Pitäisi aloittaa uusi harrastus, opiskella joku eksoottinen kieli, liittyä veneenveistotyöpajaan työväenopistoon, opetella tasohiomakoneen käyttö ja osallistua kiviterapiakurssille. Piäisi tietty myös karistaa kesäkilot, liittyä kuntoklubiin, lenkkeillä ennen töihin lähtöä ja illalla ja ruokatunnilla. Pitäisi etsiä kadotettu zeninsä. Pitäisi ponnistaa työssä entistä ihmeellisimpiin suorituksiin.

Pitäisi tehdä. Pitäisi suorittaa. Pitäisi kuntoilla. Pitäisi oppia uutta. Pitäisi laihduttaa. Ja jossain välissä pitäisi ehtiä downshiftaamaan. Maata vaan villasukat jaloissa tuijottaen kynttilää ja olla tekemättä ja ajattelematta mitään.

Minä vielä jotenkin ymmärrän, että syksy on uuden aikaa. Kesällä on tankattu energiaa ja sitä nyt sitten voi purkaa itsensä kehittämiseen ja kaikin puoliseen kasvattamiseen. Mutta sitten tuli tämä downshiftaaminen, elämän leppoistaminen. Ja mahdoton stressi, että missä välissä minä nyt vielä sitä ehdin, kun pitää se kaikki muu.

Vai olenko taas ymmärtänyt jotain oleellista väärin?

Kirjoitti: mea 21:36 | Jälkipuheet (2)

Ennen kännyköitä, vastaajia, sähköpostejä ja Facebookeja ihmiset kijoittivat kirjeitä, lähettivät matkoilta postikortteja ja omistivat lankapuhelimen, johon vastattiin, kun sattui paikalla olemaan. Kesäloman jälkeen työpöydällä odotti kasa kirjepostia ja ehkä jokunen soittopyyntö. Ihmisen poistuttua keskuudestamme ikuisuuteen hänen lankapuhelinliittymänsä irtisanottiin ja perilliset jakoivat omaisuuden perimmäistä piirongon laatikkoa myöden. Jos laatikko oli lukossa, se murrettiin auki. Ihmisestä jäi muistot ja ehkä pino valokuvia, kirjeitä ja kortteja ystävien laatikoihin. Jos sieltä salaisesta lukitusta laatikosta löytyi käsikirjoitus, sitä oli se yksi kappale. Se löytyi ja jos se oli hyvä, se ehkä julkaistiin. Pilven reunalta edesmennyt saattoi todeta, että hänen maallinen olemisensa jaettiin, säilöttiin ja osin sitten unohdettiin.

Kesällä tuttavani liittyi taivaalliseen harppuorkesteriin. Hänen tuhkansa haudattiin ja maallinen omaisuutensa jaettiin. Onneksi sain tiedon hänen poistumisestaan, sillä muuten odottelisin edelleen hänen sähköpostiaan ja ihmettelisin, mitä pahaa olen tehnyt, kun hän ei vastaa. Sähköpostitili on ja pysyy, sitä ei kukaan toinen voi katsoa eikä sulkea. Kuinka moni hänen ystävistään odottelee häneltä edelleen posteja, koska mistäpä sukulaiset voivat tietää ilmoittaa. Hänen Facebook-tilinsä on edelleen olemassa. Sitäkään ei voi sulkea, koska kukaan ei tietenkään tiedä salasanoja. Ehkä hänellä oli blogi, kuka tietää. Mutta sen tiedän, että hänellä oli romaanin käsikirjoitus koneellaan. Minulle hän ehti lähettää siitä ehkä kolmanneksen. Sinne se jäi, ei sitä sieltä kukaan osaa hakea tai ei edes tiedä, että sellainen siellä on.

Kuinkahan paljon virtuaalimaailmassa on profiileja, tilejä, sivustoja, joiden omistajat ovat kuolleet mutta virtuaali-ihminen elää. Kuinkahan paljon niitä on 10, 20 tai 40 vuoden päästä. Täyttyykö Facebook haamuista? Pakahtuvatko sähköpostit spämmiä täynnä olevista tileistä, kun kukaan ei niitä ole hoitamassa? Kuinka moni odottaa turhaan vastausta gmail-postiin? Kuinka monta käsikirjoitusta häviää, kun kukaan ei pääse tietokoneelle? No, maksulliset webbihotellit kyllä poistavat blogin, työnantaja poistaa sähköpsotin. Mutta onko ilmaisten sosiaalisen median palveluiden keksijät tulleet ajatelleeksi, että elämä ei ole vain se hetki, jonka me elämme.

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (11)

Aivan sama, kuinka pitkälle maailman laitaa menet, samanlaiset ihmiset tallailevat joka puolella. Toisaalta. Voisin vaikka olla silti enempi kallella siihen puoleen, että ranskalaiset ja sveitsiläiset ovat ehken hivenen tylympiä ja koppavampia kuin italialaiset, saksalaiset tai hollantilaiset. Ranskassa tosin on länsirannikolla ja Pyreneitten seudulla rennompaa kuin etelässä, jossa osaavat jotkut olla tooodella koppavia. Siis t-o-d-e-l-l-a.

Satunnainen havannoitsija oli myös havannoivinaan, ettei hänen vain erityisenä hämäläissuomalaiskansallisena naapurin kyttääjänä pitämänsä ihmislajike ole vain kotoperäistä. Sitä esiintyy niin saksalaisten keskuudessa kuin myös ranskalaisten ja turkulaisten. Jopa miesten. Hämmentävää, miten paljon jotkut jaksavat nähdä vaivaa toisten asioista.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi. Itseään sitä kaikkein vähiten osaa selittää. Mikä panee ihmisen ajamaan kuukauden pitkin Eurooppaa, asumaan teltassa, tekemänn ruokansa polvillaan Trangiassa, hytisemään sateessa teltan eteen vaivoin saadun myrskyssä sortuilevan tarpsin alla, jonottamaan yhteisiin suihkuihin ja vessoihin? Ja maksamaan tuosta kaikesta enemmän kuin jos makoilisi saman ajan aurinkotuolissa mohiitoja siemaillen ja antaisi lentokoneen kuljettaa. Hmmm. Kai se on tämä epäsosiaalinen sosiaalisuus. On antavaa olla itsellinen ja katsella maailmaa sieltä, minne ei lentokoneet vie. Pääsee pois, jos paikka ei miellytä. Saa olla ulkona. Mutta mutta, ei nuo vielä selitä. Ehkä se on se kulkurimustalaisisomummuni geeniperimä minussa, joka vetää vaeltamaan.

Kirjoitti: mea 20:04 | Jälkipuheet (1)