On taas se aika vuodesta, kun naista vedetään kölin alta oikein urakalla. On opeteltava uusi kieli, käytävä kuntosalilla, aloitettava zumba, pilates, jooga ja pari muuta lajia, joista et tiedä mitään. Mutta aloitettava on nekin. Koska se on trendikästä. On heivattava ruokavaliosta sokerit, rasva, viinit, juusto ja kaikki, mikä elämän tekee elämisen arvoiseksi. Jos jokin on hauskaa, on se unohdettava.

Sen sijaan lähde lenkille. Käy lenkillä aamulla ennen töihin menoa, lounastunnilla ja töiden jälkeen. Käy ihon kuorinnassa kerran kuussa, laitata rakennekynnet, ole välittämättä siitä, että sinun työtäsi ei arvosteta ja jos arvostetaan, niin arvostukset ottaa joku muu. Kestä se kuin nainen ja lähde lenkille.

Rauhoitu. Ole zen. Opettele hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet heti sen jälkeen, kun olet tehnyt kaiken voitavasi ollaksesi jotain muuta kuin olet. Ole kuin ymmärtäisit kaiken, mitä ympärilläsi tapahtuu.

Kirjoitti: mea 20:50 | Jälkipuheet (4)

Aivan pienenä tyttönä en tykännyt kahvista mutta jostain käsittämättömästä syystä vanhempani halusivat opettaa kahvin juuomisen jaloon lajiin. Niinpä kahviini laitettiin rutkasti sokeria ja maitoa ja pullamössöä ja sitä sitten halulla lusikoin. Pullan ja maidon ja sokerin osuutta vähennettiin vähitellen ja niin opin juomaan kahvia. Nyttemmin jopa rakastan kahvia. Mutta vain hyvää ja vahvaa espressoa pienellä maitovaahdolla.

Teininä en tykännyt punaviinistä mutta sitähän piti tottakai opetella juomaan. Viini alkoi maistua vasta aikuisena, kun tajusin, että on olemassa muitakin kuin Egri Bikaver. Vanhempani olivat olevinaan vähän hienompia ihmisiä, kun ostivat aina jouluksi sinihomejuustoa ja punaviiniä. Kumpaakaan kukaan ei koskaan syönyt ja juonut. Viini ehti etikoitua moneen kertaan ja juusto kuivettua, kun niitä vielä tyrkytettiin. Vasta muutama vuosi sitten tajusin, että sekä sini- että valkohomejuusto ovat oikeasti hyviä. Nyt maistuu kyllä viinin kanssa molemmat. Ei mitään ongelmaa.

Entäpä oliivit. Tunsin syvää vastenmielisyyttä oliiveja kohtaa vielä jokunen vuosi sitten ja nyt en osaa olla, jos ei ole jääkaapissa vähintään kolmea eri lajia oliivia. Samoin kävi valkosipulin kanssa; sitä voisi olla joka ruuassa.

Ei ole kuin vuosi siitä, kun minusta katkaravut olivat kuin alastomia toukkia enkä pystynyt kuvittelemaan, että maistaisin niitä. Nyt olen ihan koukussa niihin. Voisin syödä pelkästään katkarapuleipiä, -salaattia, -keittoa, -muhennosta ja taas leipiä. Ja syönkin. Entäpä simpukat. Ne olivat minun silmissäni ihan järkyttävän näköisiä, niljakkaita ja rivon näköisiä otuksia, joita en ikinä söisi. Viime vuonna Barcelonassa maistoin varovasti paellassa ja hämmästykselläni ei ollut rajoja, kun huomasin, että ne eivät ole pahoja eikä niljakkaita. Niitä tosin en ole vielä oppinut himoitsemaan. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tulee aika, jolloin syön pelkkää paellaa ja simpukkapastaa.

