Aivan: viininppunainen keittiöni on edistynyt samaa vauhtia kuin Turun toimenpiteet Myllysillalle. Eli joitain päätöksiä on tehty ja peruttu ja tehty taas ja petuttu ja odotettu, että asia valaistuu ja hoituu tavalla tai toisella itsekseen. Eli että kun vanha romahtaa, uutta on sitten vasta pakko pystyttää. Miten minusta on tullut näin saamaton. Mikään ei etene. Ja kun sanon, että ei mikään, tarkoitan EI MIKÄÄN.
Tuntuu, että koko ajan on liian monta asiaa kotona ja töissä vaatimassa toimenpidettä, aikaa, mielidettä, aikaa, tapahtumista, aikaa, suunnittelemista, aikaa, kirjaamista, aikaa, tarttumista, aikaa, tekemistä, aikaa, asioiden seuraamista, aikaa ja loputtomasti energiaa, joka riittäisi kaiken tasapainotteluun. Ryhtymisen kynnys korkenee kuitenkin kaiken aikaa. Yhä useamin on tunne, että aika ajaa ohituskaistalla sataaneljääkymppiä ohitseni ja minä yritän vielä punnertaa talvinopeuksilla eilisen parissa. Ja silti olen olevinani niin ajassa kiinni töissäni kuin ennätän. Kiinnempänä kuin moni muu mutta kun se ei vaan riitä. Yhden naisen ristiretkellä ei kirkkoja rakenneta. Tätä menoa jos jatkuu, hajoaa joko pää tai heitän hanskat suosiolla naulaan. Tai mitään heitä. Ne putoaa käsistä, kun en enää jaksa pinnistellä.
Niin, siis kysymykseen, jottan mitä olen puuhastellut, kun en ole tänne kirjoitellut. Olen pidellyt kynsin hampain hanskoja käsissäni, etteivät vielä putoaisi. Halu heittää ne hankeen vaihtuu tuotapikaa haluun heittää ne järveen. Otan huomioon hangen muuttumisen järveksi positiivissävytteisenä huomiona, jahka käyt itseni kanssa seuraavan kehityskeskustelun.
Josta tulikin mieleen, että seuraavan kerran kun saan jonkun päräyttävän ajatuksen koukkuuntua johonkin, niin muistuttakaa, että se olisi jotain vähemmän raskasta kuin lenkkeiyn aloittaminen.
