Iskän tyttö, sanoivat minusta kaikki. Ensimmäisiä muistoja on se ylpeys, kun katsoin Iskää eräänä vappuna: miten kaunis hän olikaan, puku päällä ja lierihattu päässä. Minun Iskä oli kaikkein kaunein. Muistan Iskän vain nauru naamalllaan.
Paitsi silloin, kun sain jouluaattona hopeapajupiiskaa siksi, että luulin, että maailma on tasa-arvoinen ja kerroin sen. Opin kerrasta, ettei ole eikä ole sen koommin tarvinnut kokeilla niitä rajoja. Iskä opetti.
Myös tekemään työt hyvin. Kuljin ylpeänä Iskän perässä työkaluja raahaten, kun Iskä sanoi, että olen hänen parempi poikansa. Siitä lähtien olen aina ollut kovasti otettu, kun joku sanoo minua hyväksi jätkäksi. Sehän minä halusin olla. Ja haluan vieläkin.
Piirsin kerran isänpäiväkorttiin Iskän kuvan. Näköisen, lyijykynäpiirroksen, jossa Iskä tietenkin nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät ja toinen silmä katsoi sikkurassa katsojaan ja toinen silmä haaveili. Vasta myöhemmin tajusin, että se haaveileva silmä ei nähnyt mitään. Ihmettelin, miten Iskä silti aina jaksoi nauraa.
Iskä rakasti seuraa, vieraita, sukujuhlia, kaverijuhlia, naapurijuhlia, syntymäpäiviä, häitä,rippijuhlia ja ylioppilasjuhlia. Ja aina Iskä oli yhtä nauravainen. En unohda koskaan, miten ylpeänä ja komeana Iskä esitteli ylioppilastytärtään sukulaisille. Tässä, katsokaa, suvun ensimmäinen ylioppilas. Tytöstä tulee arkkitehti. Tyttö osaa rakentaa. Iskä on opettanut.
Ei tullut arkkitehtiä. Lähdin isoon kaupunkiin filosofian, kirjallisuuden ja humanismin ihmemaahan. Minusta tulee dramaturgi, sanoin Iskälle ja Iskä sanoi, että mitä ne tekee. Selittäessäni tajusin, ettei minulla sillä alalla töitä olisi. Petyin. Ja sitten piti tietenkin kokeilla kaikenlaista, jätkä kun olin. Mutta aina kotiin Iskän luo viikonlopuksi vaikka jokaiseen rautatieaseman roskikseen piti oksentaa.
Mutta ei Iskä masentunut. Ihan hyvä ammmatti se on humanistikin. Sanoi. Kun valmistuin filosofian maisteriksi, Iskällä oli kyyneleet silmissä. Maisteri, sanoi Iskä ylpeys äänessään. Ja sitten nauroi. Minun maisteristytär, jumalauta. Ei tullut arkkitehtiä eikä insinööriä vaan tuli joku vaikeasti lausuttava maisteri. Milläs aiot ittes elättää?
Jätkät ei jää sellasia ihmettelemään. Meinasin, että menenpä vaikka raksalle Iskän avuksi yhdeksi kesäksi. Siellä ei juuri filosofiasta puhuttu. Istuttiin kyynärpäitä polviin nojaten ruokatunnilla eväsleipiä jäystäen ja opittiin, miten oikeiden jätkien maailmassa pärjää.
Käynnit kotona harvenivat. Minulla oli oma elämä mutta Iskä eli minussa mukana . Puhuimme puhelimessa pitkiä puheluita, kun Iskä istui mökin rannassa ja oli yksinäinen. Iskä oli kännissä hyvä puhumaan tunteistaan ja minä aulista tyttöä kuulemaan niistä, Sillä niistä en juuri muuten kuullut. Puheluiden aikana itkimme yhdessä mennyttä elämää ja muistelimme yhteistä aidan rakentamista. Puhelut päättyivät aina sanoihin: Hei sit Iskä, soitellaan taas. Miun tytär, mie sinnuu rrrak..s..t
Kirjoitimme Iskän kanssa kirjan. Satakaksikymmnetäviisi sivua hänen elämäänsä auki. Tutustuin Iskään uudelleen kirjoittaessani. Olin entistä ylpeämpi. Minun Iskä: rohkea, rehti, reilu, tiukka, komea, suosittu, uskollinen perheen suojelija. Aina naurava suu ja kaunis tukka.
Iskä ei koskaan sanonut mitään valinnoistani vaan otti kaiken vastaan kuin se olisi hienointa, mitä tytär voi Iskälleen antaa.
Kunnes Iskää ei yhtäkkiä enää ollutkaan. Minulla on Iskää, sielunkumppania, niin ikävä.