.
- Ei ne hei tyhjästä nouse. Tarvitaan vähän multaa ja vettä ja kaikkea ikävää niin kuin lantaa ja työtä ja hoivaa ja sellaista.
- Mutta ajattele nyt. Perunaa omasta maasta. Kyllä vaan tykkäisit sinäkin. Voitais muuten tehdä valkosipuliperunoita, mulla on vielä niitä maalta kotoa tuotuja luomuperunoita jääkaapissa.
- Mä tykkään pastasta. Tossa muutenkaan mitään itua ole.

Illalla kaksikko saunoo pienessä kerrostalosaunassa. Mies hakee jääkaapista oluet.

- Minkä tähden sulla on muuten kissanhiekkaa jääkaapissa?
- Haha, onko nyt vai aprillipäivä?
- No on siellä, on meinaan tosi. Ei kellään ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Erityisestikään, jos ei ole kissaa.
- Joo joo.
- No mee kattoon.

Nainen epäröi hetken. Jos hän nyt menisi katsomaan, mies nauraisi vuoden, miten helppoon pilaan taas sai toisen lankeamaan. Toisaalta mies näyttää kovin vakuuttavalta. Mutta eihän hänellä ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Tietenkään. Kukaan sentään niin hölmö ole

- Jokohan parvekkeella muuten tarkenisi?
- Kokeillaan, mä haen jääkaapista oluet.

Nainen kietoo kylpytakkia päälleen, sujauttaa villasukat jalkaansa, ottaa kaapista kaksi tölkkiä ja sihauttaa ne auki. Käsi jää lepäämään tölkin päälle mietteliäänä. Mitä hän juuri äsken oli näkevinään. No ei voi olla, ajattelee hän ja aukaisee uudelleen jääkaapin ja katsoo perunalokerikkoon. Hän vie tölkit parvekkeelle, istahtaa korituoliin ja katsoo surullisen tyhjiä parvekelaatikoita.

- Mitä muuten luulet, kasvaisikohan hyvin idätetty peruna parvekelaatikossa.

huhtikuu 13, 2006

Naisen logiikka, osa 6

Laura polkkasi eilen sähkövehjeitten ääreltä niiden paljouteen työläytyneenä. Minusta tuo ei ole vielä mitään, sillä eräiltä löytyy munankeitin, jugurttikone, sauvasekoitin, voileipägrilli, höyryharja, hieromakone (niskan), antennivahvistin sekä 31 muuta plus lamput. Yhteensä 38 sähkölaitetta. Lisäksi neljä vanhaa sähkökahvipannua, yksi manuaaliväänteinen leivänpaahdin ja muutama silitysrauta, joissa on töpselin paikka perässä. Miten niin nainen ei ymmärrä tekniikan päälle. Jos tämä ei ole ymmärtämistä, niin mikä.

Kun nainen menee kauppaan ostamaan kahvia ja hän ei muistakaan, mitä piti ostaa, hän ostaa vessapaperia. Jos kuitenkin se, mitä piti ostaa, olikin suodatinpussit eikä kahvi, voi vessapaperista tehdä sijaissuotimen. Jos se taas oli kuitenkin kahvia, ei tarvita suodatinpussejakaan. Kun nainen toistuvasti unohtaa ostaa kahvia ja hänellä on vessapaperia ja suodatinpusseja vaikka lampaat söisi, hän ostaa uuden kahvinkeittimen, koska se sopii paremmin leivänpaahtimen väriin ja paahtimen voi siten siirtää keittimen viereen työpöydälle, jossa se on paremmalla paikalla mutta sen jälkeen leipälaatikko ei enää mahdu pöydälle ja laatikko on siirrettävä. Pääasia, että silmä lepää.

Naisen logiikassa on aina joku syvempi...

... logiikka.

Edelliset logiikat.

Note to myself: muista ostaa kahvia.

huhtikuu 12, 2006

Hyvä ruoka, parempi mieli

Semmoinen on alkanut harmiinnuttaa, että kun vaivalla ansaittuja eurosiaan päättää joskus mennä uhraamaan itsensä alttarille tarjoten hyvähkössä ravintolassa ruokaa meikäläisittäin kalliiseen parinkymmenen ja päälle hintaan, niin onko laitaa, että jää nälkä. Mikä vielä sapetuttavampaa, niin ruoka on erittäin harvoin kovinkaan kummoista. Normimättöä, josta jopa minä ajattelen, että olisin itse pystynyt samaan. Mikä ei ole paljon. Kyllä ruoka jättilautaselle hienon taiteellisesti asetellaan ja ripsotellaan hyvää kastiketta tyhjille reunoille mutta ei se riitä. Miksi muuten kastiketta laitetaan vaan koristeeksi? Onko mitään väliä, että se voisi olla hyvää, kun sitä on niin vähän, että pitäisi sormella liippoa se lautaselta. Tekisi useimmiten mieli kysyä, että missä pihvi. Eikä vain kuvaannollisesti. Mitä varten muuten tarjoilija kysyy aina, että maistuiko, jos ei halua muuta vastausta kuin, että kiitos, oli oikein hyvää. Menepä sanomaan, että ei hääviä ja nälkäkin jäi. Siihen ei ole oikea vastaus, että olisi sitten pitänyt ottaa alkuruokaa ja jälkiruoka varmaankin korjaa tilanteen. Ei olisi, ei korjaa, ei ole se sama asia. Ne nimittäin maksavat. Kyllä reippaalla parillakympillä pitää saada hyvää niin, ettei jää nälkä. Mitä hienompi ravintola ja kalliimmat hinnat, sitä varmemmin liian vähän ruokaa eikä lähellekään sitä, mitä hinta edellyttää. Kyä näin on. Ja miksi se ruoka pitää mättää sille lautaselle päällekkäin, kun kerran siinä tilaa on.

Mummilan koekeittiössä on tehty pahoja terveyslettuja. Ymmärrän kovin, sillä minulla on paljon kokemusta näistä koeluonteisista keittiöaskareista ja kuinka ollakaan, usein ovat ne liittyneet juuri tervysintoilupuuskiini. Niin kuin että riisipuuron maidon pitää olla rasvatonta, pullan nesteen vettä, lohen rasvatonta seitiä, kerman kasvirasvan kaltaista kolmeprosenttista, voin rasvatonta, jauhon kokojyvää, pääsiäispashassa ei saa olla rasvaa eikä kermaa ja kaakaossa ei sokeria eikä maitoa. Terveellinen nyt vaan yksinkertaisesti aika harvoin on hyvää. Luulin muuten aina, että pahuuden ja rumuuden huippu on voisilmätön kaurapuuro, jossa on pellavarouhetta mutta erheydyin. Ostapa uutta Femisoijan marjaisaa versiota ja luulet syöväsi sementtijauhoa. Se sekä näyttää että maistuu siltä. Tavallinen Femisoija on täytekakkua kermavaahdolla mansikkapursokkein banaani- ja kiivitäyttein sekä marenkikoristein sen rinnalla.

Voiko ihminen sairastaa valkosipulin puutostilaa? Minulla nimittäin on ollut jo jokusen ajan hillitön himotus siihen, parikin valkosipulivoipatukkaa menisi, jos ei tuo terveyspoliisi istuisi olkapäällä. Puhumattakaan valkosipulaisista ylirasvaisista leipäkrutongeista, tummista sekä vaaleista. Valkosipuliperunoista näen himokkaita unia ja nyt Sedilän viulu valuttaa kuolaa näppäimistölle. Valkosipula sentään on terveellistä.

Kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he eivät enää sano, että he rakastavat toisiaan. Silloin he kysyvät, että ottaako kahvin kanssa pikkuleipää. - Tero 7 V.

huhtikuu 11, 2006

Mean keittiöstä

Virkahenkilöstä piti tänä aamuna piikittää verta labrassa ja sitä varten piti oleman syömättä 12 tuntia. Muistiko henkilö asian eilen illalla kymmenen maissa, kun teki iltapalaksi voileipää? Eipä muistanut, ei. Mutta muisti kyllä aamulla, että ei sitten mentykään heti aamusta kokeisiin. Lasillinen vettä aamupalaksi niukinnaukin riittäisi, jos pääsisi koeputkilovaluttamoon vaikka heti kahdeksalta mutta että nyt siis vasta kymmeneltä. Virkahenkilö, joka ei ole saanut aamukahvia, ei ole parhaimmillaan. Voi hyvänenaika, miten kahvi nyt maistuisi. Vintillä on muuten ihan samanlainen Gustav Paulig. Vanhat peltipurkit on niin ihania. Vieläkin harmittaa, etten ymmärtänyt aikoinaan pelastaa kotokaapista sitä peltistä mummun Hangon Keksi -laatikkoa, jossa oli lasinen kansi ja johon leivottiin jouluksi aina viittä sorttia pikkuleipiä. Onneksi sain pelastettua rivin vanhoja maustepurkkeja. Vanhoissa peltipurkeissa on niin henki ja elämä.

Meanderiassa oli eilen kalapäivä, joka tarkoitti tällä kertaa Liidelin kalaa. Hyvää ja helppoa herkkua, jota varten kaadetaan ensiksi Liidelin herne - maissi - pikkuporkkana -pussista puolet vuokaan. Tässä vaiheessa muistetaan vääntää uuni kahteensataan asteeseen kuumenenmaan. Sitten ripsotellaan suolaa ja jauhetaan monipippuria vihannesten päälle. Liidelin tarjousseiti [1.49 €] onkin kätevästi valmiiksi neljänä siistinä palana, joten ei tarvitse katkoa tällä kertaa veistä. Palat suolataan ja sitruuna- ja monipippuroidaan puolin ja toisin, jonka jälkeen ne lasketaan vihannespedille. Palojen päälle Liidelin hapanimelää kastiketta [ketsuppikin on ihan passelia] ja chilikastiketta ja kruunuksi jokaiselle syntisen ihanaa Liidelin ylirasvaista sulatejuustoa kolmiot, jotka kieräytetään kastikeessa, joka on sekoitettu etusormella kalan pintaa peittäväksi hunnuksi. Ja uuniin. Ja paniikkiin, että uuni on rikki, ja mitähän senkin korjaus maksaa ja mistä reiska ja kuinkahan kauan sen saaminen kestää ja pitääkö tässä nyt uusi uuni ostaa ja pääsiäinenkin tulossa ja pashaako sitä nyt ja mämmiä koko pääsiäisen joutuu syömään. Ja huomataan, että hän on laittanut 200 astetta ja pelkän valon.

Se oli kyllä aika pieni voileipä, kai sinne labraan voi jo kohta lähteä. Eikä se kellokaan tainnut olla vielä kymmentä.

huhtikuu 7, 2006

Hyvä ihminen

Silloin, kun minua kasvatettiin kansalaiskelpoiseksi, vallitsi vanhempien keskuudessa vakaa usko usko, että kantapään kautta oppiminen on ainoa oikea tapa ja että ihminen on hyvä silloin, kun se on uuttera, tomera ja toimelias. Kun toistakymmentä vuotta joka kevät ja syksy pyyhki pölyt seinän peittävän kukan miljoonastatuhannesta lehdestä, pesi talon viisisataatuhatta säleverhon sälettä, vaihtoi mullat tuhanteen ruukkuun, pesi ja kiillotti satatoistatuhatta ikkunaa, niin oppihan siinä. Opetuksen tulokset ovat nyt nähtävissä meanderiassa. Ikkunoista tuskin läpi näkee, parvekkeella roikkuu amppeleissa viimekesäiset pelakuut, keittiön kaapit on lähmäisissä sormenjäljjissä, pyyhkimättömät vaakapinnat ovat surullisen pysähtyneen näköisiä, kukat nuokkuvat multavajeissaan. Jokin äidin opetuksessa meni pieleen.

Toistaiseksi olen selittänyt tekemättömät työt sillä, että kotitöistä säästyneen ajan panostaminen itseeni tuottaa onnellisemman ja tasapainoisemman ihmisen.

Toisaalta, äiti sanoisi nytkin, että etkö sinä, hyvä ihminen, saa noita ikkunoita pestyksi?

"Minä olen päättänyt aloittaa hyvän ihmisen elämän; ei viinaa, naisia eikä rock'n rollia. Elänköhän mukavan elämän pitkään?"
– Tuntematon virkamies

huhtikuu 5, 2006

Työtyhmä

Minulla on rasittava tapa laskea askelia, ohitettuja lyhtytolppia, ovia, ikkunoita, astuttuja katukiviä, tehtyjä vatsaliikkeitä, polkimen polkaisuja, punnerruksia. Siksi en voi käydä kuntosaleillakaan, koska jonkin verran puuduttaa, kun lasken tunninkin kaikkea. En vaan osaa olla laskematta vaikka kaiken järjen mukaan voisin vaan tehdä niin kauan kuin jaksan. Kuntopyörässä on onneksi monenlaista mittaria laskemassa puolestani mutta siinäkin lasken, että noin ja näin kauan vielä, niin on kymmenen kilometriä täynnä. Tai puoli tuntia, kumpi nyt ensimmäisenä täyteen tulee. Rasittavaa.

Puuduttavissa kokouksissa saatan alkaa laskea, kuinka monta kertaa sanotaan esimerkiksi "toisaalta". Näppärä sana muuten, sillä voi päteä olemalla asiasta kuin asiasta mieltä mutta toisaalta olla samaan aikaan eri mieltä ja siten olla kaikkien kanssa samaa mieltä. Kokouksissa ajatusten kurissa pitäminen on minulle muutenkin hankalaa, enkä kaikin ajoin ole kuulolla ja ymmärryksessä, missä milloinkin mennään. Kukaan ei tosin huomaa mitään, sillä ymmärrän olla kyselemättä liikoja. Suurin osa asioista kyllä ennen pitkää minulle joko selviävät tai eivät ja jos ei, eivät ne minulle kuulu. Loput asiat ovatkin sitten niitä, joita ratkomaan asetetaan työryhmä, jonka projektipäälliköksi valitaan joku toisaalta-tyyppi, joka ei koskaan saa ryhmää kokoon, koska sillä on niin paljon muita työryhmiä ja kun määräaika uhkaa umpiintua, tekee työryhmän sihteeri sitten hatusta vedetyin päivämäärin raportin, jota kukaan ei lue.

Monta viikkoa olin hautonut hetkeä synnyttää päätös kävellä aina kaikki raput ja maanantaina ajatus valmiintui. Ei siis hissiä enää, ellei satu molemmissa käsissä olemaan Lidlin kuusiopakkaus Saskiaa [olen koukussa Saskia Quelle - Fun Light Guava-sitruunaruoho -sekojuomaan]. Aamulla 209 rappusta alaspäin, 41 ylös, illalla vastoin päin. Heti, kun olin tehnyt päätökseni, päätin lähteä viemään roskat. Kolmannessa kerroksessa huomasin olevani hississä.

En ole koskaan pitänyt numeroista enkä matematiikasta mutta sana "laskento" on jotenkin kaunis. Miksi päässä pyörii kaikenlaista joutavaa juuri silloin, kun pitäisi keskittyä. Ja muutenkin. Toisaalta, eikö se ole pään tehtävä.

Kirjoitin äsken koko ajan, että työtyhmä. Kuvaavaa.

maaliskuu 31, 2006

Mikä ei kuulu joukkoon?

Kyllä on ovela ollut Koskikeskuksen MIINUS VIIRUS -mainoslehdykän laatija. Jos tämä copyjen Tarzan ei olisi mennyt aamuisen lehden kokonaisella sivulla mainostamaan, että Miinus Viirus-pöydästä saa tasaraha tarjouksia, en olisi tullut lukeneeksi tarkemmin ja huomanneeksi, että Miinus-viirus jäätelöpaletti sisältää 1-pallo, 1 softis, karkkia, kastiketta. Olisi jäänyt huomaamatta sekin, että myynnissä on Miinus Viirus kassi ja puuvilla pipoja sekä ranskalaisia juhlayläosio. Ennen kaikkea olisi harmittanut, jos olisin jäänyt tiedottomaksi asiasta, että miehille löytyy ECCO pukukenkä ja naisille Catepillar-boca, valitettavasti noin rajalliseen tarjouskenkämäärään en ennätä jaolle. Melkein kuitenkin harkitsen ryhtymistä miettimään, josko menisin katsomaan Vila paitoja. Oivaltavasti laadittu mainos, ilman copyjen kuningasta en niin rumaa mainosta olisi tullut lukeneeksi ollenkaan.

Me täällä puhelinnegatiivisten virkanaisten yhdistyksessä näemme hempeitä unia siitä insinööristä, joka keksi sähköpostin, webbisivut yhteystietoineen ja palautelomakkeineen. Sen sijaan me emme tervehdi lämmöllä niitä webbisivujen tekijöitä, jotka yhteystiedoissa ilmoittavat sähköpostin olevan muotoa etunimi.sukunimi@firma.pääte mutta jättävät kertomatta, minkä nimisiä ihmisiä siellä on töissä lähestyttäväksi. [Luhdan pääkonttorille terveisiä Etunimi Sukunimelle, mahtanet hukkua sähköposteihin.] Puolivillaisiksi kääntyvät ajatukset myös siinä kohdin, kun palautelomake ei joko toimi ollenkaan tai siihen ei tule kuittausta, jotta puhelinrajoitteisen yhdistyksen toimihenkilö saisi yönsä nukkua levollisena tietäen, että asiansa on työn alla. Tai mieluummin tietysti päällä mutta kyllä me yhdistyksessä ymmärrämme, että työtä on palautelaatikon penkomisessa paljon ja kaikille ei ehdi vastaamaan heti tai ehkä edes samalla viikolla. Ymmärryksemme kuitenkin ehtyy, jos vastausta pantataan parikin viikkoa tai ei vastata koskaan, näille emme viirejä jakele.

