Niin, ei kai voi kuin nyökytellä tuota lukissaan?
Balanssin löytäminen on kai hankalaa elämässä- niin että siihen kuuluisi vähän liikuntaa ja tarpeeksi punaviiniä.

Mutta oikeassa olet, -kuka taho nosti tietyt arvot oikeiksi ja kuka tallasi loput pahaksi väittäen?

Balanssin löytäminen ja tasapainoileminen elämän taitetilanteissa, kuten nyt vaikka keväisin, on aina haasteellsita. Jos tykkää haasteista, niin kiva. Mutta siis: missä kohtaa kevättä vaihtaisi punaviinin valkkariin? Siinäpä taas miettimistä.

Miettiessä voi nostaa jalat nojatuolin käsinojalle ja katsoa vaikka Liviltä Halv åttaa ja ihmetellä, miksi jotkut ovat pätemisen tarpeessaan täysin hukassa ilolta ja toiset taas kiinni onnessa kuin orava käpy tassussa.

Hyvä kirjoitus. Jos on mielessä joku tietty lehti/artikkeli joka tämän laukaisi, saapi vinkata. Muuan kollega tekee nimittäin aiheesta graduaan, niin voisin kiinnostuksesta vinkkailla eteenpäin.

Aihe virisi kahvipöytäkeskusteluissa, jotka alkoivat vuorotteluvapaalle lähtevien haaveista ja johtivat minut ajattelemaan, että jotenkin ne haaveet kummasti muistuttivat kaikki lukemieni naistenlehtien artikkeleita, joissa ihannoidaan maalle muuttoa, lehmien lypsämistä, pullan leipomista ja uraputken vaihtamista kaappikellon tekokurssiin.

Millä mittarilla ja kuka on määritellyt hyvän elämän? Ennen oli vain työ ja raha, jotka mittasivat ihmisen. Niin tosin osin nytkin, vanhemmat etenkin arvostavat edelleen niitä. Mutta nyt toinen ääripää, uraputkesta hyppääminen ja vallasta ja gloriasta luopuminen onkin yhtäkkiä se ihanne.

Itse asiassa aihe olisi loputon: miksi urheilu on aina ihanteellista vaikka se olisi kääntynyt veren maku suussa suoritettavaksi pakkomielteeksi? Miksi ei itsensä kanssa rauhassa sinut oleva kotona viihtyyvä ei-sosiaalinen mutta tasapainoinen ihminen ei ole kadehdinnan kohde.

Mä aattelin et luit sen saman lehden kun mä. Siinä juuri joku naikkonen teki jotain huiveja jossain vanhassa lantalassa. Olisko ollut MeNaiset? Kotivinkki se tuskin oli.

Amen.
Ja sitten vielä ärsyttää että se "paremman elämän" aloittanut on yleensä joku firman toimitusjohtaja tai muuten vain hyvässä asemassa & palkassa ollut henkilö.

Eihän köyhällä ole varaa ryhtyä mietiskelemään "mitä elämältä oikein haluaa", kun niskassa on opintolaina, asuntolaina, autolaina, ruokalaskut ja loput kulut.

Joten minun puolestani: kellä onni on, se onnen kätkeköön eikä toitottako sitä hömppälehdessä.

Hyviä, raikkaita pointteja Mea! Ymmärrän ärsytyksen, sillä monesti tuntuu, että median maailmaan mahtuu vain yksi asia kerrallaan. Jokaisen täytyy itse miettiä itselle hyvät ja huonot valinnat, enkä ole varma ovatko akkainlehdet siinä ollenkaan parhaita opastajia.

Tuollaisen hypyn tehneenä oli vielä pakko jatkaa keskustelua toisaalla:

http://simplicitas09.blogspot.com/2010/03/bloggaaja-sai-tarpeekseen.html

Sepä se. Harvalla on varaa heittäytyä batiikkikankaiden värjääjäksi. Ja harvalla on hieno kotikartano kunnostettavana. Ja harvalla on hyvätuloinen aviomies, joka rahoittaa rouvan vuorotteluvapaan, jolloin voi kunnostaa kotikartanonsa hirret, hioa mummun pirttipöytä, kutoa pellavaliia pöydälle ja perustaa yrttitarha.

HAH!

Serenitas, sori, en huomannut, että kommenttisi oli tullut tuossa välissä.

Kiitos linkistä. Olet oikeassa, akkainlehdet eivät ole parhaita arvottajia. Mutta valitettavasti niillä on iso vaikutus. Ja ne arvottavat joka tapauksessa. Mitä enemmän ne arvottavat hyppäämistä oravanpyörästä, sitä enemmän se yleisesti koetaan ihanteeksi ja sitä enemmän ne, joilla ei siihen ole taloudellista mahdollisuutta, katkeroituvat. Tai jos nyt ei katkeroidu, niin kokee, että tavallisen ihmisen tavalliset tai taloudellisen tilanteen pakottamat asiat ovat jotenkin huonompia.

