Mea, tunteideni tulkki! (Lenkkeilyn koukuttavuutta lukuunottamatta.) Toden totta, korkeimman omakohtaista kehityskeskustelua olen minäkin taas kaivannut (suunnittelemisesta ei voine puhua, saati), mutta sellainen on sanotaanko vaikka että haasteellista.

(Ja eikö vain olisikin usein kovin paljon helpompaa kohdistaa se kehityskeskusteluilu ynnä muu aivovoimistelu jonnekin oman välittömän todellisuuden ulkopuolelle, vai onko tämä vain yksityinen kuvitelmani? Eli että vaikka minä päättäisin, mitä sinä teet keittiöllesi, ja sinä, mitä minä teen tällä elämälläni, ja olisimme sitten molemmat tyytyväiset. Paaljon helpompaa kuin pähkäillä kaikki asiat lähiperspektiivistä "eikun minä ite". :-P )

Hanskat pitää olla silviisii herkässä, että kun taputtaa olalle, niin hanskat tippuu, ja kun hanskat tippuu, niin onkii jo perjantai ja voi ottaa vähän rennommin.

Lohduttavaa, voi kuinka lohduttavaa .. että sinkulla virkanaisella(kin) voi olla kroonistuvia ajankäyttö- ja innostusongelmia -- saati sitten tällaisella 4 lapsen töissäkäyvällä varhaiskeski-ikäistyvällä äiti-ihmisellä!

Riittämättömyydentunne on tullut tutuksi sekä töissä että kotona. Yleinen innostuminen ja kaikenlainen suunnittelu toimii, mutta liian usein ryhtyminen ja toteutus tökkii..

Nytkin pitäisi jo olla chilipaprikansiemenet mullattuina (jotta kesällä voisi puutarhuroida omilla taimilla) ja ikkunat pestyinä (jotta kaivattu auringonvalo kilottaisi kunnolla) -- mutta ei vaan ole pystynyt kykenemään! Huoh.

Niin, siis se kehityskeskustelu itseni kanssa ei ole edes suunnitelman asteella. Se on siinä samassa "pitäis ryhtyä" -lokerossa kuin on ikkunoiden pesu (ollut jo kolmatta vuotta), keittiöremppa, keittiön kaappien siivous (minkä puuttuminen ei edistä rempparyhtymystä), kukkien multien vaihto (neljättä vuotta) ja pinekeis/suureksi/vanhoiksi jääneiden vaatteiden ja kenkien poisheittäminen tai uffelle vieminen.

Tarkemmin ajatellen: en ole saanut yhtään mitään aikaiseksi viimeiseen muutamaan vuoteen. Tai siis mitään järjellistä.

Muistlen hämmentyneenä aikoja, jolloin ompelin kaikki vaatteet, istutin sitä sun tätä, vaihdoin mulat, pesin ikkunat kaksi kertaa vuodessa, ompelin verhoja ja tyynyjä, sisutsin.

Aargh, Syytän internettiä, kun en nyt muutakan keksi syyttää. Tai ehkä vaan syytän työnantjaa, joka imee mehut. Tai tätä aikaa.

Sinkkuus muuten on oikeastaan suurin syy: kun ei ole ketään tsemppaamassa, potkimassa, kannustamassa, suunnittelemassa, pitämässä virkistysiltapäiviä ja jiohtamassa, niin tuntuu, etten vaan yksin kertakaikkiaan riitä. Ja nyt hävettää: miten kaikki muut saavat aikansa ja energiansa riittämään ja oikein jaottumaan.

Olen huono ihminen.

"liian monta asiaa kotona ja töissä vaatimassa toimenpidettä" jne
Hei tuohan on mun viime talvi! Meinasin ainakin kahteen kertaan että VTUT nyt sekoon, annan periksi, menköön, EN JAKSA

- ja samantien huomasin että hmmm... oikeestaan ei kannata, onhan mulla kuitenkin koti, en elä pakolaisleirissä, on työpaikka, ystäviäkin vielä muutama jäljellä...

En mä(kään) sitten seonnut.

