« toukokuu 2010 |
Pääsivu
| heinäkuu 2010 »
Myönnän olevani rajoittunut. Tätä lukiessa yritin olla huvittunut mutta en pystynyt.
Koulussa tuhlataan aikaa. Siellä ei opi mitään. Luetaan vaan kirjoja monta vuotta.
...
Olisi pitänyt yksin repiä jostain seinästä nauloja irti. Ajattelin, että ei helvetti ja lähdin pois.
...
Se on vaan niin outoa, ettei meitä nuoria tahdota hyviin töihin. Haloo työnantajat, meissä on tulevaisuus.
Se on kesän suurinta juhlaa pikipäin käsillä. Asian huomasi jo kaupassa, jossa puoli Suomea tungeksi kahmimassa jättikärryihinsä paistia, grillimakkaraa, kasleria ja possun kylkeä. Kansa on selvästikin päättänyt kasvaa juhannuksen ja mahdollisesti alkavan lomankin kunniaksi ihmisinä, puolisoina, työyhteisön jäseninä ja EU-kansalaisina. Ainakin vyötärön seudulta.
Juhannuksen säätä on nyt ennusteltu puolisen vuotta ja varmana tietona on jaettu jo pitkään, että helle hellii. Iltalehti hehkuttaa tänään lööpissään marsun kokoisin kirjaimin, että "Tällainen on koko juhannuksen sää - Lämmintä luvassa" ja kuvassa keskityön aurinko ja seeste ja soutumies. Kaikki hyvin. Kun lööppiä klikkaa, niin otsikko muuttuu kertomaan, että "Lämmintä on luvassa mutta myös sadepilvet lipuvat Suomen ylle." Okei, onhan se sitten vähän niin kuin että lämmintä on luvassa vaikka toisaalta taas ei. Kun juttua lukee tarkemmin, niin lööpin isosti lupaamat lämpimät ovatkin vain torstaina, joka ei millään mittarilla ole vielä juhannusta, ja perjantaina sitten jo sateet puskevatkin etelästä:
- On epävarmaa, tulevatko sateet perjantaina vai lauantaina. Useampi tietokone arvioi, että sateet ovat tulossa, mutta niille ennustettu ajankohta vaihtelee
No. Olkoon näin. Varustaudun sadetakilla, Gore-tex-kengillä, pipalla, villapaidalla ja hanskoilla. Eiköhän se helle näillä varusteilla helline.
Hyvää juhannusta kaikillen ja muistakaa: Sen, minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa.
Niin aina. Juuri kun olin saamaisillani uskoni ihmiskunnan hyvyyteen osin takaisin, huitaisiin märällä lattiarätillä. Enempiä avaamatta taustoja sanon vain, että joskus sitä kohtaa niin yllättäviltä tahoilta niin suurta puukon vääntöä kylkiluissa, että ei todeksi uskoisi ellei kaikki asianhaarat toisin osoittaisi.
Hämmentävintä on, että pahimmat puukottavat istuvat vaikuttavimmilla palleilla korporaatioiden kulmahuoneissa korkeaselkänojaissa tuoleissaan ja hyppyyttelevät sieltä ihmisiä. Tai ei kai siinä mitään hämmentävää ole. Ei siellä kai muuten istuttaisi. Sieltä sitten valittuja pompotellaan uraportaissa ylöspäin ja väärät ihmiset tuupitaan sivuun. Huvittavinta on, että kaikki tietävät pelin hengen mutta kukaan ei uskalla potkia vastaan. Vähäisinkin kapinoitsija katsotaan kuoliaaksi ja tietää olevansa seuraava syrjään tuupattava.
Olen pettynyt, vihainen ja hämmentyneen nolo siitä, että uskoin hetken, ettei näin olisi.
Hukkasin viime lauantaina ansiokkaasti kaupungille pyöräni avaimen. Toki kuljin käymäni reitit uudelleen mutta olisihan minua aivan outo onni potkinut, jos olisin avaimen löytänyt. Tosin hukkahakureissulla törmäsin mukaviin ihmisiin. Siihenkin erääseen nuoreen mieheen, joka auliisti avainta etsimään kanssani ja sanomaan, että oitis olisin palauttanut juuri sinulle, jos olisin löytänyt.
Mutta siis ei. Joten ei auttanut kuin ryhtyä kantamaan pyörää asumukselle päin. Matkaa oli sellaiset hulppeat kolmisen kilometriä, joten ajattelin sen pystyväni suorittamaan. Tosin osin jyrkkää ylämäkeä. Mutta silti. Ainahan minulla olisi ollut oivallinen mahdollisuus heittää polkimeni puolimatkanpubin seinämykselle ja ahtautua mukaan anniskelun ihmeelliseen maailmaan. Jota juuri olinkin suorittamassa, siis tätä suunnittelutyötä, kun jyrkähkössä ylämäessä, juuri kun totta puhuen olin luovuttamaisillani, pysähtyi vierelle farmari-Volvo ja sieltä George Clooneyn näköinen mies huhuilemaan, että onko pitkäkin matka. Kerroin jäljellä olevat kaikki kolmisen kilometriä, jolloin Clooney sanoi, että eihän sellainen peli vetele. Ja alkoi kaivaa Volvonsa perätilasta pyörätelinettä ja sitten että pyörä siihen ja nainen matkaan.
Olen vieläkin äimällä lyötynä. Eihän tuollaista tapahdu kuin elokuvissa. Ja minä en todellakaan ole Jennifer Lopez. Kiitos sinulle Clooneyn näköinen mies. Uskoni ihmiskunnan pahuuten sai todella ankaran kolauksen.