Mutta kolmea en ole oppinut enkä opi: raakaa sipulia, mustekalaa ja etanoita. Sipulia sentään olen vahingossa syönyt mutta inhoan sen makua ja suutuntumaa. Mustekalarengasta olen jyrsinyt mutta se maistuu ja tuntuu toimiston ruskealta kuminauhalta. Etanoita en ole maistanut enkä maista. Pelkkä ajatus sen kumimaisesta suutuntumasta oksettaa. Kukaan, jolta olen makua kysynyt, ei ole koskaan sanonut, että se *etana* maistuisi hyvältä tai miltään. Valkosipulivoi kuulemma maistuu hyvältä mutta etana itsessään myönnetään suutuntumalta inhaksi ja se niellään nopeasti pois.

Jos minulta kysytään, niin syön mieluummin voit voina ja puolukkahillot ilman maksalaatikkoa.

Kirjoitti: mea 19:51 | Jälkipuheet (26)

Ei, ei sieltä ole vastattu. Niin onnellisesti ei käynyt. Mutta eilinen kirjoitukseni ravintola Pippurimyllyn tavasta reagoida asiakkaan valitukseen ja reagoimattomuudesta palautteeseen sai, kiitos Mika Hilskan, myös Twitterissä palstatilaa. Paha kello kauas kuuluu ja muita suomalaisia sananlaskuja. Twitteristä tultiinkin tänne kiitettävästi ja hyvä niin, sillä jos ravintola ei reagoi asiakkaan palautteeseen, se sietääkin saada hiukan raippaa. Internet on asia, jonka soisi jokaisen ravintoloitsijan tajunneen jo ottaa huomioon.

Mikko Hongisto oli reagoinut puolestaan Mikan tviittiin. Mikko olisi tosin voinut lukea kirjoitukseni täällä paussissa paremmin, kun kerran vaivautui kommentoimaan. Minua jäi kaivelemaan, että Mikko hiukan ylimielisesti viestii, että olisi pitänyt reklamoida suoraan Ravanteille, eli omistajille, sillä Pippurimylly ei ole mikään Rosso. Aivan oikein. Se ei ole Rosso ja siksi sen pitää reagoida sekä asiakkaan välittömään palautteeseen oikein että pitää palvelun taso korkeana että vastata netin kautta pyytämiinsä palautteisiin. Edes vastata. Miksi laittaa palauteboksi, jos siihen ei vastata. Ei ehkä edes lueta? Koska Twitterissä olen omalla nimelläni, en omasta puolestani siellä voinut vastata Mikolle, että jos hän olisi oikeasti lukenut täällä jutun, hänelle olisi hyvinkin helposti selvinnyt, että Ravanteille nimenomaan oli reklamoitu eikä levittää väärää tietoa.

Ja jos oikein olen henkilöt Pippurimyllyssä hahmottanut, niin juurikin itse rouva Ravanti kävi vähin äänin pyyhkimässä taululta halvemman hinnan ja muutti sen "oikeaksi". Olkoonkin oikea, halvempi hinta oli se, jolla minä ruokani olin lunastanut.

Kirjoitti: mea 07:16 | Jälkipuheet (0)

Saksassa lomamatkalla tuli hyvä mieli joka kerta, kun sanottiin Danke schön ja Bitte schön. Kaikkialla. Jopa pikkulapset, juuri puhumaan oppineet, sanoivat Danke schön, kun piti ovea heille auki. Tuntui oudolta. Milloin viimeksi Suomessa kuulit nuorison edustajan sanoneen kiitos tai ole hyvä. Tai yleensä kenenkään? Hyvä palvelu Suomessa on nykyisin vain kaksi sanaa, joiden merkitystä voi käydä ihmettelemässä enää kirjastoissa. Ainakin joissain.

Palvelua on ainakin kolmenlaista: on hyvää palvelua, huonoa palvelua ja sitten sitä, ettei ole palvelua lainkaan. No onhan sitten näiden alalajeja, kuten palvelu, joka on periaatteessa hyvää mutta asiakas saa väärää tietoa. Tai palvelua nyreästi, mutta palvelua kuitenkin. Lasketaanko ne sitten hyväksi vai huonoksi. Onhan siinä yritystä kuitenkin. Olen niitä ihmisiä, joita ei tarvitse kahdesti palvella kehnosti, sillä minä väistyn. Hyvä palvelu sen sijaan saa minut yhä uudestaan tarjoajan äärelle.

