Viimeksi minulla taisi olla vuonna 2005 tavallinen syksy. Se sellainen, kun kuvittelee, että nyt on mullistukset mullistettu ja aletaan asettua elämään normaalia elämää ja saan tehdä sitä omaa työtäni, johon minut on otettu. Sitä vuotta 2005 oli edeltänyt kolme vuotta työelämän myllerrystä. Joita vuosia edelsi yksityiselämän kuperkeikkaa muutama vuosi. Joita edelsi ... noh. Ei mitään kivaa.

Tuosta vuodesta 2005 alkaen olen joka syksy ajatellut, että kyllä minä tämän vielä selätän, koska *tämän* jälkeen alkaa normielämä. Viime syksynä ajattelin, että no. Tämän kerran. Kyllä minä tämän vielä jaksan. Onhan ensi syksy vihdoin sitten sitä normaaliin elämään asettumista. Vaan ei. Nyt tuntuu, että liika on liikaa. Oikeasti, ei ole reilua tämmöinen.

Mitä ja ketä muuten palvelevat ne työhyvinvointikyselyt, joita työnantaja lähettelee ja patistaa vastaamaan ja joista saa vastauksena, että olet kyllä jo melko raato. Mietipä nyt nainen oikeasti elämääsi. Kun on siis vastannut yläkantiin valehdellen liikunnan määrät ja alakanttiin nautitut alkoholit ja kertonut voivansa kohtalaisesti. Mitä nyt nukkuu huonosti, jos tuskin lainkaan. Ja mitä nyt jonkin verran niskaa ja hartioita juilii ja joskus ketuttaa pahastikin. Mutta siis sivistyneen sopivasti ylä- ja alakanttiin.

So the fucking what? On ihan oikein teille, jotka näitä kyselyitä lähetätte, että saatte aika pirun pahan näköistä excelkäppyrää yhteenvetona. Siinäpä sitten selitätte työyksikkökokouksissa, kuinka olisi hyvä pitää taukoja ja syödä lämmin lounas ja ulkoilla joka päivä, käydä sienimetsällä ja rauhoittua. Niin kuin missä jumaleisson välissä.

Kirjoitti: mea 20:00 | Jälkipuheet (11)

7on onnennumeroni. Tai siis olen näin itseni kanssa sopinut. En tosin ole missään yhteydessä huomannut seiskan erityistä onneutta mutta sokeasti tahdon luottaa, että näin on. Tarua eli totta mutta jotain pysyvää täytyy ihmispololla olla tässä epävakaassa ja ruttuisessa maailmassa. Minulla se on tämä sokea usko seiskan onnea tuovaan taikaan.

Seitsenvuotiaana pääsee kouluun. Se oli hienoa. Muistan kyllä. Minulla oli käsi poikki ja kipsissä enkä saanut päälleni sitä ihanaa mekkoa, joka oli vartavasiten hankittu sitä erityistä päivää varten. Käsi meni poikki, kun kompastuin pihakivetyksen reunaan juostessani piiloon pelissä, jonka nimi oli ihan varmasti seitsemän tikkua laudalla. Käsi oli kipsissä seitsemän viikkoa.

No sittenhän on toisaalta kyllä se uskomus olemassa, että seitsemäs vuosi liitossa on pahin. Vai menikö se niin, että seitsemäs vuosi hirressä on pahin? No. Oli miten oli. En usko. Paitsi hirressä jos on, niin seitsemäs vuosi on taatusti melko paha kyllä. Toisaalta silloin saattaa olla jo taivaassa.

Josta tuli mieleen, elen olen tosiaan kuullut, että on olemassa paikka nimeltä onnen seitsemäs taivas. Onko se se, joka tulee seitsemännen liittohirsivuoden jälkeen. No. Oli miten oli, niin olen nyt siellä.

Nimittäin nythän on niin, että olen tämän menopaussi-kaunottaren kanssa ollut tänään liitossa tasan seitsemän vuotta. Eikä mitenkään paha ollut tämä seitsemäs vuosi. Tämäkään.

Toivon täten vihdoin pääseväni sen kuuluisan Old Schoolin kasvatiksi ja Wanhan Liiton polkkaajaksi. Jätkät hei?

Näin. Pidemmittä puheitta. Onnea ja menestystä ja olkoot pulskat ja sanaisat arkkuni täynnä käyttämättömiä kirjaimia myös seuraavat seitsemän vuotta.

Skål på den saken. Kiitos teille, rakkaat toverini interverkossa, että olette.

Kirjoitti: mea 07:07 | Jälkipuheet (33)

Minä olen se ihminen, joka on aina hyvin syvästi ja intohimoisesti inhonnut esitelmän pitämistä. Koulusta en muista muuta kuin esitelmän pitämisen kauheuden ja laulukokeet. Mikä ei selitä millään lailla sitä, että olin suomen tunneilla aina eturivissä, kun kysyttiin vapaaehtoisia improvisaatioihin. Olin myös käsikirjoittamassa lukemattomia näytelmiä, joissa tietenkin myös olin päähenkilönä.

Rakastin esiintymistä. Vihasin esittämistä. Rakastan ja vihaan edelleen. En koskaan tajunnut, miksi näin oli ja on, ennen kuin vasta äskettäin.

Nehän nimittäin ovat kaksi eri asiaa. Esitelmöinnissä pitää olla se, joka on: asiansa ja roolinsa vanki. Mutta näytellessä saa olla ihan mitä huvittaa. Saa heittäytyä luvan kanssa. Esitelmää pitäessäni en osaa heittäytyä, koska olen vaan minä: estoinen ja ujo takeltelija, jonka punainen lanka häviää mustaan aukkoon heti alkumetreillä. Ero on sama kuin täällä anonyymina blogatessani saan olla mielikuvitushahmoni mutta oikeassa elämässä olen itseni, oman estoisuuteni, ammattini ja työnantajanani muovaamassa häkissä varpaitaan katseleva mitättömyys, joka puhuu väräjävällä, hiljaisella äänellä aina, kun yleisöä on enemmän kuin viisi tuttua.

Siksi olenkin enemmän kuin hämmentynyt siitä, että lupauduin kahden sekunnin miettimisen jälkeen pitämään puolen tunnin esityksen. Lontoossa. Englanniksi. Minä, joka kammoan ja vihaan esitelmien pitämistä niin, että olen paniikissa pelkästään jo siitä, että pitää seisoa kymmenen oppilaan edessä puhumassa suomeksi aiheesta, josta jotain jopa tiedän. Asiantuntijayleisölle lontooksi esitelmän pitäminen aiheesta, joka vain liippasee mukavuusaluettani, on kohtalaisen rankka rasti.

Mutta. Jospa ottaisin tämän nyt niin, että kerrankin heittäydyin. Ja koska sen jo aloitin, niin mikä estää minua sukeltamasta syvemmille vesille. Pää edellä. Kiehäänä hankeen (TM). Nythän minun ei enää tarvitse kuin keksiä itselleni roolihahmo. Mielikuvittelen näytelmän päähenkilön, joka puhuu sujuvaa ja kaunista lontoota, on hauska ja nokkela, liikehtii luontevasti ja saa yleisön nauramaan nokkelilla kommenteillaan, luo intensiivisen tunnelman katsekontaktein ja osaa lipua esityksen läpi ollen witty and clever and funny.

Kirjoitti: mea 20:40 | Jälkipuheet (13)