Viikko H-hetkeen
H-hetkeen on nyt viikko. Syksyn aikana on käyty tunneskaalan kaikilla laidoilla. Uskon, epäuskon, toivon ja epätoivon kaikki sävyt on nähty.
Asteikon alarajaennätystä pitää ylivoimaiseti se lokakuun perjantai, jolloin saatuani kongressikirjaan painettavan abstaktin vihdoin matkaan, menin vaatekomeron lattialle istumaan ja itkemään.
Asteikon toista päätä hipoilee tunne nyt, kun esitys on pulkassa, puheet kellotettu ja kaikki näyttää ja tuntuu hyvältä. Nyt en enää pelkää. Nyt odotan. En pelolla vaan uteliaana, innostuneena ja halukkaana näyttämään.
Nyt kun vielä löytyisi sopiva laukku ja osaisi päättää, mitä laitan päälleni esiintyessä, niin paketti olisi kasassa. Nämä pääasiat nyt tosiaan ovat hiukan levällään, joten paniikin ainekset lepäävät raskaina pääni päällä.
Jälkipuheet
Hyvältä kuulostaa, lykkyä tykö! (arvaas ehdinkö itse opetella juttuni ja kellottaa sen silleen kuin taannoin kerroin? No en tod, varsin kevein eväin kävin vetasemassa ensimmäisen konfferenssiesitykseni viime viikolla Maastrichtissa. Suutarin lapsi mä oon).
T. Sä
Osaan esityksen ulkoa (kiitos neuvojesi), MUTTA kun esitys on edessäni Screenillä, unohdan joka ainoan sanan. Olen ihan tyhjä.
Kommentointi kenkkuilee. Koko elämä kenkkuilee. Sekin, että lentokoneeseen ei saa otta kuin YHDEN laukun. Oletetaanko minun kuljettavan rahapussi, passi ja lentolippu matkalaukussa?
Jos laitat tuon nahkaliivin päälle?
Sopisi blogin nimeen kyllä. Kuumat aallot ja mitä niitä nyt on.
Hengessä mukana.
On hyvä astua yleisön eteen, kun on hyvin valmistautunut, innostunut, ja sujuvaa ja kaunista lontoota puhuva - witty and clever and funny. ;-)