Nythän on niin, että oikeasti Stokkan Hulluilla päivillä ihminen tulee hulluksi. Hulluuntuminen alkaa siitä, kun astuu ulko-ovesta sisään ja huomaa, että kaikki pari sekuntia sitten normaalisti liikkuneet ihmiset alkavat huupailla. Ilmeisesti tapahtuu joku aivotoiminnan hidastuminen, sillä yhtäkkiä kaikki vain matelevat, pysähtelevät pöyhimään tavaroita, sinkoavat (sic!) odottamattomiin suuntiin vain huuhaillakseen lisää. Vellovan massan läpi päästyään onkin nainen jo sellaisen hulluuden vallassa, että lähtee päästään ja ostaa kesäksi vaalean siniset (ja tarkoitan nyt *vaalean* *sinisiä*) farkut. Ihan tuosta noin vaan, ajattelamatta. Minähän en siis voi sietää vaalean sinistä. Mutta hulluus teetti nyt tällä kertaa tämän.

Noh. Minähän olen myös sillä tavalla kestohullu, että minun on saatava uudet vermeet aina heti päälle. Farkkuja en voinut laittaa, kun ne oli liian pitkät. Eikä ole kesäkään. Ja ne on siis *vaalean* siniset. Kotona sitten hulluuskohtaus paheni ja lyhensin lahkeet. Illalla kymmeneltä. Minä, joka en saa mitään aikaiseksi. Ikään kuin valmiiksi kesää varten.

Aamulla minut valtasi sitten se ylitsepääsemätön kestohulluus, ja halusin pukea farkut töihin. Hetinyt eikä kesällä. Mallailin erilaisia yläosia ja kenkiä ja pyöriskelin peilin edessä puolisen tuntia. Olin varsin tyytyväinen. Puin takin päälleni, tartuin ovenkahvaan ja sitten, että ei. En voi, kun ei ole kesä ja ne on *niin* vaalean siniset. Ja sitten eikun vanhat turvallisen mustat perusfarkut ylle ja töihin.

Puolivälissä työmatkaa ajattelin, että ei pe*kele, hulluhan minä olen. Ja uukkarin kautta takaisin kotiin ja *kesäfarkut* jalkaan.

Työkaverit sanoivat raportistani, että hullu nainen. MOT.