Niin ja pitääkökään sitä aina olla niin suorittamassa. Jos ne ikkunat ja mullat ja kaapit onkin jo ties monennettako vuotta suorittamatta, niin so what. Minulla on sentään koti, jossa voin näitä asioita murehtia.

Toisaalta. Pitäisi. Eihän tämä nyt näinkään voi jatkua. Mitä elämää se sellainen on,e ttä aamulla silmät ristissä töihin ja illalla niin kaikkensa tehneenä, ettei jaksa ttaskaan ryhtyä.

Niin.

Remontti keittiössä tarkoittaa remppaa toisaallakin koska sitten joku muu paikka näyttää nuhjuisemmalta. Usein remppa tehdään muutettaessa sisään tai ulos, on jotenkin motivoidumpaa.

Niin, siis kysymykseen, jottan mitä olen puuhastellut, kun en ole tänne kirjoitellut. Olen pidellyt kynsin hampain hanskoja käsissäni, etteivät vielä putoaisi. Halu heittää ne hankeen vaihtuu tuotapikaa haluun heittää ne järveen. Otan huomioon hangen muuttumisen järveksi positiivissävytteisenä huomiona, jahka käyt itseni kanssa seuraavan kehityskeskustelun.

Kuvittele että jossakin Rautalammilla nainen hukkui puolen metrin pururadan sulamisvesimonttuun sauvakävelylenkillään ja toisen naisen -näkövammaisen, kokematon koira opasti Aurajokeen. On tämä maailma outo paikka, ikävät mutta aivan uniikit tapaturmat. Pessimisti etsisi noista energiaa kun ei itselle sattunut.

Priorisointi on se sana!
Eli on ne tehtävät hommat, joiden tekemättä jättämisestä seuraa jotakin ikävää. Ja niiden ja mappi Ö:n (ikkunanpesu...) välillä koko kirjo.
Toinen tärkeä juttu on realistinen itsearvio. Eli kannattaa ihan vaikka ulkopuolisin silmin yrittää nähdä, mitä kaikkea sitä päivän mittaan tekeekään. Ja karistaa ne täydellisen naisen kiiltokuvat silmistään. Siis ne, jotka hoitavat ison perheen, tekevät ruoan perusaineksista ja kasvattavat itse pellavan vaatteisiin, tekevät uraa ja väitöskirjaa ja kirjoittavat kirjoja ja harrastavat vuorikiipeilyä ja... Hah, ei niiden viikoissa ole enempiä tunteja kuin meillä taviksilla, joiden suuriin saavutuksiin kuuluu joinain päivinä pitkä työpäivä, jonka jälkeen jaksais vain löhötä, siemailla valkkaria ja katsella Täydellisiä naisia:).
Ja sitten jos päivät oikeasti kuluvat niin, ettei todellakaan saa mitään tehtyä, lienee paras hakeutua äkkiä lääkäriin.

Yksi, mitä en ole koskaan tajunnut enkä tule tajuamaan, on rempan tekeminen ennen muuttoa entiseen kämppään. Jos sitä ei ole siihen asti jaksanut rempata, niin mitä järkeä.... No, enhän minä kyllä tajua montaa muutakaan asiaa, kuten, että vaihdetaan kesäverhot.

Kun se ansiotyö (luojan kiitos siitä) on priorisointilistalla ykkösenä ja siten vie noin 10 tuntia päivässä, jää vuorokaudesta 14. JOista täytyy yrittää nukkua n. 6. Jää 8, joista menee pakolliseen kunnon ylläpitämiseen ja paikasta toiseen siirtymiseen 2, jää 6. Siitä menee ruuan laittamiseen ja syömiseen päivän mittaan pari, jää 4. Siitä menee itsensä sivistämiseen, ajan tasalla pitämiseen, bloggaamiseen, sosiaalisten suhteiden hoitamiseen yms. 4, jää 1, jonka aikana pitää pestä pyykit, käydä kaupassa, sulattaa pakastin, siivota, silittää, viikata, vaihtaa mullat, pestä ikkunat, juosta keittiökaupat ja valittaa.