Ravintoloissa hyvää palvelua saa toki vielä, toisinaan. Mutta siellähän asiakas maksaakin, joten kohtuullistahan se vain on. Siksi närkästyin, pahastuin ja suivaannuin, kun viime lauantaina sain märkää pyyhettä Pippurimyllyssä, paikassa, josta olen aina pitänyt juuri sen palveluhenkisyyden ja tietty myös hyvän ruuan vuoksi. Ravintolassa on seinällä listaruokien lisäksi aina päivän suositukset: kalaa, pihviä ja kanaa. Kalaa olen siltä listalta tottunut suosimaan. Niinpä otin taas päivän kalan ja hyvää olikin. Laskussa oli kuitenkin kalliimpi hinta kuin taululla, jossa hinta oli siihen aikaan ollut jo viisi tuntia. Kun huomautin tarjoilijalle asiasta, kän sanoi, että seinällä on väärä hinta ja se käytiin muuttamassa. Minulta otettiin tietenkin se kalliimpi hinta, joka oli *oikea* hinta. Ei anteeksipyyntöä, ei pahoittelua, ei mitään. Ei noin.

Käsitykseni on, että asiakas ja ravintola tekevät sopimuksen: minä ostan tuotteen heidän ilmoittamalllaan hinnalla. Jos hintoja voi noin vain muutella, niin ravintolahan voi laskuttaa mitä vain ja sanoa, että oho, seinällä on väärä hinta. Asia on rahallisesti merkityksetön minulle ja vielä vähemmän sillä olisi ollut merkitystä ravintolalle mutta periaate on merkityksellinen. Niinpä laitoinkin palautetta. Ihan asiallisesti selostin tilanteen ja odotin tietenkin vastausta. Ei mitään. Ravintolan sivuilla ei muuten ole sähköpostiosoitetta, on vain palautelomake, jonka kautta laitettuja viestejä luultavasti ei lue näemmä kukaan. Tai niistä ei välitetä. Kummin vaan, ei noin.

Tiedoksi teille sinne Pippurimyllyyn, että tapauksen vuoksi menetitte mm. sunnuntaina viiden hengen seurueen illastamisen. Näin se menee.

Kirjoitti: mea 13:12 | Jälkipuheet (8)

Arjessa taas. Seitsemäntuhatta ajokilometriä ja 330 000 askelta rikkaampana. Tai köyhempänä. Riippuu, miltä kantilta asiaa tutkailee. Mutta matkailu avartaa yhtä kaikki, mieltä ja kukkaroa.

Hienoa oli uida Itämeressä. Juoda viiniä Moselin laaksossa. Katsoa pilvien yläpuolelta Alppeja. Huomata, että Venetsia on ihan oikea kaupunki, jossa on katuja ja pihoja eikä mikään elokuvien ränsistynyt ja haiseva veteen hukkuva kaupunki, jossa ruhtinaiden palatsien ulko-ovia kanaalien vesi huuhtelee.

Mieli ei ole vielä palautunut arkeen. Se haluaisi nukkua vielä teltassa, katsoa Venetsian valoja lehden yli, kiivetä Alpeilla, kuunnella ranskalaisten Mattia ja Teppoa leirintäalueen terassilla, syödä itsensä turvoksiin slovenialaisten lihapatojen ääressä ja ihmetellä hollantilaisten turistien määrää.

Mutta arkeen on palattava. On alettava miettiä rikkoutunutta pesukonetta ja ränstyneitä tapetteja. Ahdistuttava syksyn haasteista ja selvittävä lomaltapaluustressistä.

Ja totuttava taas ynseään ja ylimieliseen palveluun, josta myöhemmin lisää.

Kirjoitti: mea 15:53 | Jälkipuheet (6)