Sain edellisen kirjoituksen kommenteissa oivallisen tuntuisen ohjeen karppaajien minuuttisämpylästä [kiitos siitä]. Kun ohjeen kommentoijatkin kehuivat yksissä suin tuotosta erinomaiseksi, päätin olla vakuutettu ja kokeilin. Kahdesti. Mutta ei-hyvänen-aika: tuotos oli pesusienen näköinen, haisi vessanpytyssä viikon maanneltta pultsarin kalsarin lahkeelta ja maistui ... öh. Voiko joku maistua samaan aikaan ei millekään ja hirveälle?

En yleensäkään koskaan ole ymmärtänyt, miksi on olemassa soijanakkeja, soijapekonia, soijakinkkua, soijakalkkunaa ja, herramunvereni, kosher-katkarapuja. Jos ihminen haluaa syödä kasviksia, niin miksi niiden pitää näyttää lihatuotteelta. Kasvikset kasviksina. Jotenkin tuossa look-a-like-jutussa on jotain perin kieroon kasvanutta. Jos minä olisin puhtaasti vege, niin miksi haluaisin syödä porkkanaa, joka muistuttaa nakkia. Lähinnä vege minussa puistattuisi moisesta lihaa muistuttavasta ulkomuodosta.

Tässä karppileivässä on kyse vähän samasta asiasta: tehdään hiilariton leivän näköinen hörötin, koska karppaaja haluaa syödä leipää. Ja sitten hän syö leivän *näköistä* hökötystä ja on onnellinen, koska saa syödä leipää vaikka ei voi syödä leipää, jota tekee mieli kuitenkin syödä. Minä nyt en vaan tajua. Leivässä on hyvää sen suutuntuma, maku, sitkaus, happamuus, kuoren rapeus, tuoksu. Se suutuntuman ja maun täydellinen yhdistelmä. Karppihöttö on yhtä kaukana tuosta kaikesta kuin on soijanakki täyslihamakkarasta.

Jos siis ryhtyy johonkin, niin tyytyköön ryhtymyksensä tuottamiin luontaisiin etuihin taikka kääntyköön polullaan takaisin. Ja jos ei kokonaan, niin ainahan voi tehdä kompromisseja. Ei maailma saa olla niin ehdotonta, ettei siitä nauttia voisi. Minä syön aamiaiseksi huomattavasti mieluummin paistinpannulla rapsakaksi paistuneen pekonin vieressä valmistuneen munan kuin sen munan mikrotettuna soijarouheen seassa. Ja jos iskee hillitön leipähimo, niin sitten syön Oululaisen jälkiuunipalan. Tosin ei enää juurikaan iske, kun on mennyt sekin himo.

Näissä look-a-like-ruuissa on samanlainen sävy kuin on tiiliseinää jäljittelevässä tapetissa tai pahvista tehdyssä sisustustakassa tai parkettia jäljittelevässä muovimatossa. Paitsi että noissa sisustusjutuissa jäljitelmä yrittää olla hienompaa kuin onkaan. Vai yrittääkö soijanakkikin olla hienompi kuin onkaan?

Ja kyllä. Tässä on tiettyä hapanta pihjalajanmarjaa havaittavissa.

Kirjoitti: mea 20:24 | Jälkipuheet (15)

Olen ottanut, taas kerran, itseni ankarasti niskapersotteeseen ja heittänyt kroppani neljästi viikossa tunnin lenkille. Enkä syö enää hiilareita.

Elämän luulisi olevan mukavaa, kun saa syödä mielin määrin pekonia, juustoa, munakkaita, salamia, kokolihaleikkeitä ja .... No, enpä nyt todellakaan keksi, mitä muuta. Ja siinä onkin se ongelma. Aluksi kaikki tuo pekonin ja juuston määrä tuntui houkuttelevalta mutta eipä aikaakaan, kun aloin himoita hiilareita. Himoitsen nyt kaiken aikaa suklaata, lakua, salmiakkia, salmiakkisuklaata, rapeakuorista leipää ja ihan kaikkea, missä on hiilareita ja jota en ole ennen himoinnut.