En ihmettelisi, että lisääntynyt hyppääminen on akkainlehtien ansiota/syytä.

Olenkin aina ihmetellyt, miksi putipuhdas koti on aina hyvä ja sotkuinen paha, vaikka asukas itse viihtyisi mainiosti kaaoksessaan.

Kuka nämä määrittelee???

Tää on niin totta! Siis keneltä se on pois jos minä tykkään katsoa Babylon 5 -uusintoja punkkulasillisen kera mielummin kuin lähden lenkille tihkusateeseen?

Anne ja Nokkonen, akkainlehdet ohjailevat elämäämme. Ja onnistuneesti saavat meidät tavan tallaajat tunetmaan itsemme huonommiksi ihmisiksi. Syytänpä vaihteeksi mediaa siis oikein urakalla: se määrittelee ja lastaa huonoa omaatuntoa nykyihmisen päähän. Jos ei ole putipuhdas koti, olet huono äiti/nainen/vaimo. Jos et käy kuntosalilla/lenkillä, olet huono nainen/työntekijä/puoliso/äiti.

Kun hyppäät oravanpyörästä, olet rohkea ja ennakkoluuloton (ja rikas) ja ne, jotka eivät hyppää, ovat epämuodikkaita, epärohkeita epäihmisiä.

Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta en itse näe sitä noin. Minusta nuo jutut kertovat myös siitä, että nykyään töissä vaaditaan liikaa, eikä jää aikaa edes katsella roskaohjelmia saati sitten tehdä käsitöitä. Että kun ei voi harrastaa työn ohella mitään, niin on pakko luopua työstä (ettei pää leviä).

Minusta ei ole pahasta, että edes jossain arvostetaan enemmän tuottamatonta puuhastelua kuin sitä, että tuotetaan mahdollisimman paljon rahaa jollekin yritysjohtajille. Enimmäkseen naistenlehtien naiskuva taitaa kuitenkin olla palaverista toiseen kiiruhtava jakkupukuinen businessnainen.

Onneksi mä en ole puoliso, vaimo, työntekijä enkä äiti. Nainen kyllä ole, auts. Tottahan se on, naistenlehdet kyllä saavat monesti syyllisyyden nousemaan pintaan ja myös katkeruuden, myönnän. Mielelläni minäkin ostaisin vanhan juna-aseman ja kunnostelisin sitä jos vain olisi varaa ja mahdollisuus. Vaan kun ei ole. Hienoa on, että joillakin on semmoiseen varaa! Se ei estä kuitenkaan minua tuntematta katkeruuden siementä rinnassani. Toisaalta jos näiden artikkeleiden avulla työelämän paineet saataisi helpottumaan voisin lukea niitä koko lehden täydeltä vuosien ajan.

Minusta hieman sotkuinen koti on paljon kodikkaampi kun ne valkoisella sisustetut modernit vastaanottotilat mitä lehdissä monesti on.

nim. eilisen ja tän päivän mainokset pitkin lattioita

Krii, minusta nuo jutut ovat huijausta. Jos sen tähden lähtee tuottamattomaan puuhasteluun, että pää halkeaa, niin silloin on rahaa kyllä pinoittain tehty ja silloin on kyllä ihan itse sen pään healkeamisen aiheuttanut.

Entäpä toinen puoli: miksen missään ole nähnyt kirjoitusta, että hyppäys harmittaa, Rahat ei riitä, pää halkeaa yrittäjyydestä (kukkan ei osta niitä batiikkivärjättyjä derijakippoja).

Suurin osa naisista kuitenkin tekee töitä pienellä palkalla kassalla, virastoissa, sairaaloissa, päiväkodeissa eikä heillä ole milloinkaan mahdollisuus vain ryhtyä puuhastelemaan vaikka pää halkeaisi. Miltä luulet tuntuvat sellaisesta pienipalkkaisesta lukea näitä ihannoivia juttuja. Ensin tulee syyllisyys, kun ei hoida päätään. Sitten tulee katkeruus, kun ei pysty, kun ei ole rahaa. Ja se pään halkeamisen loppupiste vaan lähestyy entisestään.

Ei se ole hyvä, että niitä ihanoidaan. Pitäisi ihannoida laiskottelua ja sitä, että älä stressaa sen työsi kanssa. Ole enemmän itsellesi läsnä vaikka siellä työpaikalla. Harva töissä kuitenkaan jyrän alle jää vaikka vähän hengittäisi välillä. Ihan oikeasti: mikään verstas, sairaala, päiväkoti ei kaadu siihen, että sen työntekijät käyttäytyvät inhimillisesti itseään kohtaan. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Ei etenkään syyllisyyteen.

