Lie jokainen luku-, kuulo- ja näkötaitoinen pannut merkille, että optikkoliikkeet kilpailevat juuri nyt verissäpäin. Mainoksissa lyödään toverioptikkoa kuin vierasta sikaa ja luvataan kolmet lasit yhden hinnalla ja aurinkolasit kaupan päälle ja tämä kaikki vain reilulla satasella.

No minäpä sitten äidyin optikkoliikkeeseen sateisen päivän ratoksi itselleni aurinkolaseja hankkimaan noiden toinen toistaan houkuttelevampien tarjousten tainnuttamana. Tosin rohkenin syvällä likinäköisten silmieni takana raksuttavassa koneistossa epäillä, että jonkin kokoinen kenneli koiria on haudattu tarjouksiin. Koskaan ikinä pitkän silmälasipäisyyteni historian aikana eivät lasit ole lähteneet kuin vasta sitten, kun olen tiskiin ladannut huomattavan ison pinon satasia.

No mutta. Päätin tällä kertaa uskoa, kun kerran kilpailu median mukaan on kova ja kova kilpailuhan tunnetusti syö yrittäjän katetta. Minäpä Nissenille ensimmäiseksi, koska Nissen oli muistaakseni olevinaan edullisempi kuin kukaan. Näyteikkunassaan lupasivat 200 kehyksen valikoimasta aurinkolasit 165 eurolla. Ei paha, ajattelin ja tsuumailin, että missähän päin ne 200 kehystä ovat valittavina. Näytillä oli noin 10 kehystä, toinen toistaan rumempia. Siitä huolimatta kysäisin, että, mitähän tuo tarjoushinta muuta pitää sisällään kuin näitä rumia viisi vuotta sitten muodissa olleita kehyksiä. Peruslinssit ilman ohennuksia, sanoi myyjä. Jos haluaa ne normit heijastuksenestot ja ohennetun linssin, joka tällaiselle miinus kuutosen ihmiselle on välttämätön, olisi hinta semmoiset pikkasta vailla neljäsataa. Neljä. Sataa.

Viereinen optikkolike tarjosi oikein hyvän näköistä pokaa ja siihen ohennetut ja heijastamattomat linssit hintaan 450. Ovipielen mainos kirkui samaan aikaan 165 euroa. Mutta sillä hintaa olisi saanut vain, jos joku kolmesta rumasta kehyksestä sentin paksuisilla linsseillä olisi kelvannut. Ei tullut kauppoja sielläkään.

Mutta eipä paista aurinkokaan.

Kirjoitti: mea 15:50 | Jälkipuheet (6)

Olen koko ikäni tuntenut ulkopuolisuutta: en ole koskaan ollut kotonani oikein missään. Lapsena minulla ei ollut lapsiystäviä, sillä olin kaiket kesät mummolassa ja ainoat kaverini olivat Iso-Vaari, Lumikki-lehmä ja lammas, jonka nimi oli Lammas. Vaarin kanssa käveltiin metsässä ja istuttiin kalliolla mitään puhumattomina, koska meidän ei tarvinnut. Lumikki ja Lammas eivät nekään juuri puhelleet. Siinä mitään oppinut kaltaistensa kanssa olemaan. Sain vatkata sokerikakkutaikinaa lauantaisin pihalla auringon paisteessa ja Lammas katseli vieressä. Vaari poltteli piippua rappusilla ja Lumikki märehti aidan takana. Kakkutaikinaan laitettiin aina ylimääräisiä munia, jotta jäi paljon taikinaa syödä. Vatkata osaan edelleen ja taikina on herkkua aina vaan.

Teininä en ollut kiinnostunut samoista asioista kuin muut, joten minulle jäivät vieraaksi nuorisoriennot. Silloin, kun muut tutustuivat teinielämän hilpeyksiin, joihin pikkukaupungissa kuului yllättäen myös huumeet, niin minä viihdyin yksin kotona ja tein ranskalaisia perunoita. Intohimoni roskaruokaan pelasti minut nuorisorikollisuudelta.

Opiskeluaikana minua ei kiehtonut opiskelijaelämä lainkaan. Kokkailin vanhan Domuksen kämpässäni spagettia ketsupilla ja mässytin ranskanleipää samaan aikaan, kun towerit riekkuivat Domuksen savuisessa opiskelijaelämässä.

