Keihäänä hankeen
Minä olen se ihminen, joka on aina hyvin syvästi ja intohimoisesti inhonnut esitelmän pitämistä. Koulusta en muista muuta kuin esitelmän pitämisen kauheuden ja laulukokeet. Mikä ei selitä millään lailla sitä, että olin suomen tunneilla aina eturivissä, kun kysyttiin vapaaehtoisia improvisaatioihin. Olin myös käsikirjoittamassa lukemattomia näytelmiä, joissa tietenkin myös olin päähenkilönä.
Rakastin esiintymistä. Vihasin esittämistä. Rakastan ja vihaan edelleen. En koskaan tajunnut, miksi näin oli ja on, ennen kuin vasta äskettäin.
Nehän nimittäin ovat kaksi eri asiaa. Esitelmöinnissä pitää olla se, joka on: asiansa ja roolinsa vanki. Mutta näytellessä saa olla ihan mitä huvittaa. Saa heittäytyä luvan kanssa. Esitelmää pitäessäni en osaa heittäytyä, koska olen vaan minä: estoinen ja ujo takeltelija, jonka punainen lanka häviää mustaan aukkoon heti alkumetreillä. Ero on sama kuin täällä anonyymina blogatessani saan olla mielikuvitushahmoni mutta oikeassa elämässä olen itseni, oman estoisuuteni, ammattini ja työnantajanani muovaamassa häkissä varpaitaan katseleva mitättömyys, joka puhuu väräjävällä, hiljaisella äänellä aina, kun yleisöä on enemmän kuin viisi tuttua.
Siksi olenkin enemmän kuin hämmentynyt siitä, että lupauduin kahden sekunnin miettimisen jälkeen pitämään puolen tunnin esityksen. Lontoossa. Englanniksi. Minä, joka kammoan ja vihaan esitelmien pitämistä niin, että olen paniikissa pelkästään jo siitä, että pitää seisoa kymmenen oppilaan edessä puhumassa suomeksi aiheesta, josta jotain jopa tiedän. Asiantuntijayleisölle lontooksi esitelmän pitäminen aiheesta, joka vain liippasee mukavuusaluettani, on kohtalaisen rankka rasti.
Mutta. Jospa ottaisin tämän nyt niin, että kerrankin heittäydyin. Ja koska sen jo aloitin, niin mikä estää minua sukeltamasta syvemmille vesille. Pää edellä. Kiehäänä hankeen (TM). Nythän minun ei enää tarvitse kuin keksiä itselleni roolihahmo. Mielikuvittelen näytelmän päähenkilön, joka puhuu sujuvaa ja kaunista lontoota, on hauska ja nokkela, liikehtii luontevasti ja saa yleisön nauramaan nokkelilla kommenteillaan, luo intensiivisen tunnelman katsekontaktein ja osaa lipua esityksen läpi ollen witty and clever and funny.
Jälkipuheet
Mahtavaa. :)
Taidat tietää, käsittääkseni, mitä on esiintymispelko. Joten ymmärtänet paniikin. Mutta miten voi samaan aikaan olla kuitenkin excited.
Nyt vain opettelen näkemään unenikin lontooksi. Toistaiseksi vasta ajattelen asioita englanniksi ja käännän mielessäni kaiken ja kohta varmaan teippaan telkkarista tekstitkin piiloon.
Ohoh. Nehän on ihan myytyjä siellä Lontoossa jos tarjonta on samaa tasoa kuin täällä blogissa. Huomaan jo odottavani raporttia tapahtuneesta. Koska esitelmä on määrä pitää?
Torstaina toinen joulukuuta 9.30-10.00 paikallista aikaa. Ollenet hengessä mukana? Yritän pitää keihään korkealla.