Jonkin humoristissävytteisen pinssin voisimme antaa sille kunnianarvoiselle kunnalliselle laitokselle, jonka sivustolla tarjoiltuun webmasterin sähköpostiin lähetettyyn viestiin vastaa kompleksin virkaan nimetty tiedottaja tiedustellen, että mitäköhän varten virkanainen hänelle sellaista postia lähettää. Mitäköhän? Ehkä siksi, että webmasterille osoitettu posti on hänen osoitteeseensa skriptattu. Liekö sitten asialla ollut toimikautensa päätteeksi jäynän tehnyt webbisivari tai ehkä sivun teki se sama tyyppi, joka on nykyisin töissä Koskikeskuksen käyttämässä mainostoimistossa. Ehkä hän vaan ei tullut muisteneeksi tiedottaa tiedottajaa asiasta.

Äänipuhelinta vieroksuvien yhdistys ry. jakaa kunniamerkin ruusukkeilla Luhdalle, jonka palautelomakkeeseen vastattiin kahdessa minuutissa ja luvattiin hoitaa virkanaista harmittanut pikkuasia kuntoon heti, maksutta ja pahoittelut perässä. Malja Sarille Luhtaan.

maaliskuu 28, 2006

Uuteen kotiin

Tero oli asunut Olkkosen kanssa poikamieskämpässä Laatikaisen mummun yläkerrassa pari vuotta ja viihtynyt hyvin. Olkkonen, kymmenvuotias roteva kollikissa, oli löytänyt yöjalkansa Laatikaisen takapihalta ja laajentanut reviirinsä parissa vuodessa koko yön kokoiseksi reissuksi. Kun Tero oli aikanaan soitellut asunnosta, oli mummu sanonut, että ei sitten kotieläimiä ja Tero epätoivoissaan oli luvannut saattaa Olkkosen kissojen taivaaseen, jos se kämppä siitä kiinni olisi. Mummu oli soittanut seuraavana päivänä ja sanonut, että tulkoon nyt se Olkkonenkin, ei hän ainakaan halua ottaa kissan henkeä kontolleen. Niin olivat muuttaneet Tero ja Olkkonen ja hyvin viihtyneet. Tero epäili Olkkosen viihtyvän päivisin enemmänkin alakerrassa. Ainakin, jos jotain saattoi päätellä maton pintaa laahaavasta mahasta ja tyytyväisyyttään jarrittavista silmistä. Iltaisin Olkkonen vääntäytyi yläkerran raput Teron kainaloon kuin velvollisuudesta vaikka nykyisin hiukan väkinäistä uskollisuutta oli luettavissa kollin katseessa. Olkkonen oli vähän mustasukkainen Teron Annikalle, joka oli puolisen vuotta siirrellyt tavaroitaan poikien vessan hyllylle ja komeroissakin oli Olkkosen mielestä jo huolestuttavan paljon naisen tuoksua.

Olkkonen oli aavistellut pahaa jo silloin, kun Tero ja Annika olivat ensin lukeneet aamulehteä päät yhdessä ja soitelleet kysellen vuokrista ja ehdoista. Olkkonen oli kyllä kuullut, että tällä kertaa Tero oli ehdoton siinä, että kotieläimiä saa pitää. Olkkonen ei innostunut aiheesta, sentään hyvät hiirimetsät Laatikaisen kompostin takana. Ja naapuriinkin oli juuri muuttanut viehkeä tyttökissa. Ei kysytty Olkkosen mielipidettä vaan yhtenä lauantaina yläkerta pelmahti täyteen Teron kavereita ja kämppä tyhjennettiin muuttoautoon. Vakava Olkkonen matkusti Teron sylissä auton etupenkillä Ikurista Hervantaan. Annikan tavarat tuotiin samaan kämppään ja Teron poikamiesasunnon tavarat joutuivat pääosin varastoon.

Koska Olkkonen oli tottunut Ikurissa ulkoelämään, ei se sisäkolliksi sopeutunut vaan Teron oli pakko päästää se heti ensimmäisenä yönä ulos. Aamulla Tero ja Annika huutelivat Olkkosta turhaan ja huoli painoi Teroa pitkin päivää. Laatikaisen mummu soitti sitten iltasella, että Olkkonen on Ikurissa, jos kaipaatte. Tero haki kollin kotiin. Seuraavana iltana mouruaminen ei auttanut vaan Olkkonen pysyi sisällä. Kolme iltaa Tero ja Annika kestivät Olkkosen ääntelyä mutta neljäntenä kolli sai tahtonsa läpi ja pääsi pihalle. Iltapäivällä Laatikaiska taas soitteli Terolle, että arvaa kuka on Ikurissa. Neljännen reissun jälkeen Tero sanoi Laatikaiskalle, että ei tästä mitään tule, pakko hänen on päästää Olkkonen tuskistaan ja saattaa kolli lopullisesti kissojen taivaaseen. Mummu silitti kissaa kostein silmin hyvästiksi ja niin kolli lähti häntä vispaten Teron kainalossa vielä kerran Hervantaan.

Aamulla ennen kuutta Teron kännykkä soi. Laatikaisen mummu ilmoitti, että Olkkonen on Ikurissa, eikä tarvitse hakea pois. Tuuli löyhäytti keittiön verhoja avonaisen ikkuna edessä.

maaliskuu 24, 2006

Silta yli synkän virran

Kun aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, olin elämäntilanteessa, jossa minulla ei ollut enää mitään: ei itsetuntoa, ei uskoa tulevaan, ei edes halua uskoa mihinkään tai kehenkään, ei muuta kuin epämääräinen kaipuu johonkin, jokin usvan läpi kajastava haave toisenlaisesta elämästä. Seisoin synkän virran rannalla, vieritseni korkealla vankkaa siltaa pitkin käveli ihmisiä, joilla ei tuntunut olevan koskaan huolia ja edessäni virtasi pelottavan kylmän näköinen leveä virta. Rannalla, jolla seisoin, ei ollut enää mitään, joten vaihtoehtoina olivat loppuelämä ei-mitään tai ponnistelu virran yli. Jostain syystä ajattelin, että en ole oikeutettu ylittämään virtaa helppoa kautta siltaa pitkin vaan minun pitää jotenkin kamppailla itseni virran läpi toiselle puolelle. Kulkuneuvoksi löysin julkisen kirjoittamisen, salakavalan avautumisen ja kirjaimista rakensin kiikkerän kellukkeen, jonka avulla pääsin virran yli, tänne toiselle rannalle. Nyt pystyn kävelemään tuota siltaa pitkin, käymään vanhassa maailmassa, kopsaista sieltä muiston tai ajatuksen ja palata tänne siitä kirjoittamaan. Tai voin kirjoittaa sillalla tapaamistani ihmisistä, tai tällä puolen olevasta elämästä. Tosia tarinoita kaikki.

Blogeissa silloin tällöin pelmahtava epäily jonkun päiväkirjan aitoudesta, populismista tai onko se totta vai keksittyä, osoittaa, ettei blogeilla vielä ole paikkaa lukijan päässä. Blogi ei ole kirjallisuutta, ei perinteistä päiväkirjaa, ei keskustelupalstakaan. Mitä siis? Ei kirjaa lukiessa ajattele, että onko tästä tarinasta mikäkin osa kirjailijan omaa elämää, kuinka paljon naapurin ja onko se nyt varmasti kronologian säilyttänyt, uskonko kuinka paljon vai en ja jos, niin pidänkö enemmän tai en ollenkaan. Blogeissa tuntuu olevan totta-kunnes-toisin-todistetaan-lukijat, mitä-väliä-lukijat sekä ne ehdottomat, jotka eivät pidä mitään totena tai joille kaikki on kirjaimellisesti totta. Siellä jossain rivien välissä on sitten se porukka, joka tajuaa, että kaikkihan tämä omalla tavallaan totta on, kirjoittajalle niin totta kuin on kipu hampaassa tai silmätulehdus tai kivi kengässä. Fiktiivinenkin kertomus on kirjoittajalle totta, koska hän on tilanteet jossain nähnyt, jotain ehkä kokenut, joku läheinen on tai hän on lukenut jostain, jonka kirjoittaja on ne ehkä kokenut. Jos päiväkirjaa tuntee tarvetta kirjoittaa, niin jonkinlaista terapoimista tai avautumista tai itsekerintää se kai on, kipupisteiden painelua toivossa saada helpotusta tai parhaimmillaan saada koko solmu aukeamaan. Yhtä totta kuin on Luhdan takissa, Mexxin housuissa ja kirpputorimyssy päässä katse sulkeutuneena töihin kiiruhtava ihminen tai ne miljoonat muut erilaisine roolivaatteineen.

Jokainen päiväkirja on itsessään tarina, jonka totuus on se, minkä näemme; meidän oma elämänkokemuksemme yhdistettynä tuhansien muiden kokemuksiin, tietoisiin tai tiedostamattomiin viesteihin ja ne kaikki kirjoitettuna tai kävelemässä juuri nyt, tällä kadulla, Blogoslavian pääkadulla.

maaliskuu 23, 2006

Kyllä elämä on helppoa

Olenko muuten maininnut, että saan näppylöitä aina, kun puhutaan digibokseista, iipodeista, podkastaamisesta, ämpeekolmosista ja mistä tahansa, jossa on jääkaapin saranoita kehittyneempää tekniikkaa. Ei uskoisi, kun ajattelee, miten kätevä näissä viritinasioissa olen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka sinnikkyys, jolla selätin sen vanhan kakkosdigiboksin näkymättömyyden, siitä kiittelin itseäni aina maanantaihin asti. Nimittäin silloin huomasin outoa pätkimistä lähetyksessä; ei signaalia, signaali heikko, puhe pätki ja ihmiset hajosi pikseleiksi. Tiistaina hermostuin ja irrotin sen hienon, kalliin antennivahvistimen ja laitoin vanhan halpismokkulan takaisin, jolloin lakkasi pätkimästä mutta televisioista näkyi vain jompikumpi. Eilen piruuttani koplasin naisenloogisessa järjestykseeä kaikkea kaikkeen ja kappas: molemmat näkyivät kirkkaasti pätkimättä sillä samalla saakelin nutipäällä, jolla ne eivät aiemmin suostuneet yhteistyöhön. Eikä kestänyt kuin puoli vuotta selvittää tämäkin asia.

Tänään nytkähti toinenkin lähes yhtä ikuinen projekti askeleen eteen, kun vein sovitusti Martin Vehoon saamaan vihdoin sen puuttuvan vanteen. Eivät osanneet luvata varmasti tänään valmiiksi, kun eivät tiedä, että mahtaako ehtiä. Siis yksi vanne ja verhouksen rikkiintymisen toteaminen. Toisaalta, meneehän siihen helposti viikko ja verhousta odotellessa kuukausikin.

Kyllä elämä on helppoa ja aikaa säästyy, kun on digiboksit ja autot. Voi mennä vaikka kahvitauolle.

maaliskuu 21, 2006

Niksomeanderia jakaa arjen iloja

Tämän talosillan sisempi merkitys kiehtoo: onko sen tarkoitus pitää talot erillään vai pystyssä. Ilmeisestikään se ei ole silta talojen välissä, koskapa ovea ei näy. Vai onko rakentajilla vaan ollut ylimääräistä aikaa ja energiaa ja Marek on sanonut toverilleen, että tekaistaanko Martin miehissä ruokatunnilla tuohon kaari noista jäännöskivistä, olisi siinä turisteilla ihmettelemistä satojen vuosien päästä. Piruuttaan eivät sitten tehneet ovea, jotta kaarelle ei pääsisi tupakalle. Siihenhän se kuitenkin olisi tarkoituksensa löytänyt ja jos olisi yleisissä toimitiloissa moinen, niin yleisöltä sinne olisi kuitenkin pääsy kielletty ja vain henkilökunta siellä röyhyttelisi. Onnistunut oli poikain tekele, sillä toden totta: talot ovat pysyneet vuosisadat pystyssä ja erillään.

Mikäänhän ei ole niin kantava ja kätevä kuin vahingossa keksitty niksi. Meanderian niksinurkka tarjoileekin siksi ja täten viisi kätevintään yleiseen käyttöön.

1) Kaikki oleelliset ja käytössä olevat tavarat on näpäkkää pitää aina esillä, sillä piilossa niiden olemassaolo unohtuu ja ne vievät vaan säilytystilaa, jota tarvitaan mm. tarpeettoman ja käytöstä poistuneen tavaran säilyttämiseen. Siksipä meillä Meanderiassa avoimet tilat ja tasot ovat täynnänsä purkkeja, kannuja, avohyllyjä ja nippelirasioita. Käsillä kauhat, murot, kapustat, jauhot, veitset, sokerit sunmuut kerrankin kymmenessä vuodessa käytettävät , kuten taikinapyörät, sopivasti käyttöetäisyydellä ja –valmiina. Tykkään myös ripustella seinille koukkuja ja koukkuihin tavaroita. Yleensäkin, jos esineessä on olkapää, siinä on jotain ripustettuna. Pätee myös vaatteisiin: kun käyttövaatteet ovat aina esillä, ne voi siitä lajitella päälle ja pyykkiin kätevästi.

2) Nopeasti tien päälle pääsee, kun on aina puolittain valmiiksi pakattu kassi siellä komerossa, jossa on edellä mainitusta syystä tilaa. Kassissa on matkapussukka, jossa on pienet purnukat kaikkea sitä, mitä nainen tarvitsee. Ja nehän taas täytetään niistä isommista purnukoista, jotka ovat vessan tasoilla sopivasti esillä ja käsillä.

3) Vessassa on seinällä kello, sillä aamun kriittisimmät hetket vietetään tietenkin siellä. Tottahan kello on myös ruokapöydän, sängyn, työpöydän ja eteisen seinillä. Kun herätyskello on viisi minuuttia, keittiön kello kolme ja vessan kello kaksi minuuttia etuajassa, ehtii aina ajoissa töihin tai treffeille. Työhuoneen kello saa olla missä ajassa lystäjää, sillä sitä ei katsota, se on vain näön vuoksi.

4) Villasukat pitää olla isot, siten ne saa jalkaan ja jalasta sujakasti.

5) Ja lopuksi helmien helmi: kasvot pestään iltaisin suolalla. Ei kuivata ihoa, on halpaa, kuorii ihon ja iltapalaksi saa samalla suolapalaa. Siinä on myös kaikenlaisia mineraaleja, jotka epäilemättä elähdyttävät ja kirkastavat hipiää. Intiaanisuola on sitäpaitsi muutenkin hyvää ja kaunista.

maaliskuu 17, 2006

Silta

/>

maaliskuu 2, 2006

Omituisten koristeiden koti

Marjut haastoi paljastamaan nurkkiin kertyneet roinat, jotka aikojen saatossa ovat muuttuneet koriste-esineiksi. Roinat?! Minulla mitään roinaa ole. No ehkä joitakin tarpeettomia, epäkäytännöllisiä, rumia, hankalia, tilaa vieviä tai muuten vain epäkoristeita mutta hyvin vähän sellaista, joka olisi vaan unohtunut. Tai siis, niinhän se käy: ensin joku vaan jää ja sitten sen jotenkin jättää huomiotta ja jo kohta silmä tottuu niin, ettei sen roinuutta huomaa. Ja sitten toisaalla tavarat vaan tunkevat sisään, valtaavat kaiken tilan ja käyvät kodoksi. Kun ainakin meanderiassa on se ilmiö, että esine halajaa paria. Ja se taas kaveria. Ja kaveri toveria. Ja aina jossain on joku, joka ehdottomasti vaatii päästä hyvään kotiin. Siitä seuraa kokoelma. Ja toinen ja kolmas. Aluksi niillä on olevinaan jotain kauneusarvoakin mutta kun niitä on liikaa, niin niitä vaan on liikaa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka eräs Brion mäyräkoita, mummon kätköistä muistoksi otettu kahvikuppi ja yksi nukkekuppi lapsuudesta. Yhtäkkiä niitä olikin monta mäyräkoiraa ja kuppia. Sitten puumäyräkoirat halusivat seurakseen posliinimäyräkoiria ja enkeleitä ja pehmomäyräkoiria. Ja kyllä, ne keräävät pölyä. Ja ei, ei niitä kovinkaan usein pyyhitä. Kuten ei myöskään sitä muuta epämääräistä pikkusälää ja vanhoja hajuvesipulloja. Muttakun.

