Siinä minä kävelin. Kotiin päin. Kovin kevyen ja kummallisen oloinen tunne oli astumassa olooni. Havannoin kyllä, että on valoisaa. En muistanut, milloin viimeksi olisin tullut kotiin valoisaan aikaan. Eikä minulla ollut mitään kannettavaa. Sitäkään ei ollut tapahtunut, hmmm, kuin viimeksi joskus joulukuussa.
Töitä, töitä, töitä iltapimeään saakka. Siitä sen enempää kuin että sosiaalinen media on vallannut työpöytäni ja aikani sitten Lontoon reissun tyystin. Niin tyystin, että en ole jaksanaut ajatella sosiaalista elämää sen paremmin kuin tätä henk.pers.kohtaista sosiaalista mediaanikaan. Joka päivä ihmettelen, miksi minua pyydetään puhumaan mitä kummallisimpiin kolkkiin ja kemuihin. Minua. Minähän en ole mitään. Paitsi että olenhan minä tunnetusti niitä, jotka eivät osaa sanoa ei.
Remontin tähden jokapäiväistä tavaroiden raahaamista roskiin, kirpparille, kavereille ovat aamuni ja iltani kuormillaan. Kotiin päin kantamuksina lamppuja, mattoja, verhoja, kukkia, ruukkuja, multia, lisää lamppuja, lisää verhoja. Niin se homma etenee. Vie kolme, tuo yksi, se tapa talon siistinä pitää.
Ja ei, ei se ole valmis. Remontti. Vastahan se on kuukauden myöhässä. Siihen nähden hyvin, että ensin tuli väärät laatat, sitten oikeita liian vähän. Sitten tuli väärän väriset ovet ja sitten ne olivat naarmuiset. Sitten tulivat väärät ovenkahvat. Sitten lamput, joissa ei ollut lamppuja. Sitten lamput, joissa ei ollut kattotöpselia. Mutta nyt minulla on kaikki paitsi keittiössä ei ole ovia. Alan tottua tähän. On kätevää, kun ei tarvitse aukoa mitään ja kaikki on saamatteilla.
Muuten kuuluu hyvää. Iltaisin kokeilen uudella ISOLLA sohvallani, kuinka moneen eri löhöasentoon siinä pääsee. Viiteen.
Mutta mitä minä nyt teen, kun illoissa on valoa eikä minulla ole mitään murehdittavaa?