En voi väittää nauttivani nyt yhtään. Mutta yritän nyt vain mennä askel kerrallaan vaikka rakot jaloissa ja ajatella joka askelella että mikään ruoka ei ole niin hyvää kuin laihuus tuntuu.

Kirjoitti: mea 20:41 | Jälkipuheet (8)

Autokauppias viestittelee (yritettyään sitä ennen soittaa lukemattomat kerrat), että hänellä olisi tarjous. Epäilemättä sellainen, josta hän ajattelee, että en pysty kieltäytymään. Varastossa on, satun tietämään (seuraan kaikkien hämmästykseksi myös auto-ohjelmia ruoka- ja sisustusohjelmien ohella, joista mistään en mitään ymmärä, mutta se on toinen tarina), avomalli Beetlejä, jotka pitäisi myydä äkkiä pois, koska uutta, pieniruokaisempaa ja tekniikaltaan uudempaa Beetlen mallia pukkaa markkinoille tuotapikaa. Ja kellekäs muulle niitä vanhoja yritettäisi kaataa kuin sille tyhmälle blondille, jonka saa puhuttua ympäri, kun vähän näyttää kivaa kuvaa ja väriä ja rättikattoa alas laskostettuna.

Vaan ei, ei se nyt ihan noin yksinkertaista ole. Millä sellaisen mustan rättikaton pesee, kun lokit paskii katon joka ilta? Tai kun kurakelillä rapa lentää katolle saakka (se nimittäin lentää). Ja missä minä sitä avo-osastoa muka käyttäisin? Jos katto on auki, niin ohikulkijat käyttävät sitä kaatopaikkana ja känniset oksentelee ja jos muuta pahaa maailma ei keksi, niin ainakin alkaa sataa kesken matkan. Siihenkö sitten motarilla parkkiin ja kattoa laskostelemaan? Ei tod.

Minä saatan olla pieni mutta tyhmä en ole. Vaikkakin olen luullut ilmastoinnin lumihiutalekuvaista nakkulaa pakkasella käytettäväksi extralämpönakkulaksi. Ja vaikka en ole ilman manuaalia saanut konepeltiä auki. Enkä kyllä manuaalin kanssakaan, koska siellä ei todellakana ole manuaalin kuvan mukaista violettia kahvaa. Niin se ei silti tarkoita, että minulle voi myydä ihan mitä vaan.

Totta puhuenhan se kyllä tarkoittaa. Siksi en vastaakaan siihen puheluun. Enkä soita takaisin. Saattaisin olla puhuttavissa. Helpostikin. Jos se avomalli olisi limen tai kerman värisenä.

Kirjoitti: mea 20:28 | Jälkipuheet (2)

Palaveri. Paikalla kaikki kuusi jäsentä. Kaksi keski-ikäistä pitkän linjan virk ... anteeksi työsuhdenaista, joista toinen yrittelee olla erottumatta liiaksi joukon nuoriso-osastosta ja toinen siekailematta on, mitä on. Tiukka mutta jäykkä. Ja aika lailla tiimin ydinasoiden rajapinnoilla ja sielläkin reunaehdoilla. Virkanainen kahdenkymmenen vuoden takaa ja ilmoittaa sen. Puolet joukosta edustaa ydinosaamisikää, pikkasen päälle kolmenkympin. Sitten on joukon kuopus, uusin jäsen. Mukava poninhäntäpoika, Janne, viime kesänä virkaan valittuja. Uusi, innokas, osaava. Juuri niin kuin poninhäntäpojat parhaimmillaan ovat.

Keskustelu polveilee asian tiimoilla pysyttelemättä kahta lausetta kauempaa ytimessä mutta liipaten kaikitenkin lähestyvää workshoppia, joka tiimin on määrä vetää. Virkanainen kahdenkymmenen vuoden takaa yrittää tavata johtoryhmän toimeksiantoa kirjain kirjaimelta mutta jää paitsioon, koska kaikki tietävät, että toimeksiantajat tiesivät ydinasiasta yhtä vähän kuin virkanainen. Jatkavat käytännön asioiden pallottelua. Kesken kokousta täti kerää kalenterinsa ja kamppeensa ja lähtee. Ovi paukkuu. Muut pyörittelevät hetken silmiään ja raikas naurunremakka keventää ilmapiirin.

