Pidin tänään opetusta porukalle, joka oli kuin kivireki. Kahdeksat kasvot täysin ilmeettöminä katsoivat kohti. Neljän tunnin sessio sisälsi kolme osiota, ja jokaisen alussa, välissä ja etenkin lopussa kehottelin kysymään, jos joku asia jäi vaivaamaan. Uudestaan ja uudestaan: onko kysyttävää, jäikö joku asia epäselväksi. Okei, ajattelin, asia on sitten selvää pässinlihaa, kun kukaan ei puhu mitään.

Tosin rohkenin epäillä. Kokemus nääs.

Session päätteksi kertasin vielä (ehkä neljänteen kertaan) perusasiat, osioiden erot ja kysyin taas, onko kysyttävää. Tyhjiä kasvoja. Okkei, sanoin, koska asiat ovat hallinnassa, niin sitten vain täytätte kurssin palautelomakkeen, jotta osaamme kehittää toimintaamme. Ja eiköpä vaan alkanut vimmatunmoinen näppiksen naputus. Aivan oikein, kysymyksiä kysymyksien perään. Miksi niin, miksei näin.

MIKSI sitä kysymystä ei voi esittää ääneen silloin, kun siihen olisi vastaaja paikalla?

Mistä muuten nuoriso kautta aikain on saanut päähänsä, että niillä on joku ylimaallinen oikeus valittaa asioista, jotka vaan ovat kuten ovat. Asioista, joille valituksen kohde ei voi yhtään mitään. Että niilläkö olisi automaattisesti ylempi valaistus kaikkiin asioihin vain siksi, että ovat Nuoriso.

Täti on nyt hyvin väsynyt.