Kuumaa appelsiinimehua! Ei voi olla totta!

Elin lapsuuteni koululla, jonne syrjäkylien lapset tulivat suksilla. Välituntisin vedettiin välituntilenkkiä. Minä olin aina huono. Arvaahan sen, kun ei saanut koulumatkoilla harjoitusta!

Hiihtämisen lopetin, kun muutin mummon luo lukioon (Helsinkiin). Kerran vielä kokeilin. Keväällä 1974 oli yhtenä ylioppilasaineen otsikkona "Hiihdon hurmaa". Se oli niin korni otsikko, että pakko oli kokeilla. Karhujeni pohjaan kertyi kymmen senttiä nuoskalunta, kuten aina ennenkin.

Erinomainen note to myself sulla!

t. Sä

Se appelsiinimehu oli niin eksoottinen kokemus niiden laimeiden sekamehujen jälkeen, että vieläkin maistan sen ihanuuden. Joka tunne saattoi tietysti johtua tosin siitä piirinmestaruudestakin. Mutta sen verran katkeria ovat muistot, että se siivitti vihdoin heittämään ne lusikat sekä sen piirinmestaruuslautasen roskiin. Helpotti, kun saatoin myöntää, että inhoan hiihtämistä.

Niin ja ne paakut. Vaikka isäni olikin urheilumiehiä, niin ei se suksia osannut voidella. Niissä oli aina se kymmenen sentin paakku pohjassa.

Millasen vastaanoton aineesi sai?

Oliko piirinmestaritasollakin paakkuja pohjissa? En olisi arvannut, luulin että kaikilla muilla kyllä on kunnun voitelut ja minä vaan olen tuomittu ikuisen rämpimisen vaivaan!

En kirjoittanut sinä vuonna, serkku kirjoitti. Minun vuoroni oli vasta seuraavana keväänä. "Ylioppilasteatterin Äiti - yhteishengen voitto" sai hyvän vastaanoton, 96 pinnaa. (jos siskon mies lukisi tämän kommentin, se alkaisi taas päivitellä, että eikö toi nainen ole ikinä mitään muuta aikaiseksi saanut, kun iänkaiken jaksaa muistaa ylioppilasaineensa pistemäärän!)

t. Sä

Kommentointi muuten toimii ihan ufosti. Viesti ei näytä lähtevän ollenkaan, mutkun lähtee takas menopaussiin ja painaa refreshiä, on kommentti ilmestynyt kuitenkin!

t. Sä

Joo, niin tekee. Alkaa olla niin iso pyöräyteltävä jo tämä saitti vissiin. Ja hiukan hidastanee sekin, että Akismet pyörittelee kommentteja. Oli pakko laittaa, kun spämmejä alkoi tulla ihan solkenaan ja ainakaan tässä Movablen versiossa ei CAPTCHA toiminut.

Joo, oli paakkuja piirinmestarillakin mutta sattui olemaan näytöntahto päällä. Siinä se taas nähdään, että ihminen pystyy mihin vaan, kun sillä on motiivi. vaikka motiivi siis olisi pelkkä näytöntahto.

"Ylioppilasteatterin Äiti - yhteishengen voitto" kuulostaa kovin enteelliseltä. Ilmanskoa susta tuli Blogistanian Äiti. Yhdenlaista teatteriahan tämäkin on.

Niin.

Muistan ne siniset sukset kyllä. Muistan myös miten kauhistus sinulle oli joukkokeuhkoröntgenkuvaukset vaaleanpunaisissa alusvaatteissa, vaikken paikalla ollut.

Lapsuuden kaikki hyvät ja huonot muistot punkee minullekin usein pintaan kun tapahtuu joku sattumus joka liittyy jotenkin samaan aiheeseen.

On muutoin melkoisen pitkäikäinen tämä blogi sinulla. Olet ollut suunnannäyttäjä näille nykyisille poliitikoille jotka ovat aktivoituneet yksi toisensa jälkeen tähän bloggauksen oravanpyörään.

Pitkäikäisyys alkaa painaa kättä. Tuntuu, että kaikki on jo kerrottu. Jos vaikka oletankin joskus, ettei tätä kukaan muista enää, niin etköpä tule sinä ja kerrot muistavasi. Itse asiassa muistat varmaan paremmin kuin minä.

Muistan kuin eilisen sen päivän, kun keväällä 2003 luin Me-lehdestä uudesta oudosta villityksestä kirjoittaa päiväkirjaa verkkoon. No minähän läksin heti mukaan ja parin yrityksen jälkeen tämä päätyi olemaan sitten se, joka jäi eloon.