Sie kirjoitit sanasta sanaan mut. Paitsi en ole menossa Lontooseen. Aivan just näin. Olen kans puhunut monille samaan tapaan suojaavasta roolihahmosta ja siitä ällötyksestä, kun pitää mennä omana ittenään .. mutta ammatistahan saa kans roolihahmon :-D
Juuri näin. Olen alkanut jo kehitellä ammattiroolihahmoa. Se on just se nokkela ja valovoimaiskarismaattinen rento esiintyjä, jota kaikki halajata kuulla. Se osaa heittää oikeisiin kohtiin kivoja detaljeja ja saa yleisön nauramaan. Se liikehtii rennosti mutta ei häiritsevästi, pitää harkittuja taukoja puheessa, jolloin katsahtaa nopeasti avainhenkilöä niin, että avainhenkilötuntee itsensä tärkeäksi ja viisaaksi.
Sillä on kaunis tukka ja hyvin istuva jakkupuku ja huimat korot ... ja no, joo eipäs anneta lähteä lapasesta tämän nyt.
Kuulostaa huiman tutulta. Tosin mulla toi esiintymiskammo vähän tulee ja menee ja vaihtelee tilanteesta tilanteeseen. Jos aihe on tosi tuttu ja olen hyvin valmistautunut (ja opetellut roolini), homma sujuu hienosti, mitä nyt kädet tärisee ja sitä rataa.
Se on totta, että esiintymiskammo riippuu jonkin verran yleisöstä. Mutta jos asiansa osaa tai ainakin tunnistaa sen, että osaa sen paremmin kuin yksikään kuulijoista (jotka ovat tietenkin aina eri mieltä mutta pääasia, että itse tiettää olevansa parempi), on jo roolin rakennus hyvässä alussa. Sitten vaan rakentelee sen sellaiseksi, jollaista itse haluaisi katsoa ja kuunnella.
Kädet ja jalat kuulemma tärisee ammattinäyttelijöilläkin, joten oetetana se siltä kantilta, että se vaan oarantaa suoritusta. Itse pidän huolen, ettei minulla ole essintyessä päällä sellaista vaatetta, jossa tärinä näkyisi ja seison tärinän ajan pöydän takana. Vasta kun pääsen vauhtiin, tulen tallustelemaan.
Jaha, raporttia joutuu vielä odottamaan. Hengessä olen toki mukana, koen lievää samis-ylpeyttäkin puolestasi; olinhan minäkin ala-asteella näytelmiä kirjoittava estradilude. En tiedä mitä sittemmin tapahtui.
Nyt muuten kun linkitit tuohon Keihääseen, tuli mieleeni etten ole vieläkään kertonut Operaatio Muukkosesta.
Muistan kyllä, olen edelleen ylpeä siitä, että ollaan samiksia.
On muuten erinomaisen hyvä juutu, että on aikaa vielä. Mun täytyy opetetaal tää rooli ensin. ja puhumaan silleen lontoolaisittain. Osaan jo kuulemma sanoa aivan suunnattoman kauniisti "google". Se kuulostaa minustakin kauniilta, kuin pöllön huhuilulta. Ja sitten osaan henkäistä oikein puhallusäänen sanan "what" alkuun. Kuulostaa jotenkin tältä: hwhath pehmeesti henkäisten niin, että lähellä istuvien otsatukat pöllähtää. Whatever ja whenever onnistuvat myös. Church on vaikeampi mutta tuskin sitä sanaa tulen tarvitsemaan.
Harrastan nykyisin suujumppaa hississä. Ja autossa. Olen siis Lontoossa melko hyvä ellei minua sitä ennen kuskata hönkäilyjeni takai pehmustettuun koppiin.
Nii-in. Odotan edelleen Muukkos-jatkoa. Jäi kyllä niin ankaraan kohtaan, että yöunet meni. Oikeasti. Kuvailit niin taitavasti tunnelman, että elin siellä mukana. Nytkin näen sen maiseman.
Olen myös huomannut, että kun jalat liikkuu puhuessa, myös ajatus liikkuu. En mieluusti edes yritä esittää mitään istuen, koska sitten sitä vaan hyhmääntyy, myös yläpäästä. Jopa puhelimeen puhun mieluummin kävellen.
Sillä lailla. Nainen, jolla on vahva mielikuvitus, voi olla, mitä haluaa.
Nykyisin on aina tietsikka edessä esityksissä, joten jos minun kokoiseni istuu sen takana, niin minusta kuuluu vain ääni. Siinä sitä olisikin sitten yleisöllä mielikuvittelemista.