Työikäisenä olen aina tuntenut vahvaa ulkopuolisuutta. Emme puhu saman planeetan kieltä. Vai miten on selitettävissä, että minä en ymmärrä niiden juttuja ja ne ei minun. Enkä jaksa myöskään kiinnostua virkakielisestä asioiden kääntelystä, palavereiden mihinkään johtamattomista tärkeilypuheeenvuoroista tai loputtomista väännöistä pilkun tai lauseenvastikkeen sopivuudesta selvitysraportin kolmannen kappaleen viidennellä rivillä. Tässä ei pelasta edes ruoka, koska meillä ei palavereissa ole kuin kaurakeksejä. Niitä halpoja.

Olen Vaarin, Lumikin ja Lampaan jälkeen aina tuntenut olevani jotenkin väärä ihminen väärässä paikassa ja väärässä seurassa. Paitsi Erityisavustajan seurassa. Että osaakin olla ihminen samanlainen outosielu. Eikä koskaan valita minun tekemästä ruuasta.

Kirjoitti: mea 18:36 | Jälkipuheet (9)

Polkumoottorini gummit olivat tietenkin ilmaa vailla talven jäjiltä ja jalkapumpun letku hajosi eikä jesaria missään. Siispä taluttamaan pyörää lähimmälle bensa-asemalla kahden kilometrin päähän. Siellä oli ilmaletku rikki. Seuraavalla asemalla sellaista ei ollut lainkaan. Seuraavalla oli pelkkä teline. Onneksi viimeinen toivoni, Shell, antoi ilmaa ilmaiseksi ehjästä letkusta. Arvatkaa, keneltä tankkaan kallista bensaa seuraavan kerran. Ei näin.

Mutta tätäpä ette usko: Tivoli Audio Distribution ei veloittanut yhtään mitään kelloradioni korjauksesta ja postituksesta sinne ja takaisin, koska Itella mörhäsi lähetyksen kanssa ja maksoin turhaan postituksen Itellan Helsingin konttoriin ja takaisin. Näin.

Kirjoitti: mea 20:33 | Jälkipuheet (2)

Olen tästä aiemminkin maininnut: minä vedän puoleeni viallisia tavaroita. Mainittu Tivolini, joka on siis kelloradioiden Bentley, lakkasi tässä päivänä muutamana käymästä. Aikani radiota käskytettyäni tulin johtopäätökseen, että sen virtajohto on liian väljä siihen sille tarkoitettuun reikään. Ja tämä siis yhtäkkiä parin vuoden käytön jälkeen.

Lähestyin sähköpostitse Tivoli Audio Distributionia kysellen, jotta olisiko asialle jotain tehtävissä. Vastasivat, että lähetä tänne vaan, korjataan. Siis Helsinkiin. Muualla ei korjata. Tavallaan ihan kiva mutta toisaalta sitten taas ei. Radio oli pakattava hyvin ja lähetettävä fragile-postina, mikä siis maksaa. Odoteltuani pari viikkoa tipautti Itella tänään postiluukusta pakettikortin Tivoli Audiolta ja sitä intopiukeana hakemaan. Hämmentyneenä katsoin, että ovatpa pakanneet kovin samanlaisesti kuin minä.

Hetken pakettia käänneltyäni oivalsin, että sehän oli palautus. Josta siis maksoin uudestaan sen 16 euroa fragile-maksua (sic!). Selvennykseksi oli kirjoitettu, että "väärä postiosoite". Niin kuin olikin: piti olla 00210 ja olin ohjeen mukaisesti kirjoittanut 01200. Mutta muuten osoite ja nimet olivat täydellisen oikein. Jonkin verran karvasteli.

Nomutta. Minä sitten purin kiukkuani sähkpostitse TA:lle, josta vastattiin saman tien ja pahoiteltiin mokaa ja pyydettiin lähettämään paketti palautuksena heidän piikkiinsä uudelleen. Näin juuri asiakkaita kohdellaan. Ihan vinkiksi sinne Itellaan. Kiitos TA:lle hyvästä palvelusta.

Postikonttorissa en saattanut olla mainitsematta virkailijalle, että onko oikeasti niin, että oikeasta kaupungista ja tarkasta katuosoitteesta huolimatta paketti lähetetään takaisin Tampereelle. Helsingistä. Eikö siellä pääkaupungin Itellassa enää ole ihmisiä töissä, jotka katsoisivat ihan manuaalisilmin kataloogista, että missähän postinumerossa Uudenmaankatu sijaitsee? Ennen vanhaan posti vei kirjeet ja kortit perille vaikka osoitteena olisi ollut vain Reiska Raumalta.

Kirjoitti: mea 21:15 | Jälkipuheet (7)