Lisää asioiden kierittelyä, ohjelman suunnittelua. Kuka tekee mitä, missä järjestyksessä ja kuinka pitkään. Poninhäntäpojalta kysytään, sopiiko hänelle tämä. Hiljaisuus.

- Janne, onks ookoo sulle, et sä vedät tän osion?

Hiljaisuus.

- Janne hei, herätys.

- Ai sori. Mietin vain hetken kadotettua nuoruutta.

Kirjoitti: mea 21:01 | Jälkipuheet (0)

Aivan. Juuri, kun luulitte, että paussi on lopullisesti paussilla, niin tässäpä minä taas. Olin vain vähän lomalla. Ulkomailla. Tukholmassa saakka. Ja sepä vasta olikin mieluisa kokemus. Olen vältellyt sitä kaupunkia ja erityisesti sinne vieviä laivamatkoja lahjakkaasti, sillä kokemukseni niistä kummastakaan eivät ole kauniita.

Vaan nyt oli mukavaa. Menomatkalla senioriristeilyllä mummat ja papat pistivät karaokeksi ja humpaksi heti, kun laiva irtosi satamasta. Papparaiset tanssivat kauniisti ja Aleksi lauloi kuin lintunen. Kaikilla oli sopu ja mukavaa.

Tukholmassa kaikki juoksivat jo aamukuudelta. Siis lenkkiä. Tai ainakin joka toinen, sillä loput ajoivat pyörällä. Me ajoimme metrolla. Metrot on kivoja. Siinä sitä huispaa itsensä laidalta toiselle ja vain Slussenin kohdalla käväisee maan päällä.

Södermalmilla oli kuin olisi ollut oikeasti ulkomailla. Ihmisvilinää, terasseja, pubeja, joissa oli ihmisiä (toisin kuin eräissä nimeltä mainitsemattomissa kaupungeissa, joissa arki-iltaisin ei ole kuin naakkoja katoilla). Södermalmilla oli myös hyvää ruokaa. Jos menette ikinä Tukholmaan, unohtakaa Gamla Stan ja menkää Sodermalmiin Pelikaniin ja syökää köttbullar. Voin kertoa, että maailman parhaita lihapullia ovat ne.

Ja se Vasa-laiva se vasta hupaisa onkin. Vain ruotsalainen pystyy moiseen. Humanistineitikin tajuaa, että kaatuuhan sellainen tekele heti, kun irti päästää.

Takaisin seilatessa seurana oli lautallisen ruotsalaispissaliisoja (tai mitä ne onkin ruåtsiksi). Voin vakuuttaa, että yksikään suomalainen vastine ei pysty olemaan yhtä ääliö kännissä. Ei vaan pysty. Mutta äärimmäisen viihdyttävää oli katsella, kun humppahousubändi siivitti ruotsihumppaajia. Parempaa kuin tosi-tv.

Ja kunnon turistien tavoin tottahan raapotimme täydet lastit juomia. Huvittavaa sinänsä, että Lapin Kultaa rahdataan ensin ties mistä laivalle ja laiva rahtaa lastin Ruotsiin ja takaisin ja me sitten saamme ostaa sitä sen tähden puoleen hintaan ja rahtaamme ympäri Suomea. Ei mitään järkeä. Missään.

Niin. Ja siirryin myös nykyaikaan. Ostin älypuhelimen. Mutta koska manuaalit ovat neitejä varten ja koska rauhallisena ihmisenä tarvitsen selkeän syyn huutaa jollekin, olen puhutellut sitä lähinnä KÄPSLOKIT päällä. Älypuhelin on siitä kyllä älykäs, että se ymmärtää naisen perimmäisen tarpeen ja antaa hyvän syyn avautua. Siitä sen nimikin varmaan tulee. Niin kuin tietokonekin tietää ihan kaiken.

Kirjoitti: mea 20:57 | Jälkipuheet (2)