Hyvä ruoka, parempi mieli ja mitä siitä seurasi
Olen koko ikäni tuntenut ulkopuolisuutta: en ole koskaan ollut kotonani oikein missään. Lapsena minulla ei ollut lapsiystäviä, sillä olin kaiket kesät mummolassa ja ainoat kaverini olivat Iso-Vaari, Lumikki-lehmä ja lammas, jonka nimi oli Lammas. Vaarin kanssa käveltiin metsässä ja istuttiin kalliolla mitään puhumattomina, koska meidän ei tarvinnut. Lumikki ja Lammas eivät nekään juuri puhelleet. Siinä mitään oppinut kaltaistensa kanssa olemaan. Sain vatkata sokerikakkutaikinaa lauantaisin pihalla auringon paisteessa ja Lammas katseli vieressä. Vaari poltteli piippua rappusilla ja Lumikki märehti aidan takana. Kakkutaikinaan laitettiin aina ylimääräisiä munia, jotta jäi paljon taikinaa syödä. Vatkata osaan edelleen ja taikina on herkkua aina vaan.
Teininä en ollut kiinnostunut samoista asioista kuin muut, joten minulle jäivät vieraaksi nuorisoriennot. Silloin, kun muut tutustuivat teinielämän hilpeyksiin, joihin pikkukaupungissa kuului yllättäen myös huumeet, niin minä viihdyin yksin kotona ja tein ranskalaisia perunoita. Intohimoni roskaruokaan pelasti minut nuorisorikollisuudelta.
Opiskeluaikana minua ei kiehtonut opiskelijaelämä lainkaan. Kokkailin vanhan Domuksen kämpässäni spagettia ketsupilla ja mässytin ranskanleipää samaan aikaan, kun towerit riekkuivat Domuksen savuisessa opiskelijaelämässä.
Työikäisenä olen aina tuntenut vahvaa ulkopuolisuutta. Emme puhu saman planeetan kieltä. Vai miten on selitettävissä, että minä en ymmärrä niiden juttuja ja ne ei minun. Enkä jaksa myöskään kiinnostua virkakielisestä asioiden kääntelystä, palavereiden mihinkään johtamattomista tärkeilypuheeenvuoroista tai loputtomista väännöistä pilkun tai lauseenvastikkeen sopivuudesta selvitysraportin kolmannen kappaleen viidennellä rivillä. Tässä ei pelasta edes ruoka, koska meillä ei palavereissa ole kuin kaurakeksejä. Niitä halpoja.
Olen Vaarin, Lumikin ja Lampaan jälkeen aina tuntenut olevani jotenkin väärä ihminen väärässä paikassa ja väärässä seurassa. Paitsi Erityisavustajan seurassa. Että osaakin olla ihminen samanlainen outosielu. Eikä koskaan valita minun tekemästä ruuasta.
Jälkipuheet
Hah. Lapsuus ja teini-ikä samat sävellykset (paitsi mulle ei ranskanperunoita, kiitos). Sen jälkeen olen löytänyt paremmin omanlaisiani ihmisiä, opiskeluaikaan varsinkin ja nimenomaan. On niitä muutama löytynyt sen jälkeenkin. Olen hyvä paikallistamaan hörhöt :-D
Tavallaan olen samoilla linjoilla, tosin lapsena minulla oli kavereita. Ne pakolliset naapurin skidit. Mutta itsekseni leikkiessäni oli kuitenkin ehkä hauskempaa... Ei ne muut lapset oikein koskaan minua tajunneet.
Omanlaisiani olen löytänyt lähinnä verkosta sittemmin. Sellaisiakin, joita en koskaan ole tavannut "livenä". Enkä välttämättä tapaakaan. Mutta omilta tuntuvat silti. Ja tietenkin on toi sohvaperuna.
Verkko on tuonut minulle töllä hetkellä kaikki rakkaimmat ja läheisimmät ystävät. Osaa en ole koskaan nähnyt livenä mutta se ei ystävyyttä himmennä. Sitä tosin en ala selittämään kenellekään, joka ei asiaa ymmärrä. Saan vain entistä hörhömmän mainee.
Ja toi hörhömagneettijuttu: sehän olen minä. Aina, kun liikun missä tahansa, niin aina magneetin lailla vedän hörhöjä puoleeni. Suurin osa niistä on aivan loistavia tyyppejä. Useita voisi kirjoittaa kirjan ja lopuista novelleja.
Sinäkin, Brutuksettareni.
Verkkoystävyydestä voisin sanoa täsmälleen samoin sanoin, samoin muustakin. Vaikka piiputtelevaa ukkia tai lammasta minulla ei lapsena ollutkaan.
Verkkoystävyys on ihan oma lukunsa. Verkossa kun tutustuu ihmiseen sopukoita myöden, siis silloin kun ollaan vaan ystäviä eikä meinata sen kummempaa. Samanlaista syvyyttä ei useinkaan löydy in real life.
Se on sitten eri asia, jos verkossa antaa väärää viestiä deittailumarkkinoilla. Se viehe ei koskaan kalaa saa.
Mielenkiintoisa ennen kaikkea on nettielämä. Meikäläisille, jotka tarvitsemme oman yksityisen tilamme ja aikamme, netin sosiaalisuus on pelastusrengas, joka tarjoaa mukavan kellumistuokion tarvittaessa.
Mea, nuo kolme ensimmäistä kappaletta luettuani jotenkin koin ymmärtäväni taas paremmin, miksi tunnen (niin, minäkin) sellaista hengenheimolaisuutta kanssasi. Ei minulla ollut lammasta, ei lehmää seurana, ei vaaria varsinaista, mutta sisäinen kokemus oli silti kai monelta osin samanlainen.
Lopussa hymyilin haikeasti ja lempeästi, lämpimästi. Mille? - monellekin asialle.
Työelämän kieleen en osaa ottaa kantaa.
Jokaisella meistä on sisällämmem Vaari, Lumikki ja Lammas. Kaikki vaan eivät kuuntele niitä. Saati näe. Me outosielut, me näemme ja kuulemme. Siksi meillä ei ole koskaan yksinäistä keskenämme.
Voisimme toki opettaa taidon muillekin mutta miksi tekisimme niin, sillä silloinhan kaikilla olisi Vaari, Lumikki ja Lammas ja niitä myytäisiin Halpa-Halleissa puutarhatonttujen vieressä.
Ei, pidetään me tämä salaisuutemme.
Kuule, sinua on huijattu.
Jos joku on sut saanut uskomaan siihen, että muut tuntevat syvää yhteyttä toisiinsa, vihtaasi on pissitty isolla boforilla ja pitkällä kaarella. Ei ne muutkaan mitään yhteyttä tunne, ihan yhtä pihalla ne on itsestään ja toisistaan sosiaalisissa kuvioissa, ne vaan KUVITTELEE olevansa yhteydessä ja samalla kanavalla, koska jos ne ei kuvittelis, niiltä tulis itku ja niillä olis paha mieli ja koko maailma hajoaisi.
Niitä saman planeetan ihmisiä tapaa erittäin harvoin. Erittäin Harvoin. Neljänkymmenen vuoden aikana olen tavannut alle kymmenen. Aidosti ehkä vain viisi.
Totta puhut: Niitä tapaa hyvin harvoin. Minä olen tavannut aidosti vain yhden.