Kokoelmat nyt vielä jotenkin pystyn itselleni selittämään mutta kukaan ei ymmärrä Torstia, sillä Torsti on todella ruma. Mutta kun hän oli pienenä vanhassa työpaikassani jäänyt äitiyslomalle lähteneen virkanaisen huoneeseen lukkojen taakse ja vuoden siellä muumioiduttuaan suorastaan itki päästä hyvään kotiin, niin pelastin hänet. Hän siitä tokeentui mutta vuoden vedetön laihdutuskuuri jätti jalkaansa ikuisesti hoikan nilkan, joka ei kuitenkaan estänyt häntä kasvattamasta päänsä yli metrin korkeuteen eteläisellä ikkunalaudalla. Josta hän yhtenä synkkänä yönä rojahti lattialle ja katkesi keskeltä poikki. En saanut tynkää kannettua poiskaan ja hän jäi lattialle. Nyt Torsti nojaa rujoa kroppaansa seinää vasten keittiön nurkassa tervehtien emäntäänsä puolentoistametrin korkuisena torspona, sillä sinnillä hän kasvatti katkenneen kaulan jatkoksi toisen muodostaen siten entistä rujomman roilon. Ja mihin Torsti kotoaan lähtisi? Ei mihinkään.

On kuulemma outoa, että minulla on kello vessassa. Ei minusta vaan. Ilman sitä olisin missannut Samikin tänään aamuteeveessä.

[Olen varma, että Triinulla, Marleenalla, Uguksella ja jopa tyylikkäällä herra b.:llä on salaisia roinavarastoja.]

joulukuu 22, 2005

Reviirinvartijat

Eilen aurinko oli zeniitissä 23.5° S leveyspiirillä Kauriin kääntöpiirillä mutta ehti myös paistaa työhuoneeni ikkunasta näkyviiin puihin. Tekee niin mitä ilmeisimmin tänäänkin mutta en ole sitä näkemässä, sillä olen kotona sairastamassa niin kuin kunnon ihmisen pitääkin. Jos ei osu kipu viikonloppuun tai lomaan, osuu se juhlapyhiksi. Sopikin taltioida tuo metsämaisema, sillä sitä ei kohta enää ole: tilalle rakennetaan kahdeksaan kerrokseen toimistoja. Ihan parkkipaikan reunaan, ikään kuin tilaa ei olisi määrättömiin metsään päin.

Mutta jäähän parkkipaikka väliimme, riittäähän sielläkin hämmmästeltävää. Eräskin ruudun haltija katsoo toistuvasti asiakseen soittaa viininpunaiset virkailijat sakottamaan ruutujen ulkopuolle parkitsijat. En mitenkään jaksa ymmärtää soittajaa: millaista ihmistä häiritsee parkkipaikan reunaan, puoleksi metsään kauniiseen rivistöön parkatut autot, kun omalle mussukalle on ihkaoma ruututontti, jota kukaan ei ole vienyt, kun on parkinnut sinne metsään. Tilaa jää reilusti ajella ruudunhaltijoiden. Josta tulikin mieleeni, että näinä jouluruuhkaisina aikoina jonkin verran ärsyttää ne ilmeisestikin lumisokeutta potevat autoilijat, jotka parkkipaikoilla eivät muista, kuinka kapea se ruutu itse asiassa oli vaan louskaisevat silmäteränsä kahden auton levyisesti siihen, missä kesällä tarkasti se ruudun keskelle asetellaan. Onhan siitä toki mukava nousta ja lastata lahjat takapenkille, kun saa molemmin puolin ovet levälleen. Ja siitä kun sitten lähdetään, niin tietä ei anneta, ei jätetä tilaa edellä olevaan autoon, ei oteta liittymästä tulijoita huomioon, ei anneta poikkaistun kaistan vahingossa valinneiden liittyä autovirtaan. Ei. Koska .... niin, miksi. Olisiko pipo liian syvällä päässä. Ehkä aavistuksen piukka ja väriltään musta, ehkä kateuden vihreää vivahdusta tupsussa, joka liippoo silmää.

Vai johtuukohan se tästä jouluruuhkaisesta ajasta, jolloin tuntuu, että joka paikassa on liikaa ihmisiä, että tuntee oman reviirinsä rajoja rikotun ja otetaan se tila sitten väkisin, kun tilaisuus vähänkin tarjoutuu. Autolla sen huomaa erityisesti, ainakin useammin päivän mittaan. Mutta tuttu tunne se on kävellessäkin. Toiset vaan ovat toisempia kuin toiset. Joskus sitä luulee oppineensa tajuamaan ihmisen mieltä ja sitten taas vastaan paahtaa joku, joka vie kaiken ymmärrykseen etäisestikin liittyvän halun. Auttaisikohan yhtään, jos jäykkää niskaa, raskasta jalkaa, lumisokeaa silmää ja mustaa mieltä poteva ihminen tutkailisi hetken itseään, että mikä siellä vintillä oikein mättää.

Takana olevat ovet on viisasta sulkea. Mutta vasta sitten, kun kaikki jätetyssä huoneessa on selvitetty.

joulukuu 21, 2005

Lahjaton

Kidututin itseäni eilen siivoamalla kaikki paikat, joissa aion joulua viettää. Sehän oli sitten lopulta koko kämppä. Pyyhin jopa pölyt, kun Erityinen viimeksi piirteli hyllyjen pölyihin huutomerkkejä. No, ehkä en ihan kaikista paikoista, en nimittäin ollut siinä jonossa, jossa jaettiin kodin hengetär -lahjoja. Yöllä kaikkeni antaneena tuijottelin työhuoneen ikkunasta näkyvää lumisokerihuurteisten puiden valkaisemaa maisemaa ja ihmettelin, mistä minuunkin pulpahtaa nämä esiäitien syvään paaluttamat jouluriitit. Vaikka ovatkin laimentuneet lähtökohdistaan, niin siellä ne ovat: perinteiden pitkät ladut, joita reunustaa sompien painumat kuin helminauhat. Jokaisessa painumassa tekemään kehottava joulua ei ole ilman - ajatus. Onkohan miehillä samanlaisia uomia, joita jouluna askel haluaa kulkea? Haluaako mies käydä hakemassa kuusen, viemässä kauralyhteen, ruokkimassa eläimet ja mitä niitä perinteisiä miesten jouluaskareita nyt onkaan. Vai onko tämä vain jotain myötäsyntyistä naisperimää tai epätoivoisen teennäistä tarrautumista rippeisiin säilyttää joku joulun rakentamisen taika laatikoineen, silleineen, siivouksineen. Onneksi pimeällä ei näy, että ikkuna on likainen.

Erityinen jupisi huutomerkkejä piirreltyään, että lahjan keksiminen on niin vaikeata. Oletin, että minulle. Oletin myös, että jupinan perimmäinen tarkoitus oli kerjätä vinkkejä mutta eihän se sitten olisi lahja, jos kertoisin. Vinkithän kerätään vuoden varrelta ja varotaan ilmeelläkään paljastamasta, että nyt nappasi ja sitten ostetaan se ja annetaan heti, ettei toinen osta sitä itse itselleen ja sitten ollaan jouluna taas pulassa. Koska siis itselläni oli samanmoista ongelmaa meneillään, keräsin rohkeutta ääneen ehdottamaan ajatustani, että jospa annetaan lahjaksi toisillemme vain vapaus olla ostamatta mitään. Päätöstä tosin kangertelin, koska olen sanan kaikissa merkityksissä aikojen saatossa perin lahjomaton ja lahjaton ollut, että saamapuolella oleminen lievästi himotutti kyllä. Mutta sanoin silti, koska kärsin niin toisen tuskailusta. Vaan mitä sanoo Hän? Sanoo, että ei, hän haluaa ehdottomasti kiduttaa itseään loppuun saakka. Mikä tietenkin tarkoittaa, että minunkin täytyy. Samana ehtoona teeveetä puolisilmäillessämme Erityinen yhtäkkiä kiljahtaa mainoskatkolla heureekkaäänellä "Nyt mä tiedän, mitä ostan sulle!" Ja tyytyväinen ilme leviää aurinkoisille kasvoillensa. Juuri silloin pyörähti loppusekunteihin Pedigreen koiranluumainos: "Parasta, mitä parhaalle ystävällesi voit antaa."

Tänäänkin maailma on kylmä mutta juuri siksi meille keksittiin parasystävyys ja rakkaus.

[Kuvan selitys: Kiroguru ja Seppänen]

joulukuu 7, 2005

Matkailu avartaa

Viikonloppumatkallani oli tarkoitukseni avustaa ystävääni remontti- ja siivoushommissa, jotka tietenkin aloitimme tunkemalla itsemme veronpalautustaan tuhlaaman lähteneiden kansalaisten joukkioon tavarataivaisiin. Yllättävän rankkaa ja aikaa haukkaavaa on löytää hiomapapereita, maalia, pensseleitä ynnä paria konetta sekä jotain, mitä vieläkään en muista. Epäilemättä kaikkea löytyy mutta miksi niiden pitää olla eri kaupoissa, joiden välillä on liikenteellinen tulppa sekä kaaos. Ja miksi sen tavaran, jota ensimmäisessä kaupassa kahdeksan kilometrin päässä epäili kalliiksi, on osoittauduttava lopulta edukkaimmaksi. Joka kerta.

No, joka tapauksessa pelkkä alustava työ osoittautui niin rasitteiseksi ja lauantaipäiväkin himmasi itseään jo ehtooseen, kun vihdoin lastasimme saaliimme itse remontin tapahtumapaikalle, joten yksissä tuumin päätimme lähteä kaupungille oluelle ja aloittaa vasta seuraavana päivänä. Parin jälkeen kello viistikin jo kahdeksaa ja vakaat askelemme olivat jo suuntaamassa kohti odottavaa työmaata, kun päätimme vielä pistäytyä mukavan oloiseen baariin, jonka ikkunasomiste lupasi karaokea. Asiakkaita oli muutama ja karaoke väsynyttä mutta paikan muu musiikki loistavaa ja olut halpaa, joten viihdyimme oivasti. Tanssilattialla pyörähteli vanha pariskunta hienot puvut päällä, muutama ylioppilas tuoreen hehkeine lakkeineen ja muutama nuori mies ja tyttöpari pitivät poikkeuksellisen iloista tunnelmaa yllä. Kateellisena katsoin, kuinka he vapautuneesti eläytyivät viimeisen päälle tanssittavan musiikin tunnelmissa ja sanoin seuralaiselleni, että minä en koskaan pysty tuohon. Siis vapautumaan noin vaikka haluaisin.

Siinäkään vaiheessa vielä en ymmärtänyt mitään, kun en löytänyt naisten vessaa. En myöskään siinä, kun ravintola täyttyi lähinnä nuorista miehistä mutta olihan olut halpaa. Hetken tosin ihmettelin, että aina, kun kävin vessassa, oli seuralaiseni viereen istahtanut salskea mies mutta olihan siellä ahdasta. Enkä silloinkaan vielä hämmästellyt, kun meihin päin suunnatut silmäniskut ja pienoinen flirtti tuntuivat menevän ohi, olenhan siihen tottunut. Mutta kun ne tuntuivat osuvan tarkasti viereeni, miesseuralaiseeni, niin aloin epäillä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun naapuripöydän vaatehuoneen kokoinen karju osti ruusutytöltä punaisen ruusun seuralaiselleen ja antaessaan suuteli tämän keittokomeron kokoisen karjun kaljua päälakea, ymmärsin. En tiedä, johtuiko se, että seuralaiseni, joka ei siis todellakaan tanssi, koskaan, vei minut hillittömään diskotunnelmaan lattialle, siitä, että hän pakeni niitä silmäniskuja vai siitä, että tunnelma baarissa oli parasta koskaan. En ikinä ole niin tanssinut. Rakastan tanssimista. Ja silti en.

Sanomattakin lie selvää, että työmaalle siirtyminen hiukan venähti ja sunnuntaina hyvistä aikomuksista huolimatta mikään työkalu ei pysynyt kädessä. Tai ehkä olisivat pysyneetkin mutta aina iltaan asti jatkunut talon outo pyöriminen vaikutti niin huolestuttavalta, että ei arvattu kokeilla.

Sillat on tehty ylitettäviksi, sillä muuten ei voi tietää, onko toisella puolen avartavia asioita. [Siltakuva on vakituiselta silta-avustajaltani Herra Murphylta.]

marraskuu 18, 2005

Pieniä asioita

Minulla on outo viehtymysvetoutus pieniin tavaroihin: lelu-, posliini- ja pehmomäyräkoiriin, nukkekokoisiin kahvikuppeihin, vanhoihin pieniin maustepurkkeihin ja minikokoisiin mitääntekemättömyyksiin ja turhakkeisiin. Lapsenakin rakkain aarteeni oli kummisedän tekemä nukketalo, jossa oli keittiö ja kamari ja valot ja takassa tuli. Keittiössä oli oranssit muoviset huonekalut ja kamarissa kerman väriset puiset tyylikalustot, pieniä kahvikuppeja pöydillä ja suhteettoman kokoisia nukkeja arkiaskareissa. Vieläkin minua heikottaa kaikki nukketalo- ja nukketavarat. Erityisesti tyttöleikkikahvikupit [oo sie vaikka toi Liisa ja mie oisin äiti ja meiän lapset ois tarhassa ja me juotais kahvii, jooko]. Kun näen antiikkiliikkeen ikkunassa posliinisen nuken kahvikupin, hypin tasajalkaa kirkuen ihkuuta ja kuolaan ikkunassa kaulaani venytellen nähdäkseni hinnan. Yleensä se on aivan liian kallis. Onneksi, muuten niitä olisi vieläkin enemmän. Ei enää näin paljon kuitenkaan, olen harjoittanut itseäni luopumaan asioista antamalla suurimman osan pois.

Eilen eksyin vahingossa Prisman lankaosastolle ja voi mitä ihkun suloisen syötävän somia pikkuisia villapaitoja siellä olikaan hyllyjen reunoissa lankamalleina. Pienempiä kuin vauva ikinä, sellaisia nuken kokoisia. Ja minä niitä onnesta mykkyräisena hypistelemään. Saakohan ne myyjät nykertää niitä iltaisin ja kuinka ne osaa, kun ei kai niin pieniin ole ohjeitakaan. Olisin ostanut kaikki ne paidat. Vaikka osaisin minä melkein itsekin. Kerran kudoin vauvalle potkuhousut ja niihin tuli niin pitkät jalkaosat, ettei vauva koskaan niitä täyttänyt. Tai kasvoihan se toki mutta tykkäsi, että koulussa kiusataan, jos laittaa sen päälleen. Se sama vauva kasvoi toisaalta pois siitä hienosta villlapaidasta ennen kuin sain sen valmiiksi.

Penskana halusin pukea meidän Otto-kissalle aina pikkuveljen vauvanvaatteita ja työnnellä sitä sinisissä nukenrattaissa pitkin kyliä. Otto oli laiskan pulskea iso ronttelo ja mielellään loikoili rattaissa. Villatakista se ei välttämättä ehkä tykännyt mutta viisaana kissana ymmärsi oitis pääsevänsä ajelulle, jos antaa pukea takin päälleen. Minulla on valokuva, jossa kissa loikoilee nolostuneen ja yllätetyn näköisenä rattaissa. Kissaparka, lapsen miellyttämisen halun ja kissuuden ristipaineessa.

Mistähän syystä muuten Aku Ankka tuntuu alastomammalta pelkät pelihousut jalassa kuin pelkässä merimiespaidassaan. Outoa. Josta tulikin mieleeni yksi liivimerkin mainos, jossa nainen on hyvin pienissä ja hyvin hemaisevissa alusvaatteissa ujon näköisenä katse alas painettuna ja teksti kehottaa "Pukeudu näyttävästi juhliin". Hieno sanaleikki mutta miten juhlissa voi näyttää alusasuja ja näyttää, että ne näyttävät joltakin ja jotakin. Vai ovatko sittenkin totta kaikki ne tarinat tuhmista pikkujouluista! :o Minä olen ollut vain tylsissä puurojuhlissa, joissa väkisinraahataan ihmisiä leikkimään ensin hölmöjä leikkejä ja sitten juodaan viinaa. Kukaan ei ole näyttänyt alusvaatteitaan. Paitsi kerran yksi mies kalsareitaan, kun oli sammunut niin pieneen vessaan, että osa miehestä oli käytävän puolella.

lokakuu 21, 2005

Valoilmiöitä

Meillähän alkoi Martin kanssa yhteiselo keväisten valojen jo kajahdettua iltojemme ja öittemme päälle, niin että valojen käytön opiskelu jäi teoria-asteelle. Manuaalista todettiin, että vasemmasta viiksestä kääntämällä löytyy automaattivalot naks, parkit naksnaks ja ajovalot naksnaksnaks. Yksinkertaista. Tai sitten ei. Kun ensimmäisellä katuvalottomalla tiellä pimeys putosi kuin myssy silmille, emme panikoituneet, meillähän oli teoria hallussa. Käänsimme viiksestä naksnaks ajovaloille, joista saa vaihdettua myös pitkät, sillä meillähän oli jo yksi naks pohjalla automaattisesti ja siitä ei pitkiä saa. Paksu pimeys laskeutui yllemme eikä pitkätkään pysyneet kuin viiksestä kiinnnipidellen. Kotiruutuun karsinoidessamme huomasimme, että olimme ajaneet parkkivaloilla [naksnaks], siksei pitkät pysyneet pitelemättä. Viikseä oli käännetty yksi naks liian vähän, ajovalo on tosiaankin kolmannessa pykälässä ja automaattisesti syttyvä ajovalo on ihan eri kuin ensimmäisen pykälän "light on" -automaatti. Joka on se eurooppalainen sydeemi, jossa valot syttyvät aina, kun se haistaa pimeän eli vaikka tunneliin ajettaessa. Se taas automaatti, joka sytyttää ajovalot käynnistettäessä on kotimainen lisä eikä ollenkaan naks. Loogista.

