Kuluttaja-asiaa
Okei, tuo pussista noukittu lihapulla on isompi kuin pussin kuvassa olevat. Mutta onko nähtävissä mainostettua tuorejuustotäytettä pakkauksen lupauksen mukaisesti? Minun mielestäni ei ole. Tehdäänkö pakkauskuvauksiin ihan oma satsi pullia, joihin tungetaan ekstrat täytteet? Taas on kuluttaja harhautettu tahallisesti uskomaan tyylikästä pakkausta, joka mustalla ulkonäöllään vihreine lehtineen antoi odottaa jotain hienostuneempaa, ehkä yrttisempää tai tulisempaa makua. Se oli tuo vihreä lehti, joka jostain syystä sai mielikuvitukseni lentoon. Oma vikani, mitäs mielikuvituin. Kyllähän nämä jo tiedetään.
Eivät muuten koskaan vastanneet Luhdalta kuluttajapalautteeseeni. Sen verran on siellä kuitenkin näemmä reagoitu, että talvimallisto on vaihdettu keväiseen. Tosin niin ja näin on tuonkin kuvaston informatiivisuus: ei värejä, ei hintoja, ei kokoja. Jos noita kuluttajan normisti eniten kaipaamia tietoja ei jostain syystä katsota aiheelliseski laittaa nettiin, niin mitä varten nuo sivut sitten ovat olemassa? Senkö tähden, että sinne voi laittaa palautetta, johon ei sitten vastata. Nomutta, käyhän se niinkin. Siinä vaan kävi nyt tällä kertaa niin, että ostin muualta.
Ostin nimittäin Patagonian softshell-takin, joka on valmistettu kertakäyttömuovipulloista, kakkoslaadun polyesteri-kankaista ja kuluneista vaatteista tehdystä kankaasta. Paitsi, että sain takin laatuunsa ja ikuiseen takuuseensa nähden halvalla, on se myös älyttömän hyvä päällä ja hyvän näköinen. Ja se on musta. Vihersin ostoksellani pienesti maailmaa. Ainakin sen verran, mitä ostamani einespussit ovat sitä pilanneet.
Siinä 
En tiedä montaakaan vaikeampaa asiaa kuin uusien silmälasien hankkiminen. Jo optikon "tämä vai tämä" -kysymykset tuovat mieleen lapsena perunapellolla syntyneen päätöstämisen ahdistuksen. Tuntuu niin lopulliselta vastata jomminkummin, kun vaihtoehdot tuskin toisistaan eroavat. Silmälaseihin liittyy minulla tukku kompleksisia muistoja ja ehkä siksikin suhtaudun hankintaan aina yhtä suurella antaumuksella ja pieteetillä. Muistan ensimmäiset, 11-vuotiaana saamani lasit ja näkemisen ihmeen, kun ihmiset näyttivät yhtäkkiä niin erilaisilta, jotenkin rumemmilta kaikkine piirteineen, joita en ollut aiemmin tiennyt heissä olevankaan. Muistan, kuinka laitoin aina lasit taskuun, kun olin kodin tai koulun ulkopuolella. Muistan, kuinka minulle sanottiin, että olen ylpeä, kun en tervehdi tuttuja [enhän minä tuntenut ketään, kun en nähnyt]. Minulle on sanottu 12-vuotiaasta lähtien, että näkö lakkaa huononemasta, kunhan murrosikä on ohi. Huoh. Hyvää tässä on, että en ole vieläkään päässyt murrosiästä.
Virkahenkilöstä piti tänä aamuna piikittää verta labrassa ja sitä varten piti oleman syömättä 12 tuntia. Muistiko henkilö asian eilen illalla kymmenen maissa, kun teki iltapalaksi voileipää? Eipä muistanut, ei. Mutta muisti kyllä aamulla, että ei sitten mentykään heti aamusta kokeisiin. Lasillinen vettä aamupalaksi niukinnaukin riittäisi, jos pääsisi koeputkilovaluttamoon vaikka heti kahdeksalta mutta että nyt siis vasta kymmeneltä. Virkahenkilö, joka ei ole saanut aamukahvia, ei ole parhaimmillaan. Voi hyvänenaika, miten kahvi nyt maistuisi. 
Silloin, kun minua kasvatettiin kansalaiskelpoiseksi, vallitsi vanhempien keskuudessa vakaa usko usko, että kantapään kautta oppiminen on ainoa oikea tapa ja että ihminen on hyvä silloin, kun se on uuttera, tomera ja toimelias. Kun toistakymmentä vuotta joka kevät ja syksy pyyhki pölyt seinän peittävän kukan miljoonastatuhannesta lehdestä, pesi talon viisisataatuhatta säleverhon sälettä, vaihtoi mullat tuhanteen ruukkuun, pesi ja kiillotti satatoistatuhatta ikkunaa, niin oppihan siinä. Opetuksen tulokset ovat nyt nähtävissä meanderiassa. Ikkunoista tuskin läpi näkee, parvekkeella roikkuu amppeleissa viimekesäiset pelakuut, keittiön kaapit on lähmäisissä sormenjäljjissä, pyyhkimättömät vaakapinnat ovat surullisen pysähtyneen näköisiä, kukat nuokkuvat multavajeissaan. Jokin äidin opetuksessa meni pieleen. 
Nainen pesee viidettä koneellista pyykkiä, mankeloi, viikkaa paitoja ja hakee paria lukuisille sukille. Hän katsoo välillä hellästi Erityistä, joka nukkuu sievällä kerällä. Nainen yrittää hössätä hiljaa häirimättä mutta väkisinhän hän ääniä touhotessaan aiheuttaa. 
Eilen illalla koiran kanssa kulkiessani koin valaistumisen. Olin lukenut Tommy Hellstenin kirjaa 
En minä muuten tätä kuvaa olisi tähän laittanut, mutta 
Miksi koira kakkii kolme kertaa juuri silloin, kun on vain kaksi 
Terveisiä metsästä; konkreettisesti sekä kuvaannollisesti. Tuliaisina kauniita värejä, hyviä tuoksuja, hyvä mieli, lehtien rahina korvissa ja koiran tassujen tuoma hieno hiekka sängyssä. 
