Oho, sulla on käynyt kyllä nyt tosi paha mäihä. Eräälle läheiselle puuseppä teki totaaliset oharit (tosin siinä oli kyse oviaukon siirtämisestä eikä keittiöstä). Siitä syystä läheisen remppa venähti ja paukahti ja läheinen ei päässyt ihan toivomassaan aikataulussa muuttamaan uuteen kämppään. Siinä tuli revittyä pelihousut jos toisetkin.

Pahalta kuulostaa. Hankin itte juuri tuon puusepänammatin teininä, ja vaikka (aikainen aamuherääminen ja sen ajan ankea teollisuustyö ohjasi lukemaan herraksi) siis teen muuta duunia, jotain siitä osaamisesta, joku moodi on jäänyt päälle.
Tulee seurattua, ja tehtyä duuneja omiksi tarpeiksi.
So.
Ihan hirveitä netissä nää kertomukset, sanon, ihmisten totaalisesta ammattitaidottomuudesta jostain jäppisen pölyttämästä UHR-rakennus Oy:stä lähtien. Miten ne voivat!!??

Minulla on käynyt sekä hyvä että huono mäihä. Reiska on hyvä, ei ottanut rinnakkaiskeikkoja ja toteutti kaikki kohtuullisen hyvin. Tavaran toimittajan virheet eivät olleet hänen syynsä. Otti aikansa, että ymmärsimme toisiamme mutta kun ymmärrys syntyi, niin kohtutyytyväinen voin olla.

Sähkäri teki hyvää työtä (ja oli kivan näköinen).

Mutta. Se puuseppäosuus on ottanut todella koville. Ei kukaan saa maalata ilman, että näyttää asiakkaalle koepalaa ensin. Ei kukaan saa toimittaa liian märkiä tavaroita niin, että ne vioittuu. Ei kukaan itseään kunnioittava maalari maalaa pölyisen pinnan päälle.

Pääsin siis suht helpolla. Kuitenkin. Olen nänyt ja kuullut paljon pahempaa ja pelkäsin pahinta. Täydellistä saa vain, jos osaa tehdä itse. Haave täydellisyydestä on kuitenkin jokanaisen päässä ja on se pahin kaveri.

Nyt, kun minulla on melkein koko keittiö (pienin puuttein ja hiukan toivomisen varaa joissain kohdissa), päätän olla silti tyytyväinen, sillä jos alan nyt tätä harmittelemaan, saan tehdä sitä hamaan hautaan.

itse asiassa se tietty piittaamattomuus ja moraalittomuus näissä korostuu aina oudon proosallisella tavalla, joz teemme niin, että luetellaan tärppeinä parin remppakuukauden ajalta lista pahimpia epäkohtia; pölyisen pinnan maalaaminen, ja vielä märkä pinta, jossa sormenjälkiä ym. - ovathan ne!
ne ovat jotain, jotka itsessään sanovat ettei homman suorittajalla ole minkäänlaista häpyrensseliä (so. kykyä tuntea häpeää).

Tuleepa mieleen outo assosiaatio politrukin hommistani (btw. `puoluevirkailija´on yksi vähiten arvotetuista ammateista): kollegan kanssa kirjoitettiin koneella joku esitys, siisti teksti, mutta se paperi rutistui. Mä olin ehdottomasti sitä mieltä, ettei sellaista voi laittaa eteenpäin, kollega taas kastoi että `ei sillä ole mitään merkitystä´.
Siinä oli sitten keskustelu työstä, elämästä ja työmoraalista
`a la Pedro Almodóvar.
Rutistunut `virallinen paperi´on paha siinä kuin pölyisenä maalattu, tai sorminjäljin koristeltu, kaapinoven pinta.

Häpyrensseli, mikä mainio ilmaisu. Tulen toistuvasti turvautumaan tuohon.

Noinhan se on. Miksi noinkin perusyksinkertaisilla asioilla kukaan kehtaa ja viitsii lähettää käsistään mitään. Kehtaa. Se on kai se juttu. Toinen kehtaa ja toinen ei. Toisella ei ole häpyä, toisella on. Sellainen termi kuin ammattiylpeys on kohta poistettavissa sanakirjasta.

Hyvä esimerkki on rutistutunut, virallinen paperi. En minäkään kehtaisi sellaista laittaa eteenpäin. Eikä kyse ole siitä, että toinen on valtiolla / kunnalla / yhdistyksessä töissä ja toinen on yksityisyrittäjä. Kyllä se on joku juttu, jota yhä vähemmän ilmenee äidinmaidossa imettäväksi.

Niin.

Tuostahan puuttuu sitten vielä sellainen seikka että jostakin syystä päättäisit itse myydä asuntoa lähivuosien aikana.

Uudet ostajat tulevat esittelyysi, kurkkaavat kylppäriin, haistelevat huushollia, ihastelevat ilmanvaihtoa mutta yksi jos toinenkin vai-ihminen toteaisi kierroksen päätteksi: ihan kiva, muutoin ostettaisiin mutta nuo keittiökalusteiden värit ovat sitten ihan kamalat, me jatketaan vielä kierrosta. Palaillaan.

On käynyt mielessä. Epäilen myös, että kukaan ei halua punaviinin punaista keittiötä. Paitsi minä, joka en ole koskaan ikinä ennen saanut valita itselleni mitään missään aikaisemmassa asunnossa.

Yhden kerran elämässään täytyy ihmisen mennä omaa tietään. Oli se sitten oikea tai väärä tie. Jos väärä, niin sitten sen kanssa eletään tai otetaan taas yhteen maalarin kanssa.

On asioita, joissa "rutistuneella paperilla" on väliä, ja niitä toisia, joissa ei. Taito on tietää, milloin on.

Tässä kohden on ihan pakko nyökytellä ja ynistä samanmielisesti. Se nimenomaan on taito, se tietäminen. Milloin tehdään minkäkin verran kompromisseja, minkä verran suostuu ottamaan vastaan ja millaista responssia.

Tuota rutistuneen paperin vertausta käytän luvallasi (jos saan ja jos kirjoittaisin) kirjani alaotsikkona. Kirjan otsikko on auki mutta se alkaa esipuheella: "Miten tulet onnelliseksi ja itselliseksi ja itseäsi silmiin katsomaan pystyväksi ihmiseksi? Opettele aluksi ymmärtämään asiat, joissa "rutistuneella paperilla" on väliä ja erottamaan ne niistä toisista, joissa ei ole."

Alunperäisestä ideasta kiitos menee tässä kohdin toki -rh:lle.