Niin kuin sekin, että eniten käytetty on hankalimman reitin päässä viimeisenä, ajattelin silloin. Mutta tänä aamuna, kun sade pimensi maisemaa entisestään ja mustutti asfaltin kaupungin valot syöväksi pimeydeksi, huomasin, että käsikopelolla onkin helpompi naksuttaa ajovalot perille asti kuin laskea pykäliä. Aiemmin en ole tullut tarvinneeksi kaupungissa sitä erikseen naksuteltavaa ajovaloa. Nimittäin se valopää, joka on suunnitellut tämän suomalaisiin vaatimuksiin istuvan startatessa syttyvän valon, ei tullut samalla suunnitelleeksi sen yhteyteen nopeusmittaria valaisevaa takavaloa. Mutta eipä tehty samaa virhettä uudelleen. Hyvin valaistunut olo on meillä nyt.

Aamun valopilkuksi isoveli ilmiteeraa uuden toppi-listan: jokohan loppuu länkytys sisäpiireilystä vaiko vasta nytkö se alkaakin. Uusi lista epäsuosii meikäläisten kaltaisia päiväkirjailijoita, joiden lukijat tulevat muualtakin kuin Blogilistojen kautta. Kannustustilauksia on tehty mutta käyttö tapahtuu kirjanmerkeistä tai sivulistoista. No, ei kai se muuten olisikaan yksi Blogilistan monista eri listoista, joista viimeisin ehken korvautuu uudella tavalla lasketulla listalla.

Mutta muistakaamme tänäkin viikonloppuna, että ystävät ovat kuin valoja polun varrella, ne eivät kulje matkaa puolestasi mutta tekevät kulkemisesta helpompaa. Pohjoisessa on maa jo valkoinen ja maisema valaistunut.

lokakuu 14, 2005

Syksyn sävel

Vielä eilen tuuli oli kuin ohut villahuopa harteilla, se harmaan kalsea, jossa on tumma raita, lämmin mutta ohuen kolea. Huopa, josta on kiitollinen mutta joka ei tunnu sopivan tilanteeseen, se lämmittää mutta ei kuitenkaan. Lokakuun pimeys, kuivina pilvinä tuulessa tanssivat lehdet, puut auringossa vielä hehkuvina, värit kirkkaita kuin Yli-Mäyryn maalaukset. Karaokebaarin ovet kutsuvasti auki. Vielä ihan äsken. Sisältä kuuluu Vielä on kesää jäljellä. Syksyn jatkoaika.

Tänään se tuli. Kuin järveen pudonnut koira se puistelee lehtiä ja vesipisaroita ja ryntäilee pitkin seiniä ja katsoo ahdistuneena, ei suostu pysymään peiton alla eikä sitä sinne haluaisikaan. Se haisee märälle koiralle ja sen tassut on pienet ja surkeat.

Syksy. Baarin ovikin on tänään varmaan kiinni. Sisällä soi Syksyn sävel.

Ota minut sinun uniin,
vaikka nousen toisiin juniin,
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Kun tulen kiinni sinuun,
jumalatkin uskoo minuun,
vaikka itse aina usko en.

lokakuu 12, 2005

Iltalenkillä

Katulamppujen välinen pimeä kuilu on kuin tyhjiö. Valon kehrä sulkeutuu kävelijän takana ja tuntuu kuin astuisi tyhjään. Maa putoaa askelten alta ja huimaus keinuttaa. Kolmannen tai neljännen askelen jälkeen valokehrästä jalka tavoittaa täyden pimeyden. Pelottaa, jospa viides askel ei tavoita mitään. Mutta juuri silloin tuuli pöyhäisee kuivia lehtiä, keltainen kahiseva lehtiperhoslauma pilkuttaa pimeyden ja valopylväistön seuraava spotti kietoo kävelijän hetkeksi turvallisuuden tunteeseen. Valoläikässä yökulkija on hetken näyttämöllä.

Tihennän askeleita, korvaradiossa rauhallinen naisääni vastaa haastattelijalle, että sitä pitää lähestyä rauhallisesti ja asennoitua viestimään kaikella olemuksellaan, että minä olen sinun kanssasi valmis tekemään yhteistyötä. [Katuvalon alla nainen kumartuu kuuntelemaan miehen hiljaista ääntä, katsoo silmiin.] Radioääni kertoo, että sille pitää puhua hiljaa ja ystävällisesti, sillä eihän se käskemällä mitään tee. [Viereisen talon ovivalon kehrässä naisen ääni kohoilee, kun mies ei saa ovea auki.] Suomalaiset ovat monitaitoisia, vahvoja, persoonallisia, pitkäikäisiä ja luotettavia, kertoo asiantuntija. [Ensimmäisessä kerroksessa remontoidaan, jo kolmatta viikkoa.] Myös uskollisia ovat, kun kanssaan vaan saa ensin luoduksi luottamuksellisen suhteen, jatkaa ääni. [Vanha pari juo iltakahviaan keittiössä, pöydän yläpuolella on kodikkaan pehmeää keltaista valoa antava lamppu, noita ei enää valmisteta.] Kestävinä ja varmajalkaisina niiden kanssa pärjää hyvin myös kansainvälisesti. [Naapurin mies vaihtaa tikkailla kattolamppua. Ai niin, eteisen kattolamppu on palanut.] Lämminveriset sukulaisensa ovatkin sitten arvaamattomampia ja vilkkaampia ja niiden kanssa on varauduttava yllätyksiin ja nopeisiin käänteisiin eivätkä ne ole samanlaisia työjuhtia kuin suomalaiset, lopettelee asiantuntija. [Jostain kerroksista kuuluu isoja kirjaimia, onkohan siellä veri lämmintä.] Lokakuun pimeys on pitkä, ilta sulautuu yön kautta jo aamuun yhdeksi isoksi pimeydeksi. Ikkunoista ja katulampuista lankeavat valot näyttävät reality-sarjaa ohikulkijalle. Kiehtovaa.

Ai jaa, ne puhuivatkin suomenhevosista.

syyskuu 23, 2005

Pörröterapiaa Möykky-karkotukseen

Kissan ja koiran omistajat tietävät, mitä on pörröterapia. Paljon karvoja kainaloon, lämmintä eläimen kylkeä peiton alla, kehräystä, kuorsausta, vanutusta ja aina välillä itkua turkkiin ja pehmeiden korvien silittelyä. Lemmikin lempeitä katseita, vilkkaina ymmärtäviä silmiä, varppia valmiutta pelastaa ihmisensä päivä ja pinnan alla kuplivaa iloa saada olla juuri se, joka nostaa toverinsa syövereistä. Jos ei olisi pörröterapiaa, olisi enemmän synkkiä ilmeitä ruuhkabussissa, kireitä parisuhdanteita marketin puhumattomissa kassajonoissa, piukeita keskusteluja kahvihuoneessa ja paljon vähemmän olisi ystävällisiä sanoja. Minulla on joskus niin ikävä pörröterapeuttiani.

Minä kutsun niitä nyt Möykyiksi. Ne ovat aluksi noin nyrkin kokoisia, ehkä pienempiäkin, mutta ne huomaa vasta nyrkkisinä. Ne kasvavat ja pulleutuvat ja ovat pahimmoillaan sydämen tai pään kokoisia. Onhan niitä toki isompiakin, huoneen tai jopa koko elämän kokoisia mutta silloin ne ovat epämääräisempiä, ei sitä tiukkaa möykkyainetta ja niin suurina jo pienen ihmisen hallinnasta karanneet. Minun Möykkyni ovat yleensä pään kokoisia mutta niille tyypillistä on tulla isommalla sakilla ja kun yksi lähtee, tulee toinen tai kaksi tilalle. Yhdessä ne tuntuvat joskus elämää suuremmalta Möykyltä. Onneksi ihmisessä on se overflow-suoja, sitä ottaa vastaan vaan sen verran kuin jaksaa. Tai no. Yrittää. Kaikki Möykyt ovat pieninä käsiteltävän oloisia ja nyrkin kokoisina niistä kuvittelee pääsevänsä eroon vain otteensa irrottamalla. Mutta ovelasti ne toisinaan asettuvat taloksi, syövät, lihovat ja sinnistyvät, käyvät ihmiseen asunnoksi ja ovat kuin kotonaan. Oveliakin ovat, tulevat viattoman näköisinä ja antavat ymmärtää saman tien poistuvansa. Mutta eipä aikaakaan, kun joku niistä onkin jo pesää rakentamassa. Möykkyjen ennustamattomuuden vuoksi ei niihin osaa suhtautua aina vakavasti. Kunnes on myöhäistä. Mutta niiden kanssa oppii toki elämään samaa taloutta ja pieniähän voi aina piilottaa puseronsa alle. Kun niitä ei ole huomaavinaan, ne yleensä lähtevät pois. Joskus taas, kun on luullut jonkun elämää mullistavan Möykyn lähteneen, se onkin vain piilossa keräämässä voimia hyökätäkseeen entistä isompana.

Eläinpörröterapian uupuessa voi kokeilla Erityispörröterapiaa: pää Erityisen vatsatyynylle, siihen navan yläpuoliselle lämmölle ja siihen voimakas puhallus niin, että syntyy pröötti. Toistetaan tarvittaessa.

syyskuu 12, 2005

Bäk tu pisnes

Aamulla maa kimalteli riitteessä ja sumu muutti maiseman punaisiksi perävaloiksi ja vastaan tulevien valokiilat puhkoivat usvaa keltaisilla miekoilla. Yhtäkkiä missään ei näkynyt punaista eikä keltaista, vain harmaa pilvi kietoili valkoista reunakaistaa kuin tuulessa leijaavaa nauhaa. Silloin metsän takaa leimahti aamu, tumma savu pyörteili vaalean usvan päällä ja kaukaa tuli savun tuoksu. Jossain paloi. Tai sitten se oli se aurinko, joka poltti puiden latvukset. Kaunista. Luonto on. Mutta onhan sillä dziljoonien vuosituhannien kokemus.

Toisin on ihmistaimilla asiansa. Lauantaina ujutin itseni kaupungin ytimeen aikaan, jolloin marketit lukkoavat lasioviaan, farmarivolvot on jo parkattu rivitalojen pihoihin ja piipuista tuprahtelevat ensimmäiset saunanlämmityssavut. Äidit laittavat uuniin kaalilaatikoita ja nuoriso on lähtenyt ytimiin. Nuoriso on tälläytynyt illan riitteihin yksilöllisiin asuihin, joilla he arvioivat lyövänsä kilpakumppaninsa taistossa kiinnittää toisten huomio omaan persoonalliseen itselöönsä, luomukseen, jollaista kukaan toinen ei koskaan ole osannut rakentaa. Sadoista toistensa klooneina vaeltavissa hätkähdyttävissä persoonallisisuuksissa on yhtä paljon keskinäistä poikkeamaa kuin on vessapaerirullan arkeissa. Nyt näyttäisi riittisääntökirjassa lukevan, että tytöillä pitää olla buutsit ja jos reidet ovat joulukinkun kokoiset, niin minihame, jos kapeammat, niin farkut lahkeet tungettuina buutseihin. Ja kaikilla yksilöllisesti yläosana kittana samettijakku ja huivi. Pojat noudattavat sääntökirjaa tunkemalla lahkeet valkoisiin tennissukkiin. Miten minulla on muka muistikuva, että tämä sama isänmaan toiviopolvi on pitänyt junttiuden huippuna valkoisiin tennissukkiin tungettuja lahkeita? Ja miten minä olen ollut siinä käsityksessä, että tämä sama sakki naureskelee aikuisille naisille, jos ne tunkevat farkun lahkeet saappaan varsiin ja keikuttavat käsiveskaa kyynärvarressa.

Jos tälle originellille ja yksilölliselle nuorisolle sanottaisiin, että nyt on muotia kulkea vessanpytyn kansirengas kaulalla, niin ei kestäisi kauaa, kun kaikki kulkisivat yksilöllisesti samanlainen valkoinen rengas kaulassa. Eikö tätä suurta kuuliaisuutta ja yksimielisyyttä voisi jotenkin valjastaa. Miksei keksittäisi vaikka, että nyt on megaviileetä olla hyvä ja tunnollinen koululainen, joka ei ryyppää, ei polta, ei potki toisia, ei hauku opettajia, ei kiusaa, auttaa vanhempiaan, kunnioittaa ihmisiä, eläimiä, luontoa ja yhteistä omaisuutta. Tai no, ehkä siinä liikaa muistettavia asioita. Lehdestä muuten luin, että nyt on so last week olla boheemi, nyt pitää olla perfektionisti. Ja kyllähän sen huomasi, lahkeet oli tungettu tasan täsmälleen samalla tavalla joka jampella ja tytöt olivat buutseissaan kuin karviaiset äidin puutarhassa.

syyskuu 10, 2005

Piirongin päältä kaksi vuotta

Kuvan piirongin päältä, juuri tuolta kannettavalta kirjoitin menopaussia ensimmäiset kolme kuukautta. Sama lamppu valaisee edelleen eri pöydällä ja sama kone aiheuttaa nykyisin enää kiukkuisia kirjoituksia. Taikaliitu on siis jo kaksi vuotta kädessä pysynyt, enpä olisi uskonut: 922 kirjoitusta, 5128 kommenttia ja 211 177 kävijää sitten. Kiitos kuuluu näiden kahden vuoden rikkaille päiville ja niille, jotka päivät rikkaiksi tekivät, erityisesti erityisinspiraattorille ja kaikille ystäville ja kylänmiehille.

Niinpä ystävät peremmälle, siellä on kyllä tilaa. Lahjat voi jättää tuohon piirongin lipan päälle. ja ruskeat kirjekuoret voin ottaa ihan tässä ovella. Viirit ja kunniamerkit voi liimata vasempaan laitaan [tai siis täältä sisältä katsoen tietenkin oikeaan laitaan.] Siellä on peremmällä kakkua ja pullaa. Kakku on se vinoon paistunut ja lässähtänyt, jonka päällä on kaksi kruunukynttilää. On myös tiikerikakkua, sillä siitä sai alkunsa aika monta asiaa, tämä päiväkirja muun muassa. Mutta ne muut onkin taas niitä tarinoita, joita kerrotaan joskus lapsen lapsille, että kun isoäiti tapasi prinssin, joka tykkäsi tiikerikakusta.

Tuli jänöjussi ensin loikkien,
ja levitti liinan ja poikki sen
pani kupit ja lautaset parittain
ja lautasliinat kulmat harittain.
Tuli lampaitten laumat ja kilien,
hyppeleväin hulivilien.
Lusikat ja kattilat mielellään
ne pyyhkeilivät pikku sienellään
(ja nuolivat puhtaiksi kielellään).
Susi touhusi jalassa tohvelit
ja possu pani esille vohvelit.
Kissalta juustoa leivät sai
ja kanoilta voita - no, eivät kai!.

Taikaliitu / Zinken Hopp ; [Suom. Aila Meriluoto] ; [Kuv. Paula Hietaranta] ; WS 1967.

elokuu 30, 2005

Samuus ja eriys

Vein eilisaamuna Martin terveystarkastukseen ensimmäistä kertaa. Siellä me olimme, pieninä ja arkoina isojen merseiden ja sitikoiden ja pömppövatsaistan johtajien ja korskeiden pikkumersurouvien seassa. Kuin somalilapset peruskirkonkylän hienoimman osaketalon hiekkalaatikolla. Kaikkien lemmikit oli jätettävä hoitoon päiväksi, joten kustannuspaikalle pääsyyn vaadittiin vaihtoehtoista kuljetuskalustoa: pömpöösit vuokrasivat AVIS-auton, pikkumersurouvia odotti pihalla isomersuiset aviomiehet ja minä käveleskelin bussipysäkille. Katoksen alle hakeutui myös kaksi salkku- ja pikkutakkimiestä ja kolmisin hiljaisina hämmästelimme, mikä bussi minnekin ja mitä kautta menee. Tunsimme siinä hiljaisuudessa seisoskellessamme, miehet oudossa tilanteessa, minä vieraassa osassa kaupunkia, häivähdyksen yhteenkuuluvuutta. Vähän sitä samaa me tunsimme keskenämme kuin kaupungin kahden Martin kuskit liikennevaloissa tai manselaiset Iisalmen torilla tai väkisin mukaan pakotetut aviomiehet Tupperi-kutsuilla tai kun suomalainen vieraskielisen jättilentokentän mustapäisessä hälinässä kuulee selkeää suomalaista kiroilua.

Mitä oudompi tilanne, sitä höllempi ja näkymättömämpi side kelpaa. Mitä epävarmemmaksi itsensä tuntee, sitä herkemmillä tuntosarvilla haistelee ilmassa leijuvia kemioita. Sukujuhlissa vieraamman haaran keskuudessa tuntuu melkein siskolta se 30 vuotta sitten kolmipyörän varastanut pikkuserkku, jota lupasi vihata loppuikänsä. Jos vaeltaisin pimeässä viidakossa väistellen alkuasukkaiden keihäitä ja hämähäkkien verkkoja ja viidakkoveitsellä tieltäni käärmeitä katkoen, tuntisin varmaan satunnaisen kohtaamani valkoisen veljekseni. Vaikka se olisi albiinorotta.

