Olen ja hengitän
Pääsiäinen merkitsee minulle vain kahta ylimääräistä vapaata päivää, pitkää viikonloppua. Pääsiäiseen ei liity mitään velvotteita eikä sukuloimispakkoja eikä kortteja eikä pakollista sitä ja totuttua tätä. Pääsiäinen on hyvä juhla. Silloin on pitkänäperjantaina vapaus olla tekemättä mitään, koska silloin sataa aina ja päivä tuntuu loputtoman pitkältä. Itse pääsiäinen on lisää möllötystä ja lupa syödä hyvää ruokaa. Mutta ei pakko syödä jotain tiettyä ruokaa. Siis nyt. Aikuisena.
Penskana pitkäperjantai oli ikävä, kun kavereita ei saanut tulla eikä itse mennä mihinkään. Lapsena sitä ei vielä ymmärrä, mikä on ihmiselle hyvä. Teininä pitkäperjantai oli paha, kun ei tullut kuin hartaita ohjelmia telkkarista ja harrasta musiikkia radiosta eikä elokuviakaan kai saanut näyttää. Eikä mennä minnekään. Yhtä loputonta tylsyyttä ja lauantain odotusta, että pääsisi kapungille syömään ranskalaisia perunoita.
Pääsiäispäivä sinänsä oli lapsena kiva, kun sai mustaa pahaa suklaata munan muodossa tinapaperiin käärittynä. Pahaahan se oli mutta se oli kuitenkin suklaata. Veljien kanssa piti olla kateellinen, kun niillä oli aina siniset kääreet ja sinisten munien sisällä oli kivemmat tavarat. Minun punaisessa munassa oli aina ruma sormus. En pidä sormuksista. Ja tämä siis kattaa nyt ihan kaiken, mikä liittyy sormuksiin. Myös symboliikan.
Teinimpänä kerran kohteliaisuuttani sanoin äidin pashasta, että se on hyvää ja nyt äiti laittaa sitä joka pääsiäinen ja sanoo sitten syyttävästi, että kun et taaskaan tullut syömään vaikka "mie tein sit passaakin, josta sie ain niin tykkäsit". En mene, koska olen aikuinen, enkä halua istua neljää päivää kädet sylissä epämukavasti mitään tekemättä antiikkisohvan nurkassa. Haluan olla mitään tekemättä sillä tavalla, että kukaan ei vaadi minua istumaan olemaan tyhjän panttina mitään tekemättä. Halun valita itse. Tiedän. Tätä on vaikea selittää.
Pidän siis pääsiäisestä. Nyt. Omalla karulla tavallani. Ei koristeita, ei tipuja, ei rairuohoja, ei pääsiäishanukasta. Eikä etenkään pashaa. Haluan vain olla ja hengittää.
Muistatteko, kun kerroin tavaroista luopumisen tuomasta vapaudesta? Muistatte? Kerron silti taas. Nykyisin, luovuttuani menneisyyden haamuista ja painolasteista ja "tämä pitää säästää, kun tämä on äidin antama" -tavaroista, tunnen olevani vapaa. Näen unia, joissa pääsen kahleista, häkistä, vankilasta, veden alta, liekanarusta. Ja komerosta. Erityisesti komerosta. Joku muistanee, että penskana minut teljettiin komeroon, kun olin ollut "tuhma". Tuhman määritelmä ei minulle koskaan valjennut. Mutta siis. Se on vain pahaa unta. Herättyäni olen onnellinen siitä, että olen ja hengitän.
