Se on nyt valmis: keittiö. Unelma, jota suunnittelin ainakin kolme, ellen viisikin vuotta. Itse asiassa koko aikuisen elämäni ajan olen unelmoinut siitä, millainen keittiö olisi kiva. Eihän se nyt tietenkään ole mikään Avotakan tai Dekon esittelemä keittiöiden Lexus. Tottahan se on kompromissi. Budjetti asetti olennaisimmat vaatimukset ja loput seurasi huoneiston pohjapiirustuksista.

En ole koskaan ymmärtänyt, kuka muka voisi todellisiin koteihinsa tehdä sisustuslehtien studioihin kasattujen sataneliöisten keittiöiden kaltaisia ratkaisuja, joissa taivas on kattona ja maailman reunat seininä. Mutta kuka muka uskoo niihin 70 % pidempiin ripsiinkään. Silti molempia mainostetaan ja myydään. Ja sitten petytään, kun ripset on edelleen samanlaiset töpöttimet kuin ennenkin ja Sotkasta ostettu lastulevypöytä ja kulahtaneet tuolit eivät olekaan niin kivat kuin mainoksen 1500 kappale maksaneet tuolit. Unelmia on helppo myydä, vaikka todellisuus lyö märkää rättiä naamaan aina.

Äitini sanoisi, jos häneltä kysyisin, että sehän oli ihan hyvä se entinen keittiö, turhaa rahan haaskausta taas. Hänen mielestään kaikki uusi on tuhlausta. Paitsi silloin, kun se uusi on kristallikruunu, joka näkyy kivasti iltavalaistuksessa ohikulkevien naapurien silmiin ja jotka voivat sitten kadehtia sitä. Ja tietenkin silloin, kun se on auto, jota naapurit voivat pihassa kadehtia. Tai turkki. Mutta että keittiö, kuka sen näkee.

Koskaan mikään, mitä ihminen tekee itsensä tähden tai sijoittaa itseensä, ei ole tarpeellista vaan suurta tuhlausta äitini mielestä. Jopa kahvilla baarissa käyminen, syömisestä puhumattakaan on turhaa ja kamalaa. Kun niitä saa kotonakin. Ja kun eihän ne naapurit ole siellä näkemässä, että nyt täällä syödään kuulkaas ihan viininleikettä. Matkustaminenkin on myös kauheaa haaskausta, kun siitähän ei jää mitään konkreettista käteen. Äidin perinnöstä johtunee, että toimin tasan vastoin päin. Kaikessa. Kiitos äiti siis uudesta keittiöstä, joka ilahduttaa minua ja vain minua. Ja kiitos myös lomamatkasta, jonka teen ihan kohta siitä huolimatta, että olen nyt kaksinkertaisesti huono ihminen.

Miten tämä nyt taas tällä tavalla lähti käsistä. Piti vain raportoida tuosta keittiöstä. Ja päädyin purkamaan äitiangstia.

Kirjoitti: mea 13:12 | Jälkipuheet (14)

Silloin, kun isoisä oli rintamalla ja lähetti kirjeen kotiväelle, että kaikki hyvin, saattoi kirjeen lähettämisen ja saamisen välissä olla viikkoja, kenties kuukausia. Kirjeen saaja oli kuitenkin onnellinen, kun kaikki on hyvin. Ajattelikohan hän koskaan, mitä kaikkea sillä välin on saattanut sattua, kun kirje on ollut matkalla? Vai oliko mieli rauhassa seuraavaan kirjeeseen saakka? Vai oliko rauha vain näennäistä, olosuhteiden luomaa pakkoa, jotta elämä jatkuisi?

Tieto lisää tuskaa. Se on kuluneen viikonlopun aikana todettu. Mitä enemmän on käytössämme välineitä ja uutiskanavia, sitä enemmän on tietoa, muka-tietoa, pelkoa, ahdistusta, epätoivoa ja tuskaa. Minä en osaisi kuvitella eläväni sota-ajan satunnaisen ja hitaan tiedonkulun varassa rauhallisin mielin. Mutta onko se vain tämä hektinen nykyaika, joka minut on tehnyt tällaiseksi. Vai olivatko isoäitimme viisaampia. Asioita, joille ei mitään voi, ei kannata murehtia.

Kirjoitti: mea 19:08 | Jälkipuheet (9)

Koskapa sisustus on nyt niin sydämen päällä minulla, niin haluankin jakaa kanssanne kummastukseni eräiden sisustusasioiden suhteen. Ensinnäkin minua suunnattoamasti hämmästyttää valkoinen sisustus. Onko mitään työläämpää kuin vahtia valkoista sohvaa likaantumasta? Millaisilla hermoilla on varustettu perheenäiti, jonka vieraat sinisissä ja mustissa farkuissaan hikoilevat valkoisella sohvalla punaviiniä lipittäen? Entä millaisin sanakääntein tervehtii hän aamuisin siippaansa, joka sanomalehtimusteisin sormin vetää valkoisen nahkatuolin keittiön pöydän äärestä istuakseen lukemaan aamun lehteään levittäen sen valkoiselle Artekin pöydälle ja lehteen kyynärpäitään nojaten läikyttää kahvia valkoiselle lattialle, jota peittää valkoinen matto.

Millaisella logiikalla valkoinen sisustus on muka niin kovin persoonallista, kun jokainen tietää, että saadakseen asuntonsa kaupaksi siihen pitää tehdä pintaremontti, jossa seinät maalataan ja tapetoidaan valkoisiksi, keittiöstä tehdään valkoinen ja kaikki mahdollinen maalataan ja rapataan valkoiseksi ja lattiat valkolakataan. Kas näin asunto on mahdollismman moneen makuun istuva. Onpas persoonallista kokata keittiössä, jollaisia on vain noin 998 tuhannesta. Se tuhannes on kermanvärinen ja 999:s on kulahtanut mäntypuinen, joka maalataan ihan kohta valkoiseksi.

Olen kyllästymisen saakka saanut kuulla, että miten sä olet ajatellut saada asuntosi myytyä, kun siinä on tollanen ärtsäkkä punaviinin punainen keittiö. En mitenkään. Ajattelin nimittäin ihan asua tässä. Ostan mustia ja harmaita ja punaviinin punaisia juttuja ja elän kuin elo pellosssa ja juon punkkua ilman, että tarvitsee koko ajan vahtia, ettei sitä läiky sohvalle. Ajattelin myös nostaa jalat pöydälle, koska se on harmaa rahi eikä ole moksiskaan. Luen aamun tuoremusteisia lehtiä harmaalla pöydälläni eikä yhtään tarvitse ajatella, että uutisen pelikuva liimautuu pöydän pintaan ja musteiset sormenjäljet pitäisi pyyhkiä joka päivä tuoleista..

Keittiön punaviinin punaiset laatikoiden päädyt on muuten vieläkin tulematta. Eihän tästä ole vasta kuin viisi viikkoa, kun sen ihanan punaviinin punaisen ja harmaan keittiöni piti olla valmis. Olisi vain neljä, ellei se maailmanlopun maalari olisi jostain syystä unohtanut tehdä kahta päätyä. Onhan se tietty aika vaikeaa laskea, että onko niitä nyt tuossa kuivumassa 8 vai 6. Yhdessä kaapin ovessa on naarmuja mutta en enää jaksa. Olkoon. Juon lasillisen punkkua, niin vähänpä ahdistaa pari naaarmua.

Kirjoitti: mea 10:30 | Jälkipuheet (11)