Mutta yksi on poikkeus: kukaan nainen ei tunne minkäänlaista sympatiaa tai sisaruutta kohdatessaan juhlissa tasan samanlaiseen pukuun sonnustautuneen naisen vaikka juhlat olisivat Marsissa ja kaikki muut puhuisivat klingonia. Paitsi että enpä tiedä näistä nykyisistä teineistä. Kovin ovat keskenään samanlaisia kittanoissa samettibleisereissään kuin lähiön elementtitalon ovet mutta jokainen on mielestään yksilöllisin ja ainutkertaisen persoonallinen.

elokuu 25, 2005

Valon ja varjon välissä

Siinä se seisoi, sadan metrin päässä ja katsoi lähestyvää naista. Takaa alhaalta siivilöityneet auringon sormet piirsivät kruunun sen päähän. Nainen pysähtyi hämmentyneenä, vähän peloissaan ison eläimen hiljaisesta katseesta, joka liikkumatta pureutui vastaan tulevaan lenkkeilijään. Nainen siristi silmiään, sarvet olivat hävinneet, sehän on vielä vasa. Hän katsoi säikähtäneenä metsään, hiljaisuuden keskeltä kuului kahahduksia. Auringon eteen osui pilven siiveke ja eläin näkyi selvemmin, ei se voi olla vasa, se on liian pieni, mutta on se liian iso rusakoksi, ajatteli nainen. Metsästä kuuluvat kahahdukset lähenivät. Eläin liikahti levottomana, käänsi päätään nopeasti metsään ja palautti kiinteän katseensa naiseen. Eläimen asento oli varullisen rauhallinen, odottava. Pilvi hajosi valon edestä ja auringon säteet tulivat juuri sen verran eri suunnasta, että nainen näki eläimen paremmin, se näytti sudelta mutta eihän täällä voi olla susia, hän ajatteli. Nainen otti askelen taaksepäin ja mietti, syövätkö sudet naisia, raatelevatko ne ensin, aloittavatko päästä vai jaloista. Metsästä nousi polulle tumma hahmo ja sanoi "Mennään Turre."

Lenkkipolun kipeyttämät lihakset muistivat aamulla onnellisina naista ja kiittelivät liikuttamisesta. Aamukaste helmitti auton ikkunan ja aamu oli kaunis kuin vain kesän viimeinen aamu voi olla. Tänään on viimeinen päivä ajaa kattoluukku auki, antaa enkelinhengitystuulen pyörtää hiuksia ja siristää silmiä auringossa. Miltähän lasikaton läpi näyttää lumi ja jää, varmaan samanlaiselta kuin uisi jään alla. Niin, siltähän se tuntuu koko talvi. Tänään on viimeinen päivä kulkea kesäpituisissa housuissa, tarjeta ilman takkia paljain säärin sandaaleissa varpaat vapauden huumassa.

Tänään juodaan vielä helmeilevää valkoviiniä mutta nostetaan punaviinit huoneen lämpöön valmistautumaan. Tänään sanotaan hyvästit kesälle.

elokuu 23, 2005

Jos ajatuksilla olisi väri

Uskoisiko joku, jos väittäisin, että joskus ajatus onnistuu saamaan kirjaimissa niin osuvan muodon, että se lähtee juuri oikeanlaisena ja osuessaan jossain maan ääressä vieraaseen silmään se tunkeutuu siellä sieluun liikauttaen sitä isoa kiveä, joka peitti alleen kauan kadoksissa olleen tunteen, samanlaisen kuin onnistuneen kirjaimen kirjoittajalla oli. Ja kun se osuu siihen vieraaseen sieluun, se tuntuu hetken tutulta ja vahvalta. Se on niin vahva, että se pystyy siirtämään isomman kiven vankalta sijaltaan. Sen suuren, jonka mieli oli vierittänyt peittämään kipeää tunnetta, sitä kiveä, joka särki ikkunan, jonka takaa maailma näytti kauniilta ja jonka takana oli hyvä ja turvallinen olla. Sitä kiveä ei oikeastaan olisi halunnut löytää. Mutta muutama oikeassa järjestyksessä oleva vieras kirjain voi saada voiman, joka siirtää sen raskaan painoksi vieritetyn peittokiven pois ja se ikkunan särkenyt kivi nousee esille. Löytyessään se nostaa saman vanhan tunteen pintaan ja kuohuttaa mielen. Onneksi pieni äkäinen kivi on peittokiven alla hiukan hapertunut ja sen voima ei ole entisensä. Sitä katsoo jo uusin silmin, pyörittelee hetken ja hautaa takaisin piiloon. Eikä se tunnu enää niin uhkaavalta. Hyvä, että paljastui. Ei se niin iso ollutkaan. Minulle käy joskus näin. Eilen viimeksi.

Jos ajatuksilla olisi väri, näyttäisi ilma siltä kuin lentokoneesta näyttää pilvet mutta kirjavalta. Ilman täytyy olla sakeana ajatuksia, jotka lentelevät ristiin rastiin ja osuessaan saman väriseen ajatukseen aiheuttavat ties millaisia pyörteitä ja kivien siirtelyitä.

On hyvä, etteivät ne ole värillisiä, ei läpi näkisi. Ja kauhea väistelykin siitä syntyisi, että jonkin väriset eivät vaan osuisi, kun tietäisi, mitä siitä taas seuraisi.

Mahtavatko eläimet nähdä ajatuksia. Joskus epäilen, että niin on.

elokuu 22, 2005

On hetkiä

Vaikka niistä päivistä on kulunut aikaa, on hetkiä, jolloin ne vieläkin pelmahtavat päähän. Aika ajoin. Siihen ei tarvita kuin ehkä kalenteri, jossa on nimipäivät. Tai se punainen kynttilänjalka, joka on ylähyllyllä piilossa ja jota en ota koskaan jostain syystä esiin ja silti tiedän täsmälleen sen paikan ja asennon hyllyllä. Tai kun keitän kaurapuuroa: en osannut tehdä sitä ja äiti neuvoi, miten se tehdään, kun veli tulee kylään. Tai kun näen kotona paneloinnin, näen hänet sitä tekemässä, koska se oli se viimeinen kerta, kun näin hänet. Vaikka aikaa on kulunut, eivät jotkut muistot häviä. Eivät ne edes haalistu. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pelkistetympiä ne ovat. Muistot ovat helliä, samalla tavalla kuin on parantunut haava hellä: se näkyy ja tuntuu mutta se ei enää kirvele eikä siitä vuoda verta ja aina kuitenkin muistaa, kuinka haava tuli ja sen muistaminen kirpaisee vuosi vuodelta vähemmän. Aina kuitenkin muistaa sen hetken, kun kaatui ja miten se sattui. Mutta ei niitä muistoja poiskaan haluaisi. Ne ovat osa sitä, mitä nyt on.

Kun muisto ei ole vielä muisto, kun se on vielä haavana ihossa, on hetkiä, jolloin sanat eivät riitä, ehkä oikeita sanoja ei edes ole, tai ainakaan niitä ei löydä. Jos löytäisi, ei osaisi sanoa, ei ainakaan siten kuin haluaisi. Ne ovat hetkiä, jolloin toisaalta tietää, ettei sanoja edes tarvita, että parasta olisi, jos voisi olla vain oikealla tavalla läsnä. Siinä lähellä valmiina, jos tarvitaan. Niin lähellä, että voi sanatta apua pyytää tai antaa mutta niin kaukana, ettei häiritse sitä, mikä on yksin käytävä läpi. On vain luotettava, että saa välitettyä välittämisensä. Olla siinä.

There's no easy way to say goodbye. Seal

elokuu 19, 2005

Suuri kurpitsa

Montako kurpitsaa ihminen tarvii? Siis montako tuollaista reiden paksuista pötikkää uppoaa ihmiseen vuodessa? Onko tilastoa, jossa kerrotaan keskimäärinen kurpitsankulutus per hölö? Mihin kurpitsaa voi käyttää paitsi pikkelssiin? Eihän sitäkään nyt ämpärimäärin voi kukaan syödä. Tai kurpitsapiiraaseen tietysti mutta tekeekö sellaisia kukaan. Kyllä se luku jonkinmoinen on, koska minun alkukotoni jo pelkästään syö ainakin satakymmentä kiloa. Olen nähnyt joka vuosi ne kurpitsametsät suurine mollukoineen. Ne on aina kaikki syöty.

Minäkin sain maalta yhden sellaisen reisimallisen mukaani. Estelin nolosti hiukan, että enhän minä osaa siitä mitään tehdä mutta ei auttanut. Suuri kurpitsa sitten vaani minua jääkaapissa muutaman päivän, katsoi syyttävästi silmiin aina oven avatessani, niin että olihan siitä jotain tehtävä. Kaikki mahdollisuudet, tai siis ne mielikuvitukseni tuottamat kaksi vaihtoehtoa, läpikäytyäni päädyin vihannessosekeittoon, kun siihen saatoin upottaa myös mukaan pakatut porkkanat ja jokusen perunan, joista jäljellä vielä ainakin parikymmentä kiloa. Ja muutaman avomaan kurkun. Sosekeitto oli kauniin keltaista ja himmeän samettista kuin vanhan teatterin näyttämön verhot vaan ei se häävin makuista ollut. Eilen kurkistin kattilaan, että tuotakin tuossa vielä ja että kaisse on syötävä pois. Ei maistunut. Miten olisikaan, kun ei se tuoreenakaan maistunut. Kaadoin sen sitten viemäriin. Enkä siis tosiaankaan anna reseptiä. Suuri kurpitsa ei ollut tarkoitettu kaupunkiin, sen elämän alku ja loppu oli tarkoitettu maalla kurpitsakavereiden turvallisessa katveessa olemaan, päätyä ehtoisamman emännän hillokattilaan tai pikkelöitäväksi lievän tillihunnun kanssa etikkaan. Voi kurpitsaparkaa, minkä sille tein.

Pinsiön kurpitsamaalla hiippailee nykyisin uusi polkkakirvestäjä, joka aikoo veistellä lastunsa [uh?] ja päreensä [öh?!] pilkkomalla kirveellään reunasta alkaen kaikki kurpitsat. Odotan jännityksellä, mitä se veistää omasta kirveenvarrestaan, kun itsensä kohdalle tulee. Kirvestäjästä tulee jotenkin mieleen parkettilattian näköisellä muovimatolla näennäisletkeänä rokkaava jäljitelmä-elvis, joka haaveilee suuresta kurpitsasta. Ei se oikein riitä, että omistaa kirveen tai tyttöystävän, joka osaa ommella paljetteja takkiin, pitäisi olla eväitä enemmän. Tiesittekö muuten, että kun kurpitsa kasvaa älyttömän nopeasti suureksi kaikkien ihailemaksi kurpitsaksi, niin sen sisällä on pelkkiä siemeniä ja tyhjää. Ja vaikka sen kyljessä kuinka lukisi, että se on oikea sikiitta-kurpitsa, niin ei se ole, jos sitä ei kasvata hitaasti ja huolellisesti ja omalla ajatuksella kiinteäksi ja täyteliääksi kurpitsaksi, jollaiseksi on hyvällä alulla kasvava lilan värinen uusi kurpitsa. Tai pienokainen, joka on vielä vaatimaton mutta täynnä pieniä ikuisuuksia.

elokuu 17, 2005

Satu

Ison metsän laidalla asui yksinäinen, arka ja kiltti nainen, joka mielellään pysytteli omissa oloissaan. Lähistöllä oli paljonkin taloja mutta metsän laita antoi hänelle erikoisaseman, suojaisan ja joidenkin mielestä kadehdittavan. Niin kadehdittavan, että häntä hiukan jo karsastettiin. Hän tunsi joutuneensa eristyksiin tahtomattaan, ei hänelle suoraan kukaan tullut sanomaan, mitäpä hänelle, harmittomalle naiselle, joka kuitenkin oli hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton. Olihan naisella toki omat ystävänsä, jotka uskollisesti kävivät kyläilemässä, juttelemassa mukavia ja yhdessä keittiön pöydän ääressä siemailemassa lämmintä kaakaota, jonka sekaan he salaa lurauttelivat konjakkia tai rommia. Naureskelivat toistensa tarinoille ja antoivat sielujensa liitää. Mitäpä he, elivät omaa elämäänsä ja antoivat muiden elää omaansa. Mielellään nainen pysytteli omassa keittiössään ja kattoi sen kaakaon väriselle pöytäliinalle lähes joka päivä jotain pientä ja kevyttä tarjoiltavaa ystävilleen, joita odotti aina innokkaasti käymään, toinen toistaan kannustamaan ajatuksen lentoon, päästelemään lepakot tapulista ja kyyhkyt lakoista. Sen jälkeen oli aina niin hyvä mieli. Seestyneenä ja sisäisesti nauraneena oli mukava katsella keittiön ikkunasta pihan hiekkalaatikolle, jossa muovilapioitaan heristelevät lapsoset rakentelivat hiekkalinnojaan ja leipoivat kakkujaan.

Naista hiukan huoletti, kun kurahousuporukkaan aina välillä virisi tiukka ilme ja ryppyotsaisina oltiin tanakasti ja tomerasti hirveästi jotain mieltä ja heiteltiin hiekkaa niiden silmille, jotka olivat eri mieltä ja miten nopeasti lapiot ojentuivatkaan, jos joku potkaisi toisen hiekkakakkua tai heitti santaa kurahousun lahkeelle. Nainen katseli touhua sivusta mieluummin, mikä hän oli sanomaan kellekään mitään, hänen mielipiteensä tuskin asioita paremmiksi tekisi tai maailmoja rakentaisi, ei edes hiekkalaatikkoon sopua synnyttäisi. Hänen tarjoamiaan kaakaokupillisia tuskin siellä sen kummemmin kaivattaisiin. Omissa oloissaan hän pysytteli siksikin, että hän ei jaksanut enää riidellä asioista, joihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, asioista, joihin hänen mielipiteellään ei olisi mitään merkitystä, asioista, joihin otetaan kyllä kantaa riittävästi muutenkin. Ei niissä hänen mielipidettään kukaan kaipaisi, eikäpä se maailma muidenkaan sapelien kalistelusta huolimatta näyttänyt mitenkään paranevan. Nainen keskittyi mieluummin asioihin, joihin saattoi vaikuttaa; ystäviensä hyvinvointiin, itsensä kasvattamiseen ja aistiensa vaalimiseen. Siinä riitti hänellä kyllä sarkaa.

Mutta oli naisella ystäviensä lisäksi myös lemmikki: ratsu, jota hän helli kuin vain parasta ystävää hellitään. Sitä hän salaa taputteli ja silitteli ja höpötteli sille mukavia. Ratsu ei ollutkaan mikä tahansa poni, se oli erityisen hieno ja soturillinen ratsu, hänen salainen ystävänsä, muusansa ja lempeäsilmäinen kylki, jonka lämpimästä läsnäolosta pahoina päivinä saattoi nyhtää lohdutusta. Erityinen oli hänen Ystävänsä.

Vaikka nainen oli metsän laidan talossaan yksin, ei hän tarkemmin asiaa ajateltuaan ollut yksinäinen. Hänellähän oli jotain, jota hän oli koko elämänsä odottanut. Hänellä oli elämä.

elokuu 16, 2005

Valoa tunnelin päässä

Wanhassa maailmassa, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia, televisiot mustavalkoisia, kesät lämpimiä ja talvet ankaria, jolloin mausteina käytettiin vain pippuria ja suolaa ja niitäkin ainoastaan peittämään pilaantunut maku, jolloin siirryttiin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, koulusta työhön ja kuunneltiin radiosta Maamiehen tietolaaria ja toivekonsertteja, silloin asioissa oli yksinkertaista kauneutta ja selkeyttä. Minä mielessäni näen sen ajan jugend-talona, joka on selkeän yksinkertainen ja toimiva, ilman turhanaikaisia tyhjiä torneja, joissa rumat neonvalot huutavat itselleen tilaa toisistaan välittämättä ja toisiinsa sopimattomina. Uutta maailmaa ovat minäminäminä-rakennelmat, sitimarkettien koreilevat tyhjät lasitornit ja yltiöpäiset sisäänkäynnit suurine lupauksineen. Lupauksia ilman katetta. Kuin ei haluttaisi ottaa vastuuta. Aikuistua.

Vaan harvapa sinne haluaakaan. Tai uskaltaa. Vain oikeat seikkailijat sinne haluavat, aikuisuuden pitkään pimeään tunneliin, jossa valo on takana. Tunneliin, jonka mutkia ja ansoja ei sinne astuessaan näe. Tunneliin, jonka haluaisi kuvitella jatkuvan helppokulkuisena ja selkeänä ja päätyvän unelmasisäpihalle. Tunneliin, joka oikeasti on yksinäinen, pimeä käytävä, jossa kivetys on paikoin irronnut ja tarkkaan askeliaan katsomaton jalka voi osua välillä tyhjään ja käsi hakee tukea kylmästä seinästä. Hyvällä tuurilla vieressä on toinen aikuinen, jonka käteen tarttumalla yhdessä on helpompi kulkea. Matkalle, jonka päässä ei näy valoa, vain tie, jolle on yksin lähdettävä. Kukapa sinne. Helpompi olisi jäädä leikkimään käytävän suuaukkoon, imeä itseensä aurinkoa ja nauttia ikuisesta kesäkuusta.