Toki on lehtiä, joissa ihannoidaan sitä jakkupukunaista mutta ne on eri lehdet. Niitä lukevat entiset jakkupukunaiset, joilla ei enää ole kiire kokouksestavtoiseen vaan ovat eläkkeellä tai jääneet vuorotteluvapaalle. Ei kokouksesta toiseen kiitävällä ole aikaa lukea. Tottahan kustantajat kaikkien meidän rahat yrittävät ottaa ja kaikille lehtiä tehdä. Huvittavaa sinänsä, että näissä jakkupukulehdissä saatetaan samassa numerossa ihailla uraputkinaista ja sitä toista, joka ei enää jaksanut. Samassa numerossa. Kertooko se siitä, että ennen pitkää sen kiitonaisenkin pää tuntuu hajoavan.

Jos akkainlehdet näillä jutuillaan oiekasti saisivat työelämän paineet purettua, kuten sea sanoi, niin loistavaa. Mutta kun ei. Ne vaan lisäävät painetta, katkeruutta, pahaa oloa, syyllisyyttä, kateutta.

No mutta. Jos ite olisit käräyttäny pääs ja sen takia karannut just siltä jakkaralta johon koko ikäs halusit ja jota kaikki sulta kadehti, ja elelisit nyt koroillasi perähikiällä vanhassa vetoisassa lampolassa väkerrellen ituhimphamppuhommia, ni kais sinäkin käyttäisit kaikki mahdolliset tilaisuudet kiekua akkainlehdissä miten hyvin sulla nyt menee elämän perusarvojen keskellä sen sijaan että myöntäisit ettet pärjännyt liian isoissa saappaissa. Näistä kiireen tuolla puolen elelevistä elämysankelijoista on vieläpä on helppo tehdä juttuja, koska heillä riittää aikaa notkua tuntikausia haastatteluissa ja kuvattavina, toisin kuin niillä jotka tekee jäljelle jääneet työt.

Otsikko Turun Sanomissa tänään 19.3.2010: "Naiset jäävät ilman valtaa yritysten johdossa"
Mahtaiskohan tämän oravanpyöräloikkarikultin ylettömällä ihannoinnilla olla osuutta asiaan? En meinaan ole kuullut kovinkaan monen entisen miesjohtajan retostelevan uudesta, katajaisia voiveitsiä luonnonvalon tahtiin vuolevasta yrityksestään.

Ei mulla ole mitään elämäntapaköyhäilyä vastaan, itse harrastan sitä roikkumalla yliopistolla pätkätöissä naurettavalla palkalla että saan tehdä kivaa työtä. Ei vaan tulis mieleen lähteä rehvastelemaan valtakunnanlevikkisissä lehdissä, miten tässä on ainoat autuaaksitekevät onnen avaimet. Edes mikäli joku jostain syystä sais päähänsä sitä multa kysyä.

"Anne ja Nokkonen, akkainlehdet ohjailevat elämäämme. Ja onnistuneesti saavat meidät tavan tallaajat tunetmaan itsemme huonommiksi ihmisiksi. "

Niinpä. Anoppi toisinaan lähettää Suomesta naistenlehtiä, jotka selaan läpi velvollisuudentunnosta, seurauksena ahdistusta, turhautumista ja aggressiota. Varsinkin kun kyse on kaksinkertaisesta syyllistämisestä - mitä pitäisi ajatella, kun anoppi on "huomaavaisesti" lähettänyt divarista löytämänsä Kodin Kuvalehden erikoisnumeron 90-luvulta, jossa neuvotaan, miten "tehdään joulu"? (Alusta loppuun kaikki aivan kaikki itse, omin pienin kätösin. Muuten joulu ei ole oikea joulu.)

Eihän se heittäytyminenkään aina voi onnellisesti päättyä. Voisin kuvitella, että kerran työnarkomaani, aina työnarkomaani. Että sitten hikihatussa ja itseluodut dead-linet mielessä väännetään niitä batiikkirättejä ja talon pitää valmistua jouluksi jne.

Minä en vaan osaa syyllistyä tuollaisesta. Haaveissani voisin itsekin joskus heittäytyä, mutta pienipalkkaisena täytyy odottaa eläkeikään. Minusta noita lehtijuttuja huonompi asia on se, että niistä syyllistytään ja katkeroidutaan. Ja vielä: mistä oikein pitäisi sitten kirjoittaa, jotta kukaan ei syyllistyisi? Äidistä, joka rankan työpäivän päätteeksi nauttii suklaalevyn TV:n ääressä saatuaan kiukuttelevat lapset nukkumaan ja pyykit kuivumaan? Kuka sellaista jaksaisi lukea?

