Episodi, joka tapahtui vaikka ette usko
Hukkasin viime lauantaina ansiokkaasti kaupungille pyöräni avaimen. Toki kuljin käymäni reitit uudelleen mutta olisihan minua aivan outo onni potkinut, jos olisin avaimen löytänyt. Tosin hukkahakureissulla törmäsin mukaviin ihmisiin. Siihenkin erääseen nuoreen mieheen, joka auliisti avainta etsimään kanssani ja sanomaan, että oitis olisin palauttanut juuri sinulle, jos olisin löytänyt.
Mutta siis ei. Joten ei auttanut kuin ryhtyä kantamaan pyörää asumukselle päin. Matkaa oli sellaiset hulppeat kolmisen kilometriä, joten ajattelin sen pystyväni suorittamaan. Tosin osin jyrkkää ylämäkeä. Mutta silti. Ainahan minulla olisi ollut oivallinen mahdollisuus heittää polkimeni puolimatkanpubin seinämykselle ja ahtautua mukaan anniskelun ihmeelliseen maailmaan. Jota juuri olinkin suorittamassa, siis tätä suunnittelutyötä, kun jyrkähkössä ylämäessä, juuri kun totta puhuen olin luovuttamaisillani, pysähtyi vierelle farmari-Volvo ja sieltä George Clooneyn näköinen mies huhuilemaan, että onko pitkäkin matka. Kerroin jäljellä olevat kaikki kolmisen kilometriä, jolloin Clooney sanoi, että eihän sellainen peli vetele. Ja alkoi kaivaa Volvonsa perätilasta pyörätelinettä ja sitten että pyörä siihen ja nainen matkaan.
Olen vieläkin äimällä lyötynä. Eihän tuollaista tapahdu kuin elokuvissa. Ja minä en todellakaan ole Jennifer Lopez. Kiitos sinulle Clooneyn näköinen mies. Uskoni ihmiskunnan pahuuten sai todella ankaran kolauksen.
Jälkipuheet
Tätäkö se aamuinen tiesi; matkalla töihin kävelin Koskipuiston Rosson ohi Hämeenkatua pitkin, kun silmiin pistyi puun oksassa roikkumassa pari avainta, mustapäisiä. Hetken mietin, että otanko päivän kuvan siitä, mutta se jäi...
Oliskohan sittenkin pitänyt.
Voi. Nyt harmittaa oikeasti. EIHÄN ne välttämättä sinun ole, mutta mistä näitä sattumia koskaan tietää.
Ja siellä oli joku toinen *hyvä* ihminen. Se ken ne avaimet ripusti. Minuun osuu tuhannella salamlla se, että joku oikeasti on välittänyt.
Mistä näistä sattumuksista tietää.
Oikeasti. Myönnän olleeni aivan liian kyyninen ihminen.
Mä oon kyl vieläkin kyyninen foobikko; friikkaan valtavasti jos kadulla joku auto pysähtyy kohdalle, saati että sieltä huudellaan että onko pitkä matka ja haluatko kyydin. (On tapahtunut.) Hrr. Ei ole elämä ollut entisensä sitten suurkaupunkiin muuton.
No arvaapa, kuinka reunalla istuin Volvon penkillä ja viimeiseen asti luulin, että koiratarha on haudattuna. Mutta eipä.
Vähällä oli, etten huudellut, että älä kuule yhtään ala pysahtelemänn.
Mitä opimme tästä? Luota. Edes joskus.
Eikö kukaan edes kysellyt, että onhan se varmasti oma pyörä jota kaupungilta raahaat? ;>
Paittiettä varkailla on vissiin kyydit puhuttuna jo etukäteen. Useammallekin menopelille.
Olin varma, että vastaan tullut poliisiauto olisi pysähtynyt puhuttelemaan mutta eipä. Mitä tästä opimme: ihan rauhassa voit kantaa parhaimman näköisen pyörän kotiin. Ja että jos et omistajana halua menopelistä luopua, niin laita se hyvin kestävällä lenkkilukolla kiinni lyhtypylvääseen.
Kyllä me uskomme, kun sinä niin sanot. Eivät asiat onneksi kai ihan huonosti voi olla, kun tämänlaisia tapahtuu.
Opimme tästä myös sen, että sinulla on parhaimman näköinen pyörä, ja että poliisikin pitää sinusta. Minkä varkaan maailma sinussa menettäneekään - kuljetuksetkin järjestyvät noin sujuvasti ennalta suunnittelematta! ;-)
Onko kukaan sanonut sinulle koskaan, että olet positiivisin tyyppi, jonka tuntee. Minä ainakaan en tunne moista pakkausta toista.
Luultavasti on, mutta minusta tuntuu, että siitä on noin viisitoista vuotta.
Nykyisin silti tuntuu, että olen taas matkalla samaan suuntaan (paitsi joinakin päivinä ei; PMS).
Ikä kyynistää mutta kyynisyyttä tasoittaa kivasti se, ettei iän myötä enää niin jaksa välittää joka asiasta pultata.