Sitähän se on aikuisuus, pitkä yksinäinen matka, joka täytyy ihan itse kulkea, itse omat jalkansa kuljettaa, omilla hartioilla reppunsa kantaa. Ei se aina ole helppoa mutta on siinä hyvätkin puolensa. Takaa tuleva valo heittää pitkän varjon eteen ja pienikin ihminen näyttää suurelta.

elokuu 15, 2005

Eläimellistä menoa

Viimeiseen minuuttiin asti vedätin lomaa ja pää tiukasti arkitodellisuutta torjuen vasta tänä aamuna painoin haikeana lomaoven perässäni kiinni ja polkaisin Martin tielle. Aurinko nousi metsän takaa ja oikoi käsivarsiaan korkeuksia kohden, usva leijaili notkelmissa ja seuraili joen uomia, suuri hiljaisuus peitti maiseman. Tien päällä vain minä ja sumu.

Ja hirvi. Yhtäkkiä maasturin kokoinen hirvi hyppäsi oikealta eteeni. Sydän täristen painoin jarrut pohjaan ja Martti pysähtyi metrin päähän kolossista, jonka alle olisin mahtunut seisomaan. Ehkä myös Martti. Tai ainakin se näytti niin isolta. Hirvi ei minusta piitannut, jatkoi vain jolkottaen tien yli ja minä siihen kädet täristen hämmentyneenä onneani siunailemaan: että juuri sillä hetkellä satuinkin katsomaan oikeaan reunaan, että kukaan ei tullut perässäni, että ei ollut liukasta, että ei ollut pimeämpi. Että se on iso eläin. Kun pelästykseltäni tokenin, tarkkailin loppumatkan taukoamatta tienreunoja, kiittelin jokaisesta hirviaitametristä ja hämmästelin, että mistä se hirvi muka tietää tien ylittää juuri sillä merkin osoittamalla vaara-alueella. Kohtaamani hirvi ai ainakaan osannut. Tai ehkä osasikin, minähän en ollut ennen tapaamista merkkejä mitenkään noteerannut.

Sorvin ääri tuntuu samaan aikaan oudolta ja tutulta. Vanhasta muistista tosin tiedän, että loppuviikosta on elämä taas loksahtanut arkiaikatauluunsa: pienet, arkiset asiat tuntuvat turvallisen tutuilta ja kotilammikko tuntuu taas ihan hyvältä paikalta. Kunhan nuo 513 sähköpostia on luettu.

"Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli." Lukekaa koko satu. Ugus osaa.

elokuu 13, 2005

Ystävyydestä

Heräsin aamulla hiukan ahdistuneena: asia, joka on pitkään vaivannut, vaivasi taas hiukan enemmän ja huonosti nukuttu yö ei helpottanut oloa. Ahdisti myös maanantaina alkava työ, miten jaksan herätä joka aamu niin aikaisin, kun en lomallakaan jaksanut. Aamut pimentyvät, illat mustuvat, tuntui synkältä, väsyneeltä, päätäkin särki. Silmien takana kiristi.

Sitten aurinko kirkasti huoneen ja nousin, tassutin keittiöön, napsautin kahvinkeittimen päälle ja tapani mukaan kurkistin, onko yöllä tullut postia. Ja olihan siellä: hyvä ystäväni oli lähettänyt viestin, joka oli pelkkää onnea, iloa ja elämän loksahtamista oikeille raiteille. Olisi tehnyt mieli halata ja vain antaa ilon ja myötäonnen kyyneleiden kastella hänen olkapäänsä ja sanoa että minähän tiesin, minä vain odotin. Onnea AavikonMauri.

Sitten katsoin blogilistaa, onko yöllä päivittyneitä. Yöllä sinne ilmestyy aina parhaat ajatukset, yöllä kirjoitetaan ajan kanssa pitkän ajatuksen saattelemat kirjoitukset. Rakastan yökirjoituksia. Ja olihan siellä. Marleenan viisas kirjoitus, joka oli kuin ystävän käsi, joka laskeutuu lohduttavasti omalle kireälle olkapäälle. Ja teki mieli halata.

Muutaman tunnin päästä näen parhaan ystäväni. Mikään ei ole niin kuin ystävän halaus. Ei mikään.

Joskus isot asiat ovat pieniä ja pienet isoja. Kahvikin on jo valmista.

elokuu 12, 2005

Viimeistä päivää

Ollapa kissa ja elää jokaista hetkeä kuin ainoaansa, hypätä syliin silitettäväksi ja ruokaa saadakseen katsoa vain silmiin. Ollapa pieni kissa elämänsä alkumetreillä, leikkiä sielunsa kyllyyteen, nukkua aina, kun nukuttaa. Ollapa pieni kissanpentu ja nähdä vain asioita, joiden kanssa voi leikkiä. Elää jokaista hetkeä kuin ensimmäistään. Ollapa kissa, jolle mikään ei ole viimeinen, aina tulee uusi kärpänen ihmeteltäväksi, uusi ihminen hämmästeltäväksi, uusi syli kokeiltavaksi, uusi hetki elettäväksi. Ollapa kissa, joka osaa ottaa vain sen, mikä tuntuu hyvältä. Nyt.

Olen aina ihmetellyt, että miten niin viimeistä päivää eletään muka jotenkin retveämmin, kaikki irti ottaen ja intomielin. Viimeinen on yhtä masentava sana kuin mutta, niitä edeltää jotain mukavan mairittelevaa ja mieltä kohottavaa ja niitä seuraa lasku, ehto, edellisen vähintäänkin puolittaminen, maton alta vetäminen, nokkosilla huiskiminen ja jotain siitä tunteesta, mikä on päällimmäisena, kun saa tempaistua tappion voiton kidasta.

Mutta nyt eletään kuitenkin Meanderiassa viimeistä päivää lomasta kuin viimeistä päivää. Nytkö pitäisi tehdä se kaikki suunniteltu, lukea ne kaikki kirjat, pestä matot ja pyöräyttää itsensä ihmisten aikatauluun. Ai niin, onneksi en mitään suunnitellutkaan. Paitsi tuo aikataulu, miten ihminen saa itsensä hereille maanantaista lähtien taas kolmea tuntia aiemmin. Onneksi lomaa ei ole enää, siirtoaika tuntui pitenevän loman edetessä.

Jo olisin kissa, olisin mummon rakas Jussi ja saisin syödä kermaa ja ihan mitä haluaisin ja minua siliteltäisiin sylissä ja kaikki mitä tekisin, olisi herttaista ja harmitonta. Enkä yhtään tietäisi, että sellaista on olemassa kuin viimeinen päivä.

elokuu 11, 2005

Sekin meni

Tumma ja valheellisen lempeä yö ympärillä. Tuuli huokailee pahaenteisen äänekkäästi ja auringonlasku näyttää nousevat pilvet uhkaavina. Pimeys on mustan ja hämärän välissä, siinä punahehkuisessa välitilassa, jossa puiden rungot erottuvat mustina taivasta ja taivaan väristä järveä vasten. Kallion typpärälle lennähtää pieni lintu. Voi miten pieni lintu, ajattelen. Ei sentään, liian pieni linnuksi ja liian hiljaa paikallaan, ajattelen. Sehän onkin iso perhonen, joka on nostanut tummat siivenaluset peittämään kesänväriset siipisilmät, ajattelen. Eiei, liian iso perhoseksi, ajattelen. Se onkin kaarnapurje, ajattelen.

Nousen ottaakseni sen muistoksi. Mutta eihän siinä mitään ollut. Vain minun mielikuvitukseni. Ei mitään. Kuin mennyt kesä, ei mitään.

Tunnustaudun Jaryn lailla elokuurajoitteiseksi menisejosaatanistiksi, ihmiseksi, joka viimeistään kaupan hyllyjen täyttyessä koulurepuista saa talikon kokoisen nyrkin pusertamaan pään ympärille synkkiä ajatuksia, luopumisen tuskaa ja kylmiä väreitä yhtä varmasti kuin päälle kaatuvan mustan taivaan hyytävä sade saa lempeän mustikkamaitoisen elokuun lauhean tuulen muuttumaan koivut kaarelle lyöväksi hyytävän kelmeäksi ukkosmyrskyksi. Raskaan harmaiden pilvien välissä pilkahtava aurinko on synkän mielen pilkkaamista, sielun tökkimistä tylpällä sormella. Tällaista se oli. Hähä. Vaan se meni jo.


Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa.

Juice leskinen: Syksyn sävel

heinäkuu 29, 2005

Heippalappumies

Onko jossain laissa tahikka asetuksessa elikkäs järjestyssäännöstössä määritelty, jotta mikä on sallittu kesto piipahdukselle kaverin luona, jotta se laskettaisiin vierailuksi ja saisi siis taloyhtiönsä pihassa pitää autoa sen tolpan juurella, jossa lukee "Vieraille". Jos ei ole, niin tarttis tehdä, että tietäisi. Sen tiedän, että kerran viikossa yön yli viivähtely ei ole enää vierailua vaan taloyhtiön valpas verhon heilauttaja on katsonut asiakseen ilmoittaa auton majailevan liian usein vieraspaikalla ja isännöitsijä on ystävällisesti lähestynyt auton haltijaa veetuilevan sävyisellä heippalapulla. Jopa taloyhtiön ilmoitustaululla on suurieleisesti ilmoitettu asiasta.

Vieraspaikkoja on pihassa kaksi, joista toinen on kaiken aikaa ollut vapaana silloinkin, kun muutaman tunnin viikossa naisen auto on huoahtanut paikalla. Mutta ei, ei se riitä, autohan on nähty siinä toistuvasti, "ehkä jopa vakituisesti", kuten isännöitsijä asian kauniisti kirjoittaa ja tarjoaa vuokrattavaksi lämpötolppaa, jota tosin ei vakituiselle asukkaalle löytynyt vuosiin. Olisikohan tolpasta tehtävissä tuntiveloituksellinen diili. Tai jos kerran ryhdytään sääntöjä laatimaan, niin laaditaan sitten kunnolla: tuntimäärät viikossa tai kuukaudessa ilmoitustaululle ja sallitaanko loma-aikoihin pidennyksiä ja saako tolppaa vuokrata edelleen niiksi ajoiksi, jolloin vierasauto on omassa tolpassaan täysin toisaalla.

Että mun joskus pistää niin mielen mustaksi tämä joidenkin ihmisten maailman pienuus ja elämättömyys.

heinäkuu 26, 2005

Yksinkertaisia asioita

Nainen pesee viidettä koneellista pyykkiä, mankeloi, viikkaa paitoja ja hakee paria lukuisille sukille. Hän katsoo välillä hellästi Erityistä, joka nukkuu sievällä kerällä. Nainen yrittää hössätä hiljaa häirimättä mutta väkisinhän hän ääniä touhotessaan aiheuttaa.

Viimeistä lakanaa mankelista viikkoessaan nainen hätkähtää, kun Erityinen seisookin hänen takanaan ja sanoo "Valtavaa hössäämistä", tarttuu naisen käteen ja taluttaa sänkyyn. "Siinä on sinun paikkasi" ja kiertää käden naisen ympärille.

Ihmeen hyvä olla.

heinäkuu 24, 2005

Rrrumbaa

Rumban askelet takkuavat, hion ensimmäistä askelta, uudestaan ja uudestaan. Enää en ole varma, pitikö aloittaa vasemmalla vai oikealla jalalla ja otettiinko se eteen vai taakse. Mutta en ole huolissani, tanssinopettaja on muuttanut perheineen parakkiin ihan lähistölle. Valtavan karismaattinen ja tenhoava Zedis neuvoo yhä uudestaan ja uudestaan mutta unohdan askelet toistuvasti. Tunnin jälkeen hän esittelee aurinkoisesti hymyilevän vaimonsa ja hampaatonta hymyä nauravaisen vauvansa, joka tuoksuu vauvalta ja onnelta ja vauva on valtavan iso ja pullea ja täyttää sylin kuin pullataikina. Ovat kuulemma kohta muuttamassa tanssikoulunsa takaisin ulkomaille. Minä en taatusti opi rumbaa ennen sitä. Kuuntelen musiikkia, joka muuttuu kummallisen puuroiseksi, en saa rytmistä otetta.

Herään sateen kohinaan. Minulla on nälkä ja ihmettelen, miksen voinut sanoa sille hienon ravintolan tarjoilijalle, että sitä ruokaa oli liian vähän ja parasta siinä oli punajuuret. Ja ehkä vähän suolakurkut. Harmittaa.

heinäkuu 15, 2005

Nyt lähtee

Pesin sitten matot, kolme pitkää ja raskasta. Kannoin autoon kahdessa erässä, kun painoivat kymmeniä kiloja kappale. Pesupaikalla nostin, kannoin, nostin, pesin, käänsin, pesin, käänsin, nostin, nostin, nostin, huljun, huljun, raahin, lingoin, lingoin, lingoin, raahin, nostin, nostin, NOSTIN. Ja tämä kaikki kolmeen kertaan ja paino multiploitui joka kerrasta ja ne oli vasta silloin pestyt. Sitten taas nostettiin, raahattiin, nostettiin, NOSTETtiin kolmeen kertaan ja silloin olivat vasta pihan pyykkitelineillä. Illalla sama toistettiin ja nyt ne on talon kuivaushuoneessa. Märkinä, miljoonakiloisina.

Ja onko nyt sitten hyvä mieli? On ja ei, onhan jokakesäinen riittiytyminen naisen kesään suoritettu mutta käsivarteni ovat nyt niin kipeät, että ilman apua eivät nouse näppäimille, ei maalaudu silmä, ei pöyheydy tukka. Viikonloppuna nämä jomottavat ruskeat pötköt vielä tekivät kaikenlaista, mihin eivät nyt pystyisi. Kyllähän ne silloin siitä kaikenlaisesta jo hiukan kipeytyivät mutta sehän ei ollut este, kun naisen täytyi tehdä, mitä naisen täytyy: pestä matot. Muuten ei tule kesätunnelma. Se on äidinmaidosta imetty asia ja sitä ei päätä vaihtamatta voi muuttaa. Eikä vaihto mitään auttaisi, toisessa päässä on joku muu juttu, joka On Ihan Pakko Tehdä. Ei voi koskaan tietää, uusi pää saattaisi tuntea pakottavaa tarvetta tapetoida kämppä, mennä sukulaisiin talkoisiin, hakata niiden halot tai maalata talo Ihan Itse tai jospa se pää pistäisi säilömään mansikoita, keräämään mustikoita, sieniä, säilömään, kuivaamaan, pakastamaan, leipomaan. Ihan Itse.

Olisi aika lainlaatijoiden puuttua tähän pakottavaan ongelmaan: kieltäkää äidinmaito, joka imeytyessään ihmiseen teetättää raskaita velvollisuuksia, pakkomielteitä, paineita eikä suorituspisteitä jaa kuin Itse Tunto [onneksi se kyky tuli samassa tuotteessa]. Äidinmaito vaarallisten aineiden luetteloon. Tai ainakin se on tarkistettava, ettei siinä ole näitä osia, jotka pakottavat ihmisen tekemään asioista, joita se ei vaan kertakaikkiaan haluaisi, jaksaisi, osaisi, viitsisi ja kuitenkin tekee, koska muuten ei tule kesää, joulua, juhlaa, tunnelmaa, mitään.

Ei yhtään herätystä kesälomaan eikä yhtään liian aikaisin, vihdoin pääsen tekemään kaikkea, mitä en talvella ehtinyt. Eli en yhtään mitään. Paitsi että pitäisi käydä ...

heinäkuu 13, 2005

Pylvästelijä

Kävin eilen uimassa. Ja muistin taas, miksen ole uimarannoilla käynyt: kirkuvia, laiturilta päällehyppiviä, vettä roiskivia, muista piittaamattomia lapsia, sotkeutunutta rantavettä, irstaasti tuijottelevia mahoja, lasinsiruja, eteensä katsomattomia pyöräilijöitä.

Istuin parvekkeella. Ja muistin taas, miksen siellä jaksa istua: HAU Hau, RRrr, KOLINklonklonk, RÄYhräyh, hauk hauk, KLONKKLONKklonkoti RRRrrrrr.

Kun kaksi munomalemmikkiuskovaista kohtaa, oli se lemmikki sitten kännykkä, koira, rullalauta, vauva, gerbiili, auto, polkupyörä tai tietokone, alkaa aina se sama näytelmä: kumpikin puhuu omastaan kuin se olisi maailman ainoa laatuaan. Kumpikaan ei kuuntele toistaan mutta antaa puhua, koska sillä saa oikeutuksen omaan vuoroonsa.

Ne puhuvat toisen läsnäollessa vain koirilleen [älä viitsi haukkua, ei se Ella susta välitä] HAUK HAUK [nooin, asioita, onko Ellalla asioita, nii-in, noin paljon on asioita] haukun haukun RRRrrr. Loputtomiin.

KOLINkolin Kriiik Rrrrrr KOlinkolin. Rullalautoja. Luojankiitos, niitä piukeaäänisiä mopoja ei ole köyhässä lähiössä.