Nyt on ystävät rakkaat kerakarppaajat iloista kerrottavaa. Unohtakaa se minuuttileipä, jonka muisto puistattaa vieläkin. Nyt nimittäin olen löytänyt pelastuksen. Tilasin Sokeriton.fi:stä kokeeksi yhden pussin hiilarittomia leipäjauhoja ja suhtauduin aiemman kokemukseni saattelemana hyvinkin skeptisesti haasteeseen. Suhtautumista ei helpottanut saksankielinen jauhopussi mutta onneksi lyhyellä koulusaksallani sain ohjeesta tajua ja leipaisin eilen kymmenen sämpylää.
Ja voi-hyvänen-aika, että pitää olla hyvät sämpylät. Ne näyttävät oikeilta ja maistuvat paremmilta kuin oikeat. Luulin, ettei se ole mahdollista mutta kyllä ne maistuvat. Käsittämättömän pitkä paistoaika tekee pohjasta ja kuoresta rapean ja leivonta onnistuu jauhopeukalottamaltakin. Okei, hinta ei ole halpa, mutta toisaalta: sämpylät maksvat vain 50 senttiä kappale. Siitä ilosta, että saan syödä oikeata leipää, maksan ilolla. (Okei joo, ei minua kiellä syömästä leipää kukaan muu kuin minä ja minua minun on nyt kuunteleminen).
Vaarallisen hyväksi sämpylät tekee mahdolliset vihaiset naapurit. Nimittäin minähän aamulla näppäränä tyttönä leivänpaahtimen sämpylätelineelle lykkäsin pakastimesta pari sämpylää sulamaan ja rapeutumaan. Ja eipä aikaakaan, kun palovaroitin herätti koko talon. Anteeksi naapurit. Lupaan tyhjätä paahtimen murukotelon ennen huomista aamua.
Katselin tuossa äsken parvekkeelta pihalle ja muistelin vanhoja hyviä aikoja, jolloin känniset kulkivat kylkimyyryä ja kaatuilivat pihanurmelle.
Se yksikin, jonka kännykän löysin tuosta pihapuun juurelta. Kun sain osoitteen puhelimessa olleen isän numeron kautta (isä oli kännissä, kuinkas muuten) ja vein kännykän mainittuun osoitteeseen lähikaupan viereen, niin poika siellä ovensa luona sammuneena, ilman housuja. Ei ollut päässyt sisään, kun ei ollut avainta, kun ne oli housun taskussa ja housut hukassa.
Oi niitä aikoja, kun juopot tarjosivat kanistereistaan kotiviiniä lähijärven rannalla. Huutelivat vielä perään, kuinka kaunish nainen on, kun shillä on korkokengät.
Ei ole Ikeäkään näkynyt jalkakäytävän varteen väsähtäneenä aikoihin.
Ei ole juopon juopoa enää. Nuoriso, se vähän, jota näkyy, tulee treenikassit olalla kotiinsa. Eivät ole huutelemassa ja potkimassa mummoja. Ei näy etnistä väestöäkään enää pelaamassa lentopalloa. Ei näy ensimmäistäkään lasta leikkipuistossa. Siinä samassa puistossa, jonka karusellissa ennen hyvinä aikoina tapasi maata eräs rouva päätään selvittelemässä ennen kotiin menoa.
Ennen näkyi vastapäiset talot puiden takaa, nyt ei vilaustakaan. Ei ole tallattuja nurmikoita, ei revittyjä pensaita, ei roskia. Ei edes koiran kusettajia. Nyt näkyy vain metsää ja reheviä pensaita.
Mihin tämä maailma on menossa
Ostetaan Ääsmarekista kaksi kiiltävän kaunista uutta kaalinpäätä ja iso rasiallinen paistijauhelihaa. Nostetaan pölyttynyt (mutta ihme kyllä ruostumaton, kiitos innokkaan rasvaamisen aikoinaan) perintörautapata alakaapin alahyllyn takaosasta. Pata liedelle ja tujaus voita pohjalle.
Pilputaan kaalit ja nostellaan pataan. Käännellään ja odotellaan aina välillä hetki, jotta kaalit antavat tilaa (käy yllättävän nopeasti). Kun kaikki kaalit on padassa, lisätään ihan pikkasen vettä ja pari kuutiota lihalientä. Sitten ruskistetaan jauheliha ja veivataan kaalin joukkoon. Kansi kiinni. Liettä pienemmälle ja sitten lenkille.
Lenkiltä tultua kurkistetaan pataan ja annetaan tuoksun kehrätä sieraimissa. Hiukan vetistä, joten ei syödä vielä. Haudutellaan pitkin iltaa mutta todetaan se aina vaan vetiseksi. Syödään, koska nälkä on sokea. Ihan hyvää. Muttei täydellistä.
Seuraavana päivänä nostetaan pata taas liedelle pienelle lämmölle ja lähdetään lenkille. Maistellaan ja todetaan lähes täydelliseksi, joten annetaan hetki vielä kuivahtaa. Lähdetään nettiin vilkaisemaan Vasebuukki ja postit ja katsotaan vähän uutisia ja eilista väliin jäänyttä ohjelmaa Areenalta. Unohdetaan kaalipata.
Muistetaan kaalipata. Joka on juuri sopivan täydellisen ruskean pehmeän pyöreää maultaan eikä vetisyydestä kuin muisto. Ihan vain vähän on palanut pohjaan. Juuri niin kuin mummun kaalipata aikoinaan. Täydellistä. Miten mummo sen teki? Ilman nettiä!
