Minä uskon, enkä ole koskaan ajatellut minua kohtaavan pahan olevan rangaistus yläkerrasta eli et sinä uskovaisena välttämättä sen helpommin löytäisi vastausta.
Onneksi asiat etenevät, odottaminen on inhoittavaa.

Etkö koskaan horju uskossa, jos koetellaan kovalla kädellä. Eikö se tunnu epäreilulta. Vai auttaako usko uskomaan, että kaikella on tarkoitus. Vai pitääkö siinä tapauksessa uskoa Allahiin.

Auttaako usko, jos elämä heittelee isoilla kiepeillä?

Se on ainoa, mikä on pysyvää. Kaikenlaista paskaa on ollut, en vain osaa köyttää niitä riippuvaisiksi Jumalan hyvyydestä tai kostonhalusta. Enkä minä osaa perustella uskomistani, en osaa sanoa miten siihen olen päätynyt (=hurahtanut) ja olisin tosi surkea keskustelukumppani kenelle tahansa kyselijälle tai etsijälle. Minulle on kerrottu, että uskominen on järjetöntä. Minä taas en näe muuten tässä mitään järkeä, ellen uskoisi.

Hieno, rehellinen vastaus. Kunnioitan toden puhujia yli kaiken. Eikä olekaan oikein, että me ei-uskovat tivaamme uskovilta, että miksi ja miten ja mitä iloa.

Tuo edes yhden asian pysyvyys on kyllä melko lyömätön näkökulma.

Hyvä että asiasi etenee!

Usko on nimenomaan se kaipaamamme absoluutti meille absoluuttivammaisille. Mutta se ei tosiaan sinänsä ole pelastus (sic) koettelemuksien aiheuttamalta epätoivolta, vaan riippuu varmaankin uskon vahvuudesta eli toisin sanoen järjen vahvuudesta kuinka koettelemuksiin reagoi: paneeko sellainen uskon koetteille vai vahvistaako sitä vain.

Postittaako tämä kommenttilomake muuten tarkoituksella vintagemahjong.comin kautta, vai onko jossain joku häppiäinen?

Kärsimys on sellainen asia, että sitä ei ymmärtänyt Jeesuskaan vaikka varmasti tiesi että minkälaiselle keikalle tuli. Huuto ja kirous pääsi tiukassa paikassa häneltäkin.
Siitä minä koitan itselle saada lohtua, että ei meidänkään tarvitse ajatella että kiitos kun sain tämänkin kärsiä. Meillä ei ole selitystä siihen, että miksi toisille annetaan kaksin käsin sairautta ja kipua.
Mutta siitä kiitän, että on lääkärit, lääkkeet, hoitomuodot. Ja siitä että jos on voimat lopussa, niin niitä voi pyytää lisää.
Laitan anomuksen puolestasi vetämään, eli olet rukouksissani. Rukoilen sinulle tukea ja voimia.

Olen toistaiseksi päättänyt uskoa vain itseeni. Keskityn voimaan mahdollisimman hyvin ja hyväksymään tosiasiat, jotka suremalla eivät paremmiksi muutu. Näillä mennään päivä kerrallaan. Tällä hetkellä pää voi jo paljon paremmin ja kerää voimia leikkaukseen ja toipumiseen. Varmasti tulee notkahduksia mutta niinä hetkinä ajattelen, että monella muulla on asiat paljon huonommin.

Kiitän rukouksistanne. Tieto siitä, että joku rukoilee minulle voimia, antaa niitä.

Jani, vintagemahjong ei ole häppiäinen vaan minä olen siellä vuokralla.

Itseensä uskomista voisi kyllä suositella ihan kaikille. I bow to your attitude, good ma'am. (hmm, miten se sanottais sir naisesta niinku hienosti, samallain arvokkaasti? Lady ei nyt oikeen sitten kuitenkaan?)

Voisi kai olla helpompi, jos olisi kohtaloonuskoja: tapahtuu, niin kuin on tapahtuva. Silloinkin vain olisi käytännössä elämässä tehtävänä valintana, suhtautuuko siihen kohtaloon toiveikkaana vai kallistuuko toivottomuuteen.

Sananmukaiseen kohtaloonuskoonhan tuollainen ei tietysti sovi, mutta ihmisyyteen vain ei oikein tunnu mahtuvan senkaltainen "välinpitämättömyys" kaiken tapahtumisesta, vaan haluamme itse vaikuttaa asioiden tapahtumiseen - sitä kai se itseensä uskominenkin on. Siksikin minulla on sellainen tunne, että noista vaihtoehdoista kallistut enemmän toiveikkuuteen. Hyvä, jos. Pidä se. Ja vaikka välillä olisi toisin päin, muistathan silloin, että se ei ole ainoa vaihtoehto.

Jos vastoinkäymiset voisi kuitata sanomalla allahallah, niin varmasti olisi helpompaa. Kun voisi alistua vaan, koska niin on tarkoitettu. Tai näin olen olettanut, en ole sen uskonnon tuntija. Jos nyt tämänkään vallitsevan.

Uskon kuitenkin itseeni sillä tavalla, että minulla on valta vaikuttaa, miten pääni selvitän tämän kanssa. Toivon, että valta on minulla. Lipsahduksia saattaa tulla mutta niin aina. Ja aina on noustu.

Toiveikkuus on ollut läsnä kaiken aikaa. Ensin toivoin, että hälytys olisi väärä. Sitten toivoin, että selviäisin pienellä leikkauksella. Sitten, kun selvisi, etten, toivoa on vielä: ehkä selviän ilman sytostaatteja. Toivon vain päivä kerrallaan, jaksan selkeästi niin paremmin.

En katso taakse enkä pitkälle eteen. Toiveikkuutta riittää kyllä. Mutta niin kuin hiekka pullossa, jää väleihin pieniä tiloja, joihin mahtuu ahdistusta, epätoivoa, angstia, pelkoa, surua ja masennusta. Mutta hiekkaa on enemmän.