Henkilökohtainen koostumukseni on sillä tavalla kummallinen rakennelma, että kun eteeni laitetaan tie, lähden. Asetan toki kysymyksiä itselleni: haluanko tuolle tielle, onko suuri tuntemattomuus kiehtovampi kuin tuttu polku, uskallanko, viitsinkö vaivautua. Mutta kysymykset ovat sikäli turhia, että olen jo silloin yleensä matkalla. Jos vaihtoehtoja ei ole, lähden osoitetulle tielle ilman kysymyksiä. Joka tapauksessa aina lähden, koska jos kysymys esitetään minulle oikein, ja yleensä esitetään, koska kysymyksen esittäjät tuntevat tavan, millä minut saa lähtemään, lähden.

Ensimmäisen korttelin ohitettuani innostun ja näen jo päämäärän kirkkaana ja houkuttelevana edessäni. Pienet epäilykset ja pelot painan taka-alalle ja pusken eteenpäin. Kun sitten käy niin, että jos [yleensä kun] se päämäärä vedetään edestäni kuin matto alta ja putoan todellisuuteen, petyn vaikka ensin en edes oikeastaan halunnut lähteä. Tai en tiedä, ehkä halusinkin mutta jotta en pettyisi, uskottelen, että en alunperinkään halunut lähteä. Silti petyn, koska näin jo itseni perillä.

Minulla oli isoja asioita haasteena kesäkuussa mutta ne kuivuivat kokoon. Jälkeenpäin tajusin, että ei minua ollut tarkoitettukaan isoihin asioihin. Toipuminen kesti jonkin aikaa. Sekä putoamisesta että tajuamisesta. Juuri kun toivuin, on minut taas pukattu tielle, jonne en uskonut koskaan joutuvani. En halunnut lähteä. Taaskaan. Mutta tässä nyt olen päämäärätietoisena menossa osoitettuun suuntaan. Pelkään mutta olen innoissani.

Olenko siis pessimisti vai optimisti?