Ei ihme, etten mitään ehdi. Tänäänkin tuo tunti menee valittaessa, etten ehdi mitään.

Ehkä se on se kevät, joka tämmöistä tekee. Ja kevät tai ei, ikkunat saa kyllä olla pesemättä. Kaupungissa jos asuu, ensimmäisen sateen jälkeen pitäis taas aloittaa alusta.

Ikkunoiden peseminen on toiseksi turhinta heti auton pesun jälkeen. On aina satavarma, että sataa seuraavana päivänä, kun jomman kumman teet. Auton pesu teettää rankkasateen ja ikkunaisn pesu sellaisen erittäin ärsyttävän tihkupikkusateen, joka hivuttamalla täplittää ikkunat. Ja jos taas ei sataisi, niin ne pyyhkimisen jäljet on raivostuttavat auringossa.

Mutta onko tämä naisten juttu, kun puhutaan, ettei saa mitään aikaan? Jossain oli joskus puhetta miesten ja naisten työhakemusten erosta - ja siitä, kuinka pokkana miehet hakee vaativiin tehtäviin, kun samaan aikaan pätevät ja tehokkaat naiset miettii, etteivät varmaan täyttäisi kaikkia tehtävän vaatimuksia...
Eli hei, asennetta kehiin. Me teemme paljon työtä, työmatkat ovat hyötyliikuntaa (tai sitten ei), sitten on sosiaalisten suhteiden ja verkostojen ylläpitoa, liikuntaharrastusta, kulttuuria, asioiden organisoimista jne. Ja kaikista tärkein: ei kannata puhua valittamisesta, se on filosofointia.

Aina ei voi ja joskus ei nappaa. Silloin on syytä keskittyä niihin asioihin jotka kirkastaa päätä. Kaikkinaista ryhtymistä hidastava kynnys madaltuu oleellisesti siinä vaiheessa kun saa itsensä uskomaan ettei ole pakko. Yhtään mitään. Jollei huvita.

Jos likaisista ikkunoista sikiää ihan oikea ongelma, ne saa pesetettyä kolmellakympillä tunti. Samalla ryhdyt kansantaloutemme kulmakiveksi työllistämällä suomalaisen. Valitettavasti siinäkin pitää jaksaa viitsiä ja keritä järkätä se työntekijä kotiinsa asti.

Itse henkilökohtaisesti olen kyllä kovasti tyytyväinen siihen, ettei aikasi ole mennyt hyödyllisesti ja järkevästi arkiaskareitten parissa. Olis jäänyt monet ilot ja läikähdykset kokematta täällä päässä! :-)

Luulen, että tämä on vain naisten juttu. Tosin olen kyllä nähnyt naistapauksiakin, jossa ihan pokkana osataan muka mitä vaan. Jos ne jonnekin pääsevät, ne ovat pulassa, sillä niillä ei ole ketään naista, joka tekisi hommat.

On muuten tosi, että kun joku juttu nappaa, eli löytyy riittävä motivaatio, se tulee tehtyä vaikka keskiyöllä.

"tsemppaamassa, potkimassa, kannustamassa, suunnittelemassa, pitämässä virkistysiltapäiviä"

Ihan kadehdittavasti kuvattu, kyllä. Etenkin viimeinen, mutta kaikki.

"kannattaa ihan vaikka ulkopuolisin silmin yrittää nähdä"

Helpommin sanottu kuin ei.

"niihin asioihin jotka kirkastaa päätä"

Ainakin yksi järjellinen neuvo. ;-) Vielä kun tunnistaisi ne asiat silloin, kun on tarvis.

Juuri äsken, kuinka ollakaan, ajattelin, että minulle sopii sinkkuus, sillä olen sillä tavalla hullu, että eihän minua kukaan kestäisi vakituisesti. Joko en tee mitään vuoteen tai sitten, kun alan, niin sitten tapahtuu.

Mutta mikäs tässä. Kun itsensä kanssa seurustelee, tietää olevansa hyvässä seurassa.