Mistä muuten tunnistaa sinkkunaisen? Sillä on palanut tai kesivä läiskä selässä, siinä lapaluiden välissä, mihin käsi ei yletä levittämään aurinkovoidetta eikä helpottavaa kosteusvoidetta. Se haaveilee miehen kädestä, joka levittäisi rasvaa selkään. Se katselee karkeakuorista männynrunkoa sillä silmällä. Miten helpottaisikaan kyhnyttää selkää sitä vasten. Puuta, siis.

Onko se kohteliaisuutta vai itsekkyyttä, kun ei piittaa muista. Jos ei ajattele, mitä muut ajattelevat.

heinäkuu 12, 2005

Yöstä aamunkoittoon

Minä rakastan kesäyöstä sitä hetkeä, kun tummin aika alkaa taittua aamunkajoon ja kaupunki on hiljainen ja lämmin. Vain muutama yön kulkija sulautuu hämärään, linnut ovat vielä hiljaa, kaupunki vetää henkeä. Päivän kuumuus on seinissä mutta yön raikas hengitys tuntuu iholla hyväilevänä. Sitä hetkeä, juuri ennen valoa, kun kaikki on mahdollista.

Minä rakastan sitä hetkeä, kun aurinko nousee ja yön viileys nostaa usvan maan ja valon väliin. Kun väsynyt silmä tavoittaa yön auki olevan kahvilan, jonka pihassa on vain kaksi rekkaa, kun ostaa kahvin ja aamulehdet tuoksuvat vielä musteelle, kahvi tuoreelle ja rekkakuskit nostavat ohimennen katseensa ja katseesta voi lukea kummallista yhteenkuuluvuutta, hyväksyntää, hiljaista kättelyä. Kuin kulkijuus yhdistäisi. Sitä hetkeä, kun on tulossa ja menossa yhtäaikaa, osa jotain ja kuitenkaan ei ole.

Minä rakastan sitä, kun on illuusio vapaudesta.

heinäkuu 8, 2005

Aika kultaa

Istun kaverini kanssa nurmikolla, aurinko paahtaa selkään, päätä hiukan särkee, ympärillä velloo ihmismassa, musiikki. Meillä on punkkupullo välissä, vähän nälkä. Vaatteet ovat nihkeät, olo nuhruinen. Teltta oli ollut aamulla kostea ja yö levoton mutta mieli on virittynyt poimimaan kaiken uudesta ja erilaisesta maailmasta. Pikkukaupungista olimme eilen tulleet liftillä, kävelleet massan mukana, pystyttäneet teltan ja nyt ujoina ja arkoina istumme ja olemme olevinamme kuin jotain tästä ymmärtäisimme, kuin olisimme ennenkin olleet mukana. Kummallinen ulkopuolisuuden tunne pitää minut otteessaan mutta en anna sen näkyä. Ensimmäinen kerta.

Kotona sanottiin, että olin ollut telkkarissa. Onneksi se punkkupullo ei ollut näkynyt.

Tänään en taida voida viedä punkkua. Miten lie onnistuin silloin aikanaan.

Poistin äsken kännykästä tekstiviestejä. Ihastuttava aikamatka puoli vuotta taaksepäin. Jätin vain kaksi viestiä: toisessa on kaksi sanaa, toisessa yksi. Miten niin pienellä voi sanoa niin paljon. Joskus, kun juuri sitä oikeaa asiaa ei pysty sanomaan sadoillakaan sanoilla, oikeita sanoja ei vain ole tai niitä on liian vähän tai niitä ei uskalla käyttää, silloin voisi antaa hiljaisuuden puhua, antaa vain ajan kulua. Sanat saavat täytettä ja jonain päivänä ne sanovat riittävästi.

heinäkuu 7, 2005

Onkos tullut kevättalvisyksy kesän keskelle


heinäkuu 6, 2005

Villinä ja vapaana

Kun huoleton horsma, koivu tahi voikukka lennähyttää höyhtäreen ilmaan ja vahingossa osuu asfaltin rakoon, muurin halkeamaan tai tuulen oikusta parin neulasen ja tuulenheittämän multanokareen muodostamaan kekoseen, alkaa kukoistamisen ihme, kuin pilkaten kaikkia oikeaoppisia. Vuodesta toiseen nuo kasvien tuhlaajatytöt rehottelevat huolettomina ja hyvinvoipina kuin kesäkatujen kauneimmat eläen huoletonta ja runsasta elämää. Sen sijaan tolkuttoman vaikeata on saada hyvinvoipainen koti- tahi puutarhakasvi, kukoistava parvekekeitaallinen kukkaloistoa, kuihtumaton amppeliviljelmä. Niille rytäkkeille annetaan vettä, kuoputusta, aurinkoa ja niistä nypitään laastuneet kukkaloistot kuuliaisesti. Vaan miten palkitsevat rotjakkeet uuhteran viljelijän? Menevät ja kuolevat pois, kuihtuvat ja retkottavat kituliaasti. Käytös alkaa välittömästi kaupasta kotiinkannon jälkeen. Jos ihminen saa pimeässä jääkaapissa perunat kasvattamaan kaunista vartta, miten se ei onnistu yksien pelakuitten kanssa?

Miksei muuten tehdä karttoja pohjoisesta etelään matkaaville? Entäs ne GPS-laitteetkin, nehän näyttävät tiet ylösalaisin, jos matka ei käy alhaalta ylös eikä loputtomasti voi sinnekään ajaa [vaikkei se hassumpi suunta matkalle olekaan]. Murphyn ansiokas annos Hormonien sotaa selitti vihdoin, miksi käännän karttaa aina menosuuntaan.

Kesäloma häämöttää, mieli palaa jo villinä ja vapaana.

heinäkuu 5, 2005

Tulkintavaikeuksia?

Kun pitkinä yksinäisinä iltoina kaipaa joskus hiljaiseen kotiinsa elämisen ääniä, kun lohduttaisi kuulla vaikkapa vaan hengitystä, askelten ääniä, jonkun tulevan, kolistelevan astioita, tekevän ruokaa, imuroivan, pesevän hampaita, kun hiljaisuuden peitoksi jo toisen ihmisen elämisen äänet lohduttaisivat riittävästi, ei enää tarvitsekaan lähteä baariin äänilähteitä hakemaan. Avun saa nyt helpommin Fiskarsin Onoma-kaupasta, jossa myydään Male ja Female -singlejä, yksinäisille kodin puuttuvia ääniä. Ja jos vesssanpytyn kannen paukuttaminen, kattiloiden kolistelu ja ovien paiskominen alkavat kuulostaa ärsyttäviltä, voi singlen vain poistaa soittimesta ja nauttia taas omien ajatustensa parissa askartelun äänistä.

Mutta jos äänet lähtevätkin elävästä ihmisestä, ei sitä kannattane heti poistaa, josko hetkeksi pysähtyisi miettimään, että yrittääköhän se jotain sanoa. Moniko mies osaa lukea sitä sanatonta viestintää, jota nainen ympärilleen levittää joko hiljaisuudella tai kolistelemalla keittiön ovia tai miljoonalla muulla tavalla. Moniko nainen puolestaan ymmärtää, ettei mies yritä kertoa rivien välissä yhtään mitään, kun se puhuu käyttövoimasta, yhdistetystä kulutuksesta, sylinterien lukumääristä, henkilöluvusta ja iskutilavuudesta. Se ihan vaan kertoo tietoja autosta. Ei se puhu kierrellen kaarrellen, se tarkoittaa mitä se sanoo. Nainen taas ei oikein millään saa sanotuksi mitään kuin kaartaen, antaen ymmärtää, painottaen rivien ja kirjainten välejä ja sitä, mitä ei ole sanonut mutta joka olisi pitänyt ymmärtää. Nainen on niin monimutkainen viestijä, että se saattaa antaa viestin niin, että se näkyy mutta naisen mielestä sitä ei saa huomata ja jos mies ei huomaa, niin nainen on närkästynyt, että olisi pitänyt huomata vaikkakaan ei olla olevinaan huomata mutta silti osoittaa, että huomasi. Miten niin vaikeata, muka? Ja vaikka onkin, onhan se elävä ihminen kuitenkin aika kiva, lämpimämpikin kuin CD.

Nainen ei ymmärrä miestä, kun mies ei ymmärrä naista vaikka nainen viestii ja empatoi ja todistetusti lausuu samassa ajassa enemmän sanoja ja sävyttää sanansa paremmin kuin mies, ei mies ymmärrä.

Mies ei ymmärrä naista, kun nainen ei ymmärrä miestä vaikka mies tiedottaa paljon ja käyttää runsaasti aikaa tietojensa ja taitojensa osoittamiseen.

Nyt pitäisi vielä ymmärtää, että onko tämä hyvä vai huono asia.

kesäkuu 20, 2005

Portti

Onko tuo portti auki vai kiinni? Minusta se oli puoliksi kiinni, kertooko se jotain minusta? Mutta mitä? Onko se kiinni sisältä vai ulkoa katsoen? Jos ajattelisin, että se on puoliksi auki, voihan sekin olla negatiivista, jos itse on sisällä eikä haluaisi ketään sinne? Riippuu siis, miltä puolen asiaa tarkastelee.

Mikään asia ei ole mustaa ja valkoista.

Joskus on hetkiä, että selkeästi tajuaa, mikä portti pitää aukaista nähdäkseen paremmin, päästäkseen jonnekin, päästääkseen jonkun tulemaan tai itsensä sisään. Ei portteja voi aukaista väkisin, ennen aikojaan. Ne aukeavat itsekseen, kun niiden aika on kypsä aueta. Eikä minkään portin taakse voi katsoa ilman portinvartijan lupaa.

Omien porttiensa aukaisija on ihminen itse, oman porttinsa vartija ja luvan antaja. Lohdullista. Ja pelottavaa.

toukokuu 27, 2005

Jos olisin ajatus

Pitelen käsiä näppäimillä ja ihmettelen, miksei niistä tule mitään kirjoitusta. Hoputan aivoja ajattelemaan, sysin muistoja, kolistelen komeroita, käännän albumia päässäni. Ei mitään. Pelottava tyhjyys. Ja edessä muuri.

Aamulla herätessäni ihmettelin autiutta olossa, jota raidoitti vain sateen rummutus ikkunalautaan. Syksyinen pimeys kääri Meanderian hämyiseen harmauteen. Ulkoa tulvi lämmin kosteus ja kotoa lähtiessä polkua viivoitti kastematoarmeija, etanat tekivät tuskaista taivaltaan tien toiselta puolelta toiselle. Nuo tyhmät elikot, ihan niinkuin se elämä siellä päivän matkan päässä olisi erikoisempaa.

Tai mistä minä tiedän, ehkä onkin. Sinnehän ne ovat ihmisetkin aina matkalla, jonnekin. Vaikka ajatus ei anna, se kantaa. Jonnekin pois.

Onneksi muurissa on ikkunoita. Jos olisin ajatus, lentäisin.

toukokuu 24, 2005

Ei mitään päällepantavaa

Tää on niin taas tätä. Joka kevät sama juttu: ensimmäinen lämmin päivä eikä m-i-t-ä-ä-n päällepantavaa: aamulla kun ei vielä tarkene polvihousuissa, saati sortseissa pyöräillä, joten ne on pakattava reppuun iltapäivän kotimatkaa varten. Kylmempien ilmojen pyöräilyvaatteet ovat nekin nyt jo liikaa mutta minne minä ne vaihtoehdot syksyllä laitoin. Jaa niin piirongin laatikkoon. Mutta miten ne on noin kutistuneet, äh. Ja ryppyisiä. Reppuun pitäisi pakata sitten myös ne työvaatteet, mutta kun ei ole mitään sopivaa päällepantavaa. Jotain kai viime kesänäkin pidin mutta nyt ei ole mitään missään. No tuo yksi mekko olisi mutta se rypistyy repussa ja silitysrautaa en kyllä suostu pakkaamaan [kirottu olet sinä viskoosin keksijä]. Sitä paitsi kesävaatteet tuntuvat jotenkin liian vähäisiltä heti kylmiltään talven jälkeen eivätkä nuo talvisääret valkoisuudessaan varsinaisesti viehätä [ketä tässä nyt pitäisi vielä muka viehättääkin] mutta kun ne pitkät mekot ovat sitä iänikuista viskoosia, ja farkut hiostaa. Kengät hankaa paljaissa jaloissa ja sukat on kuumat. Niin ja tukanlaittovälineetkin tarvii, kun kypärä littaa pehkon. Ja meikit. Ja kesäkengätkin pitää pakata. Sataakin saattaa mutta sillä nyt ei ole niin väliä enää tässä konkurssissa. Iltapäivällä kun reppuun on mahduttava se takki, joka tarvitaan aamulla lähdössä, mutta jossa tulee matkan puolivälissä hiki mutta jota ei voi riisua, kun ei se mahdu aamulla reppuun, kun se on jo täynnä. Ai niin, itse asiassa siis tarvitaan vaihtoalusvaatteekin.

Aamua ei yhtään paranna tieto, että iltapäivällä tulee ne Indonesian vieraat ja lukioaikainen indonesian taitoni on päässyt ruosteeseen. Ai niin, sehän on muslimivaltio, pitääkö minun sekin jotenkin huomioida.

Minäkö pahalla tuulella. Väärällä jalalla noustu aamu unettoman yön jälkeen tekee naisesta kuin naisesta kädettömän.

toukokuu 23, 2005

Kesän merkkejä

Alkaakin taas olla käsillä ne ajat, jolloin mummot, vaarit, kummit ja serkun perheet saavat pähkäilläkseen jokakeväisen ongelman elikkäs, että mitä sille Taijamaarialle tai Janijoonakselle ostaisi ylioppilaslahjaksi. Ja hetikohta alkaa myös ropsahdella postilunkasta kutsuja häihin, rippijuhliin, kihlajaisiin, 40-, 50-, 60- ja 70-vuotisjuhliin, niiden viisivälivuotisjuhliin, avioliittojen siunausjuhliin ja ristiäisiin. Ei paljon naurata, jos kesän vähät viikonloput menevät kaikki erilaisissa sukujuhlissa hikoillen eikä tuskaa helpota ollenkaan juhlimisen kalleus. Lahjukset kun eivät ole halpoja eivätkä helppoja. Rahaa vai tavaraa? Ja kuinka paljon?

Mistäpä sankareiden tilanteen ja maun niin tarkkaan tuntisi, että voisi satavarmasti juuri oikealla tavaralla lahjoa. Häihin on sentään lahjalistat mutta kovin ne on kalliita ja tuntuvat joskus ylimitoitetuilta hopeisine ruokailuvälineineen ja Villeroy & Bochin astiastoineen. Ainoa, mihin yksinäinen yltää on kakkulapio tai sokerikko, eikä niitäkään kovin monta taloudessa tarvitse. Jos taas sooloilee lahjansa kanssa ja antaa mielestään jotain kovinkin omaperäistä, niin kaapin perällehän se joutuu, jos lahjan saaja on eri mieltä siitä omaperäisyydestä. Ja usein on. Vuosien varrella olen minäkin sukuni toimesta tullut lahjotuksi niin monella persoonallisella lahjalla, että alkaa jo muisti pettää, mikä kamala pöytälamppu tai vaasi pitikään nostaa esille, jos sukua tulee käymään ja haukan ketseella tsekkaa, että onko se minun antamani nyt varmasri parhaalla paikalla ja pölyt pyyhittyinä. Onneksi sukuni on kaukana eikä niin kovin vierailualtista.

Viikonloppuna keksin, mikä on hyvä lahja poikamiehelle, jolla on jo kaikkea: pesin ikkunat sillä aikaa, kun poikamies oli kavereiden kanssa katsomassa hallintopäällikkö Räikkösen menoa. Pesin myös lattiat, koska astuin vahingossa pesuvesivatiin ja kaadoin vedet parketille.

Jos nimittäin ihmettelitte, miksi eilen yhtäkkiä vettä alkoi sataa.

toukokuu 19, 2005

Sisäinen sankaritar

Missähän mutkassa elon polkua tai minkä instanssin vaikutuksesta ihminen muuttuu eniten. Onko se silloin, kun oppii tajuamaan, että äiti ei olekaan osa minua vai silloin, kun ymmärtää, että ihmisen onkin tarkoitus olla pystyssä ja jalat on kävelemiseen oivalliset välineet ja että käsillä voi tarttua muuhunkin kuin omaan varpaaseen tai tuttiin, muuhunkin kuin omaan napaan ja sen ympärillä olevaan maailmaan. Vai silloinko muuttuu ihminen eniten, kun menee kouluun, opiskelemaan, naimisiin, töihin, saa lapsia, sairastuu, eroaa, tulee petetyksi, rakastetuksi, hyljätyksi, valaistuneeksi? Miksi toinen tarvitsee enemmän instansseja valmistuakseen ja toinen on jo peruskoulun jälkeen valmiimpi kuin kolmas. Mistä yleensäkään voi tietää, milloin oikeastaan on se itsein itse, se omin ominaisensa, itseytensä kanssa kokonaisesti minut. Vai onko koskaan? Ehkä tämä on yhtä prosessia ja vatkaamista koko lappapuuro.

