Arvot järjestyksessä
Lähiön bussipysäkki asettuu mukavasti kahden baarin välimaastoon. Sieltä on helppo huojahdella jatkoille kaupungille. Lauantaina iltapäivällä bussia odottaa pari opiskelijaa, yksi bloggaaja ja yksi Erityisavustaja. Sekä baarista horjahdellut pariskunta, jonka viinan karheuttama keskustelu nostaa hymynkareita kanssaodottajien suupieliin.
Nainen: "Mää rrrakashtan shua. Ekhsä usko mua. Määä RrrrrAkASHTAN!!!"
Mies: "Otikshä sen pullon mukaa?"
Nainen: "Mikshet sä voi uskoo, et mä rRhAshtan sua?"
Mies: "Otikshä sen pullon? Anna mulle nysse shaatana heti!!"
Nainen: "Ushkosit ny et mä rrakashtan sua."
Mies: "Painu hu*ra vi**uun shiitä, jossei sulloo viinaa."
Nainen: "Niimmutku mää rrrakashtan."
Elämä on.
Jälkipuheet
Olenko kertonut tämän sinulle jo aiemmin? Minusta tuntuu, että olemme jutelleet tästä.
Yhtenä kesänä kohtasin myöskin samaan dilemmaan osuneen kestohumalassa olevan pariskunnan. Ohikävellessä satuin kuulemaan, kuinka nainen tilitti, miten kivaa on yhdessä, "mutta mä en halua olla enää kännissä, koko ajan".
Minua hämmentää, pakahduttaa, ja säälittääkin, kaikkea samaan aikaan, kuinka voimakkain tuntein naiset osaavat kiintyä siihen omaan renttuunsa. Kadehdittaakin. Joskus.
Tänään juuri keskusteltiin miehen kanssa samasta asiasta: miksi naiset kiinnittyvät edelleen siihen renttuunsa. Ennen ei ollut vaihtoehtoja, kun ei ollut naisilla töitä eikä elättäjää, jos sen rentun jätti. Mutta miksi nykyään parikymppinen nainen vain vähän suutahtaen siivoaa jäljet, kun poikaystävä tekee kännissä isomman tarpeensa vaatehuoneeseen ja pienemmän komeroon. Miksi?
En ymmärrä. Hävettää naisten puolesta.