Henkilökohtainen koostumukseni on sillä tavalla kummallinen rakennelma, että kun eteeni laitetaan tie, lähden. Asetan toki kysymyksiä itselleni: haluanko tuolle tielle, onko suuri tuntemattomuus kiehtovampi kuin tuttu polku, uskallanko, viitsinkö vaivautua. Mutta kysymykset ovat sikäli turhia, että olen jo silloin yleensä matkalla. Jos vaihtoehtoja ei ole, lähden osoitetulle tielle ilman kysymyksiä. Joka tapauksessa aina lähden, koska jos kysymys esitetään minulle oikein, ja yleensä esitetään, koska kysymyksen esittäjät tuntevat tavan, millä minut saa lähtemään, lähden.

Ensimmäisen korttelin ohitettuani innostun ja näen jo päämäärän kirkkaana ja houkuttelevana edessäni. Pienet epäilykset ja pelot painan taka-alalle ja pusken eteenpäin. Kun sitten käy niin, että jos [yleensä kun] se päämäärä vedetään edestäni kuin matto alta ja putoan todellisuuteen, petyn vaikka ensin en edes oikeastaan halunnut lähteä. Tai en tiedä, ehkä halusinkin mutta jotta en pettyisi, uskottelen, että en alunperinkään halunut lähteä. Silti petyn, koska näin jo itseni perillä.

Minulla oli isoja asioita haasteena kesäkuussa mutta ne kuivuivat kokoon. Jälkeenpäin tajusin, että ei minua ollut tarkoitettukaan isoihin asioihin. Toipuminen kesti jonkin aikaa. Sekä putoamisesta että tajuamisesta. Juuri kun toivuin, on minut taas pukattu tielle, jonne en uskonut koskaan joutuvani. En halunnut lähteä. Taaskaan. Mutta tässä nyt olen päämäärätietoisena menossa osoitettuun suuntaan. Pelkään mutta olen innoissani.

Olenko siis pessimisti vai optimisti?

Kirjoitti: mea 11:31 | Jälkipuheet (9)

Kahvihuoneet ovat näin kesäloma-aikaan parhaimmillaan. Korporaation seiniä pitelee pystyssä vain neljä naista ja asiakkaat eivät juurikaan häiritse. Sähköposti on enimmäkseen hiljaa ja sisällä on mukavan ilmastoitua tehdä rästitöitä ja lomasuunnitelmia.

Niin kuin vaikka sellaisia tähdellisiä kuin, että millaisia vaatteita otetaan mukaan minkäkinlaiselle reissulle. Minulla ei sikäli ole ongelmaa, että koska olen kuukauden reissun päällä, tarvitsen mukaan ihan kaiken ja loput vielä varmuuden vuoksi. Lomavaatteista puhe siirtyi tänään sujuvasti haaveisiin. Jotka todettiin yksissä tuumin turhiksi, sillä elämä on ihan liian lyhyt haaveiluun.

Paitsi ehkä ihan vähän voi haaveilla asioista, joista on aina haaveillut mutta jotka ovat syystä tai toisesta jääneet toteuttamatta vaikka vallan olisivat toteutettavissa. Niin kuin vaikka ikiaikainen haaveeni saada oikea, minun muotoihini ja mittoihini käsin tehty korsetti. Se päällä istuisin aina ryhdikkäänä ja kurvikkaana ja tuntisin itseni Naiseksi. Kansssatyöläiset siitä heti yllyttämään. Olisi kuulemma ihan käteväkin, kun olisi leuan alla omat tyynyt, niin voisi aina väsyn yllättäessä vain laskea leuan tyynyille.

Mutta siis. Haaveeet sikseen, ainakin toistaiseksi, sillä loma alkaa kahden herätyksen päästä ja silloin ei todellakaan haaveilla. Sillloin lähdetään oikeasti taas tien päälle. Neljään viikkoon en korkokenkiin kajoa enkä meikkipussia avaa. Vaelluskengät jalkaan ja reuhka päähän. Niillä mennään. Syksyllä on sitten taas jotain, mitä muistella.

[Nyt kun tarkemmin ajattelen, saatanpa palkita itseni syistä tai toisista. Sillä korsetilla. Sitten syksyllä.]

Kirjoitti: mea 22:09 | Jälkipuheet (6)