Milloin oikeastaan minusta tuli tällainen kuin olen nyt: ujohko, syrjähköön vetäytymään taipuvaisehko tarkkailija, joka pelkää ja kammoaa esillä oloa. Koulussa vielä rakastin esiintymistä, kirjoittelin näytelmiä, ohjasin ja esitin aina itse pääosan, jota pätemistä äidinkielen opettajani hartaasti tuki antaen minulle lähes viikottain näyttämön haltuun. Lisäksi esiinnyin jokaisessa virallisessa koulunäytelmässä kevät- ja joulujuhlissa. Näyttelijäurani huipentuman koin kuningattarena Lintu Sinisessä mutta sitä ennen kolusin kivisen polun tonttuna puurokauha kädessä, metsän mykkänä eläimenä, siipiselkäisenä keijuna ja huojuvana puuna. Erityisesti rakastin tietenkin draamoja ja prinsessarooleja, joita itse kirjoittaen myös sain.

Vieläkin ihmettelen, miksi halusin aina esiintyä, miksi halusin olla mieluummin näyttämöllä kuin lehtereillä niinkuin aikuisena. Mikä tai kuka minusta riipi sisäisen narsistini? Vai olinko kuitenkin se sama uneksija kuin nykyisinkin, osasin vain konkretisoida haaveet kirjoittaen, ohjaten ja näytellen elämää itselleni. Lienisikö aikuistunut narsistini sittemmin vain piilosilla, ehkä se sieltä jonain päivänä päättää taas astua näyttämölle, ryhtyy kirjoittamaan ja ohjaamaan uudelleen näytelmiä itselleen ja esiintyy niissä kuin vain diiva itse. Ehkä sisäinen sankarittareni on koulutuksessa, käynyt perus-, jatko- ja syventävät opinnot, suorittanut sertifikaatit ja tulee piankin kunniakirjat kainalossa vaatimaan osuutta elämästäni.

Täytyneekin valmistautua tuloonsa ryhtymällä kirjoittamaan hetimmiten onnellissävytteisiä tarinoita, sellaisia, joissa linnanneidolle löytyy hyvä ja onnellinen elämä ja hän saa elää tasapainoista, itsellistä ja tyydyttävää elämää. Toisaalta, sitähän minä olen jo pitkään tehnyt. Kirjoittanut ja elänyt. Tai toisin päin. Kuka mitenkin maailmassa pätemisensä tunteen tyydyttää.

toukokuu 17, 2005

Jotain hyvää

Toinen viikko ilman pankkikorttia kaupungissa, jossa on tasan kaksi minun pankkini konttoria, jotka molemmat väärällä puolella kaupunkia ja jotka sulkevat ovensa ennen kuin ehdin töistä ripaa repimään. Pakastimen sisältö alkaa olla perattu, ja jos korttia ei kohta tule, joudun syömään viisi vuotta vanhoja puolukoita ja silloin alan olla melko hapan. Ja minä olen muuten juuri se ihminen, joka viimeiseen asti vastusti maksukortin hankkimista. Toisaalta, onhan tässä kortittomuudessa puolensa, säästyy rahaa, kun ei ole mitä tuhlata. Tai no.

Aamulehdessä viisuedustajamme Geir Rönning sanoo, että jos viisut voittaa tänä vuonna balladi, on voittaja Malta tai Suomi. Minä sanoisin, että Suomi voittaa jalkapallossa Euroopan mestaruuden ennen kuin viisuissa. Mutta mitä minä tiedän tästäkään aiheesta, en edes muista koko kappaletta. Ehkä Geir osaa itse itsensä paremmin arvioida. Mitä minä taas en osaa, sillä vaikka itsearviointia meillä kustannuspaikalla oikein ohjauksessa harrastetaan, olen onnistunut arvioimaan itseni pois päiviltä: ensimmäisenä vuonna "unohdin", toisena vuonna oli "työkiireitä". Tänään olisi taas se riemun päivä. Jos jotain enemmän inhoan kuin itsearvioinpäivää, niin se on kastemadoissa makaamista. Itsearviointipäivä, keltaisten lappujen päivä, päivä, jolloin ihmettelen, miksi jotkut osaavat innostua tällaisestakin asiasta. Minulla on muuten vielä oppimista positiivisen asenteeni kanssa. Arvioinko juuri itseni, tarvitsenko vielä jotain kurssia?

Puoliltapäivin on onneksi hammas-Kallen juurihoitoa.

toukokuu 12, 2005

Mielikuvituskuvia korville

Kuunnellessani radioääniä kuvittelen vaistomaisesti ääniin ihmisen ympärille, saatanpa luoda kokonaisen persoonan, vaatetuksen, harrastukset, perheen, puutarhan, auton ja koiran. Vähän kuin, mutta toisin päin, kun kirjoitetuille ja kirjoittaville henkilöille kuvittelen ulkonäön ja ulkonäköön muka-kuuluvan äänen, puheenparren, intonaatiot, tauot, ilon, surun, hymyn ja naurun, jotka äänestä kuuluvat. Äänen ja puhetavan kuvitteleminen kirjoitettuun ihmiseen on kai pikälti opittujen ja koettujen asioiden liittämistä tiettyihin sanankäytön tapoihin, kirjoituksen henkeen sovitettuja kokemuksia omista koetuista tyyppikokoelmista. Kirjoitetulla ihmisellä on kirjoitustensa kaltainen ääni. Tietenkin myös bloggaajille kuvittelen olemuksen, kasvot, äänen ja tavan puhua. Minä kun harvoin tyydyn pelkkiin tosiin asioihin, minun on aina vähän maustettava soppaa, lisättävä ulokkeita ja kasvatettava kuvaa kehyksillä.

Jos radio- tai puhelinäänen takana olevan ihmisen tapaa, tuntuu useinkin, että ei se ole se minun kuuntelemani, tämä on joku muu, joku joka puhuu toisen äänellä. Ja sama juttu toisin päin; kirjoittajan oikean äänen kuullessani heti huomaan, vastaako ääni kuvaani henkilöstä eli ei. Kertaakaan ei esimerkiksi Blogistanin ääniradioiden ääni ole minusta kuulostanut kirjoittajiensa ääneltä. Mitä se sitten kertoneekin mielikuvitukseni lennosta tai tavastani lukea tekstejä. Oikean äänen kuuleminen useimmiten yllättää, kuin rikkoisi valokuvan kehyksineen kaikkineen ja kuva pitää sitten kehystää uudestaan ja kokonaisuuteen täytyy totutella kuin uuteen tukkamalliin.

Tuli vain mieleeni Rantaradiosta. Ei se edelleenkään kuulosta minusta kirjoittajaltaan.

Tänään puoli yhdeksältä aamulla voivat muuten Pirkanmaalaiset kokeilla erään tutun naispäiväkirjailijan äänen ja mielikuvansa vastaavuutta Tampereen Radion taajuudella 99.9. Tai täällä [Lisäys klo 11:52].

toukokuu 6, 2005

Tänään oli hyvä päivä

Tänään olin rohkea.

Tänään kohtasin lukijan.

Tänään toteutin yhden unelman.

Tänään tunsin yhden ajan jäävän taakse.

Tänään kuulin itseni puhuvan jonkun toisen äänellä.

Tänään puut tanssivat vihreillä hunnuillaan kevättanssia puhaltaen joutilasta tuulta.

toukokuu 3, 2005

Soolo

Minä pidän korkeista paikoista. Korkealta on jotenkin turvallisen nimetöntä tarkkailla ympäristöä. Jos minulla olisi talo, niin se olisi kalliolla tai rinteessä, metsän reunassa, katsoisi korkealta ja asettusi luontoon kauniisti, hiljaisesti ja sopeutuen. Minulla on lapsesta asti ollut halu kiivetä kivelle, mäelle, tunturille. Aina korkeaimmalle kohdalle. Tai sivuun. Tarkkailla. Kallioita ja kiven järkäleitä nähdessäni ajattelen aina, että tuolle kivelle lapsi minussa olisi kiivennyt. Aikuinen minussa muistuttaa, että miksei, käyhän se vieläkin. Ja joskus kiipeänkin. Mikä lie viehtymyksen syy, olisikohan se mummon pihalla ollut metrinen kivi, jonka päälle nelivuotiaana ensimmäistä kertaa yksin kiipesin ja tunsin olevani maailman katolla. Oma rauhoittumispaikkani, mielimaisemani, se paikka, jota ajattelen omana paikkanani, oli iso kivi mummon metsässä ja se katsoi järvelle. Menen edelleen mielikuvissani sille kivelle istumaan, kun täytyy ajatella. Ja nypin päivänkakkaraa, että rakastaa, ei rakasta, rakastaa, kyllä, ei, kyllä, mene, älä, mene, tartu, älä, lähde, jää....

Korkeissa paikoissa on jylhää ja rauhallista varmuutta. Yksinäistä ylväyttä ja itsellisyyttä. Oman arvonsa tunnustelemista. Itseensä tyytyväistä hiljaista kauneutta. Samalla kuitenkin outoa kaipuuta. Enkä nyt puhu kansakunnan kaapin päällä olonsa kotoisiksi tuntevista patsaista. Sillä minä olen se, joka vierastan keskipisteenä olemista, minä olen se, joka ei halua esiintyä, joka pelkää katseita ja puhuessaan tuntee ison mustan tyhjyyden aukeavan päässään, jossa ei ole yhtään ajatusta annettavana. Minä olen se, joka tarkkailee salin perältä, oven suusta, luentosalin takapenkistä, ikkunan vierestä, ylimmältä rapulta, sivusta. Minä olen se, joka mieluiten seurustelee silmillään. Ja kuitenkin kadehdin niitä, jotka menevät keskilattialle tanssimaan omaa yksinäistä muista piittaamatonta tanssia. Minä olen se, joka haaveilee osaavansa jonain päivänä heittäytyä. Harjoittelen sitä joka päivä pienesti, ylitän pieniä esteitä ja harjoitan itsessäni spontaaniutta.

Kuka oman itsensä parhaiten tuntee, ken tietää, mikä itselle on tärkeää, miten itsensä kanssa parhaiten elää? Yksin itse.

Jonain päivänä vielä tanssin keskilattialla yksin, niin, ettei kukaan koskaan. Ja ajattelen, kuinka voisin maailmaa syleillä ja rakastaa [mp3].

Tamperelaisiin kalentereihin kannattaa merkitä varaus illalle 12.5. ja kirjoittaa siihen Sooloilta YO-talolla.

huhtikuu 14, 2005

Kevättä rinnoissa Osa 5

Mikä tässä keväässä oikein on, kun se pistää naisen elämän ihan sekasti. Ensin sitä on päivätolkulla niin jotenkin siipi maassa ja kun sen siiven sitten saa savesta, niin eikö siihen pukkaa joku kummallinen hämärä angustus ja sen kourista joutuu hirmuiseen hypetykseen, jossa tilassa pesee ikkunoita ja järjestelee kaappeja ja viikkaa muovipussikokoelmansa kolmioiksi. Ja onko mieli sitten hyvä, mitä? No ei, sitten alkaa ihme haaveilu ja haikailu ja se tietty katse seilaa kämpän auringon polttamissa verhoissa ja järjestetyn komeron T-paidoissa ja kengissä ja telkkarissa ja pysähtyy parvekelaseihin. Ja siihen ajatus, että ne pitää vaihtaa. Ja nainen suunnittelemaan jo, kuinka on mukava sitten kesällä istuksia, kun lasit saa syrjään ja ne on helppo pestä ja aina kirkkaat.

Sitten nainen muistaa, että kamerakin piti ostaa ja alkaa niitä sitten etsiä ja verrata hintoja ja ominaisuuksia ja jo kauppoihin hiplaamaan ja eipä aikaakaan, kun silmä osuukin Megantissa taulutelkkariin ja jo uhohtuu siinä kamera ja eiköpä vaan olekin kivan näköinen littana ja voisi sitten sen laittaa hyllyyn, jonka voisi siirtää toiselle puolelle huonetta mutta ne hyllythän ei taas siihen mahdu, joten pitäisi ne vanhat hyllyt sieltä varastosta, mahtuukohan ne Meabiiliin ja tuolit voisi laittaa ikkunan alle ja eihän niitä parvekelaseja nyt tosiaan niin tarvikaan. Mutta mihinkähän se vanha ompelukone sitten mahtuu ja entäs mihin ne taulut sitten.

Ja eikun lenkille tätä pohtimaan, kun kevätkin huutelee hiirenkorvia puihin ja joku outo levottomuus kiskoo naista rinnoista polun päälle ja siinä hölköttäessään tien reunaa näkee hän ohiajavan nokkelan näköisen auton ja eikö siitä naisen mielikuvitus loikkaakin taas uusiin suuntimiin ja että jos jättääkin telkkarin ja parvekelasit ostamatta ja ostaa halvemman kameran, niin säästyisi hmm... ja sitten tarvisi enää hmm...

Stokkan kuvastossa muuten oli kivan näköiset kengät. Ja se T-paita sopisi...

Ah kevättä! Tulisi jo korvat hiiriin ja leivoset lyömään leikiksi, että hormonimyrsky laantuisi ja voisi levollisin mielin keskittyä katsomaan, kuinka ruoho kasvaa vihreänä omassakin pihassa.

tammikuu 24, 2005

Olennaisen äärellä

Kallion pojat esittelevät työpöytiään. Minulla kun ei ole esitellä uutta teknologiaa sen paremmin kuin muitakaan hienouksia, niin minäpä puhalsin pölyt vanhasta työpöydän kuvasta ja näytän sen, koska nykyinen ei edellisestä esittelystä ole miksikään muuttunut, no ehkä vähän sotkuisemmaksi. Sama lamppu on valaissut ajatuksia näemmä jo silloin. Sama läppäri ja sama hiiri. Wanha pöytä on kuitenkin lastattu historialla, vankkuudella, erityisillä muistoilla ja tarinoilla. Piironki löytyi vuosia sitten roskalavalta huonossa kuosissa, rapistuneessa vaaleavihreässä maalissa ja oli matkalla kaatopaikalle, kun tarkka silmä sen sieltä poimi mutta pitkään se makoili vielä sittenkin vintillä romukaappina. Saatuani siihen omistusoikeuden toimitutin piironkivanhuksen TAKK:ssa maalariopissa olleen opiskelijatytön hellään hoitoon, ja hänen tarkka ja huolellinen kätensä kunnioitti pöytää arvoisellaan työtavalla ja piironki sai ootraamalla uuden, puuta muistuttavan pinnan. Kun kysyin häneltä, että mitä puuta se matkii, sanoi hän, että linnunlaulupuuta ja olin kerrasta myyty. Kaljaootraus on sen verran harvinainen työtapa, että piironkini oli kädentaitomessuilla työtapaesittelyssä ja sen toinen kylki onkin saanut kymmenisen käsittelyä. Pöytä painoi niin paljon, että sen saamiseksi verstaalta kerroksiin vaati kaksi salskeaa palomiestä.

Pöydän ääressä on tehty parisataa ylityötuntia, sen ääressä syntyi kypsymisiä, valaistumisia ja sen ääressä syntyi myös Mea. Wanhan pöydän vankka puu on kestänyt kyynärpäitä nojata, kun sen ääressä tein merkittävimmän päätöksen elämässäni, sen ääressä olen käynyt uudet suunnat löytäneen uuden elämäni parhaimmat keskustelut, kirjoittanut pitkiä kirjeitä, sen ääressä olen tutustunut itseeni ja minua eniten opettaneeseen ihmiseen. Muistilappu läppärin keskellä sanoo: "Nyt teen sellaista, josta todella nautin ja jossa saan olla luova, olen sopusoinnussa velvollisuuksieni ja itselleni iloa antavien asioiden kanssa."

Elämän tarkoitushan on löytää olennainen ja olennainen itse kullekin on tietysti erilaista. Olennainen onneksi muistutti tästä olennaisesta asiasta. Wanhan pöytäni ääressä olen löytynyt parhaimmat asiat elämässäni ja oman olennaiseni.

tammikuu 7, 2005

Asioilla on valoisat puolensa

Kotietätyöpäivä alkoi jo eilen, kun itseni itkuun asti turhautettuna ja sieluni mustelmille potkittuani kaiken aina pieleen mennessä ja sitä ja sen myötä vauhtiin päästyäni kaikkea muutakin surtuani päätin lopettaa sen asian stressaamisen ja lähteä kuitenkin sinne kustannuspaikalle taas kerran sen kerpeleen raahattavan kanssa. [Varoitus työtoverit: pois pöydiltä hyppimästä, olen tulossa]. Heti helpotti, kun sain päätettyä. Siunatut rutiinit auttavat ajattelemasta kaikkea sitä, mikä ottaa päähän. Jos nyt täällä olisi joku, jolle kiukutella, niin voisin kokeilla helpottaisiko. Voisin aluksi ja kokeeksi vaikka haukkua sohvalla röhnöttävän Rekun: "Tekisit sinäkin jotain, luuhuaisit edes nurkissa keräämässä pölyjä." Heti helpotti.

Voisin kokeilla myös vaikka positiivisten asioiden listaamista: minulla on ruokaa riittävästi koko viikonlopuksi ja vaikka toisille jakaa, ja koska läppärillä ei nyt tehdä mitään, ei myöskään tänään tarvi aloittaa sitä työtä, mikä pitäisi olla vasta ensi viikolla valmis, ei sada vettä ihan älyttömästi, ei palele, aurinko ei paista eikä ole ketään tulossa niin ei tarvi pestä ikkunoita eikä siivota eikä taaskaan pyyhkiä pölyjä niistä sadoista pikkuhyllyjen pikkutavaroista, joista en ole ennenkään pyyhkinyt.