Kyllä minua ihan vähän taas taannoin hymyilyttivät nämä ajatustemme ladut. Juurikin edellisenä päivänä ennen tätä (myöskin hiihtokelejä mietiskellessäni) olin todennut itselleni, ääneen jopa, "tarvitsevani" naisen, joka opettaisi minut hiihtämään. Kelpaisi käydä hiihtoretkellä hohtavilla hangilla, juoda välillä lämmintä juomaa termoksesta, haaveksin - hienoja visioita. Silloin oli samanlainen kirkas päivä kuin oli tänään, ehkä vähän lämpimämpi.

Minäkään en ole hiihtänyt sitten ties koska.

Toisaalta ajatus reippaasta tervehenkisestä talviurheilusta pakkassäässä samasta syystä myös epäilyttää, ja kuristaa henkitorvea jo valmiiksi. Kai sekin riippuu innostuksen määrästä ja pakkas-asteiden luvusta? Annapa joku asiantuntijadiagnoosi tähän.

No minäpä annan. Visioi nainen, joka keittää kaakaon, laittaa tilkan tai pari rommia tahi viskiä tahi minttulikööriä mukaan, päälle keramavaahtoa lusikallisen. Kantaa sen sinulle takkatulen loisteeseen ja kietoo jalkojesi ympöärille itsensä sekä angoraisen hillahuivin. Yhdessä siinä sitten katselette tulta ja ajattelette, että onpa hyvä, että löytyi tämmöinen sielunpuolikas, joka ei tykkää hiihtää.

Diagnoosi ja rohto samassa pakkauksessa - ja siinä takkatulen äärellä se hiihtämisen varsinainen tarkoitus oikeastaan kai onkin.

(Olen tosin antanut itseni ymmärtää, että kaakaokin maistuu hiihdon jälkeen makoisammalta, mutta eipä hiihto onneksi ole ainoa vaihtoehto.)

Unohtaisit nyt jo sen hiihdon ja keskittyisit siihen visioon naisesta, joka ei hiihdä. On olennaisen zeniä osata ottaa rusinat pullasta eli A) kaakao ja B) takkatuli. Siihen mitään hiihtoa tarvita.

Olet oikealla tiellä: C) hiihto ei ole ainoa vaihtoehto.

Oi keskityn, mutta en halua visioida liian valmiiksi, ettei käy niin kuin sen keittiön kanssa - ei löydykään juuri oikeaa.

Valitsen vaihtoehdot A, B, ja C.

Hei!
Mulla kanssa on samanlaisia muistoja verenmaku suussa tahkoamisesta. En usko, että minua varsinaisesti pakotettiin kilpailemaan, painostettiin kyllä, ja kiltti tyttö kun olin, niin tein kuten toivottiin.
Ikinä en hiihtokilpailuissa mainetta niittänyt, voitin jos ei ollut sarjassa muita kilpailijoita. Nolotti, kun isä oli järjestämässä hopeasompahiihtoja, ja vaikka olin jo yli-ikäinen, niin hän järjesti oman sarjan minullekin...
Ehkä näistä muistoista johtuen, ei meidän perheessä nykyisin hiihdetä, en edes lapsiani ole patistanut ladulle, vaikka se hyvää liikuntaa olisikin.

Tännehän on jäänyt vastaamattomia kommentteja. Posti ei enää kuljeta sähkökirjeellä huomatuksia, joten jään tietämättömäksi näistä nykyisin.

Joku, olet oikeassa, pidä unelmasta kiinni.

Minna, oletko varma, ettei sun nimi ole sittenkin mea. Kun toi sun isäs kuulostraa ihan mun isältä ja sun perhe ihan mun perheeltä.

Joskus elämässään se vain on pakko.

Kun itselle kelpaa, se riittää? ;-)

Kun luin hiihtovertauksen kesäteatterinäytelmän puffista, ajattelin, että sinä ehkä ymmärrät tätä juttua.

Niin ymmärrän.

"- Monen perheen arki on suorittamista. Lapsena meillä oli hiihtokortti, mihin haettiin suorituksia ja rasteja. Muuten osattiin olla. Nyt monille ihmisille elämästä on tullut valtava päättymätön hiihtokortti.

Suorituksesta suoritukseen juokseminen ajaa ihmiset hulluiksi. "

Hieno oivallus. Tätähän pitäisi melkeistä mennä katsomaan. Kiitos vinkistä.