Yhä nuoremmat täyttävät vuosia. Pinserikin jo 10 vuotta. Onnea Pinserilään ja heille sekä myös Totille, Blogistanian viralliselle koiralle, vetreitä vuosia.

Se, että tässä nyt kirjoitan yhdeksättä vuotta, on puhtaasti Pinserilän ansiota. Nimittäin keväällä 2003 kun luin Me-lehdestä jutun verkkopäiväkirjoista (sic!, silleen niitä silloin nimiteltiin), kiinnostuin oitis. Kaivoin inttervepin poimuista artikkelissa mainitun Pinserin esiin. Ja sehän oli siltä istumalta menoa.

Olin saman tien koukussa blogeihin. Seurasin heitä kuin perhettäni. Jos jossain ei päivitety normaaliin tahtiin, huolestuin ja luin rivien välejä: mitähän sille on tapahtunut. Pinserilästä tuli toinen kotini. Ja koska siellä jo melkein asuin, päätin muuttaa Blogistaniaan lopullisesti syksyllä 2003. Pinserin väki toivotti untuvikot lämpimästi perheeseensä. Ja niin tekijät monet muutkin. Oli totisesti muuta toista elämä silloin Blogistaniassa.

Yksi parhaista muistoista on tietenkin Kultainen Kuukkeli vuoden 2005 keväällä. Seurasin suorana gaalaa ircissä ja oli pudota tuolilta. kun selkisi, mikä on vuoden 2004 Paras Blogi. Olin sanaton. Sain heti samana iltana sähköpostiini kymmeniä onnitteluja, kutsuja haastatteluihin, lehdissä oli juttuja ja radioonkin pääsin.

Painiskelin itseni kanssa pitkään, kun niin olisi tehnyt kaikille kertoa, että ARVAA MITÄ!! Mutta kun ei voinut. Mea oli ja on eri nainen kuin se, joka Measta kirjoittaa. Olihan se. Voi niitä aikoja. Olla kuuluisa mutta ei kuitenkaan. Kultaista Kuukkelia ei sittemmin enää jaettu, joten ollenen edelleenkin The Kruunattu.

Kuukkeli-patsas on viettänyt kuluneet seitsemän vuotta Sediksen takan reunalla. Jokohan sen tänä vuonna sieltä noutaisi. Lämmin on nimittäin muistoni kohtaamisestamme Sediksen kanssa. Ei olisi mitään vastaan toisintaa kohtaus.

ONNEA Pinserilään. Ja kiitos. Ette tiedäkään, miten rikkaaseen elämään minulle oven avasitte. Se on paras muistoni.