Jotta en vallan joutuisi leimatuksi provoilijaksi, tässä olen kanssasi täysin samaa mieltä:
"Ei se ole hyvä, että niitä ihanoidaan. Pitäisi ihannoida laiskottelua ja sitä, että älä stressaa sen työsi kanssa. Ole enemmän itsellesi läsnä vaikka siellä työpaikalla. Harva töissä kuitenkaan jyrän alle jää vaikka vähän hengittäisi välillä. Ihan oikeasti: mikään verstas, sairaala, päiväkoti ei kaadu siihen, että sen työntekijät käyttäytyvät inhimillisesti itseään kohtaan. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Ei etenkään syyllisyyteen."

Niin, yleensä nämä ihannoivat jutut ovat naisista - toki sitten välillä hehkutetaan rohkeasta ratkaisusta jotakin isää, joka pitää 6 kk hoitovapaata...

Mutta jännää on, ettei nykyään saa sanoa pitävänsä työstään. Sitten kyllä katsotaan vähän kieroon. Pitää nyt ainakin jostain valittaa. Mutta täytyy sanoa, että itse kyllä mieluummin teen oman alani töitä kuin ekoilisin jossain kunnostettavassa kartanossa lampaiden keskellä. Painajainenhan se olisi, mun savipytyt jäis vinkuroiksi, batiikkiliinat ryppyisiksi, kukaan ei ostaisi mitään. Ja lisäksi en ole koskaan älynnyt miksi pitäisi joulu ja pääsiäinen ja muu sellainen jotenkin tehdä?

Ai hitsi, ehkä mun pitäis nyt sit alkaa väsätä pääsiäiskortteja, vai onkohan jo myöhäistä :). Voipi olla, että kipaisen ennemmin ostamaan valkkaria, kun tuntuu keväältä.

Olin lukevinani tästä aika paljon vivahteita. Avaimeksi osui kai käsitepari parempi- tai huonompilaatuinen ihminen. (Äärest mielenkiintoinen ylipäätään on kysymys, kuka arvottaa ja miksi elämiämme, ja miksi ja miten sitä itse teemme.)

Heistäkin sentään kirjoitetaan, jotka "katselevat onnellisena turistien torspoilua Turkissa samalla siemaillen punaviiniä ja vähät välittäen nurkkiin majansa tehneistä villakoirakenneleistä", mutta näissä lehdissä ehkä harvemmin. He esiintynevät sen sijaan useammin tositeeveessä. ;-)

(Lisää mukavia vivahteita löysin sattumalta täältä paikan päältä. Tulisin ehdottomasti baariisi, jos sellaisen kaikestakin huolimatta joskus perustaisit. Arvaan myös, että siellä ainakin olisi oikeita kynttilöitä. :-)

Sopivasti eilen kyläpaikassa selaillessani maaliskuun Sara-lehteä, osui silmiini artikkeli uranaisesta, joka nelikymppisenä jätt ison johtana pallin ja päätti kiivetä Everestille. Eipä siinä mitään. Ihan kiva. Mutta se jätettiin kertomatta, että millä rahalla.

Toinen artikkeli samasta lehdestä kertoi tamperelaisesta palkitusta miesprofessorista, jonka haaveena on joskus ostaa viinitila ja juoda viiniä jalat pöydällä aamusta iltaa. Hän vaan ei ole sitä voinut tehdä, koska hän rakastaa työtään.

Hienoja esimerkkejä mollenkain tapaa.

Joku, tuo minun baarini on se minun haaveeni. Juuri tuollaisessa paikassa haluaisin käydä ja siksi oletan, että joku muukin. Sielä palaisi pöydillä aidot valkoiset kruunukynttilät ja siellä saiai lohduttavaa kala-, kana- tai lihakeittoa ja minä istuisin pöydässä kuuntelemassa. Tarvittaessa annan tukeni kaikille haaveille, kannustan jättämään liiton, jos se ahdistaa. Minä, jos kuka kannustan kaikkia tekemään unelmiensa mukaan. En minä tätä sillä kirjoittanut, ettei unelmiaan saisi pyrkiä toteuttamaan. Mutta jos naistenlehdet antaisivat edes en verran köyttä, että on ihan luvallista vain haaveilla, ei ole pakko hypätä, jos ei jaksa tai jos tykkää työstään. Ei saa tuntea huonoa omaatuntoa mistään ratkaisuista. Siihen minä kannustan.

Siellä baarissani. Sitten joskus.

Hyvä Mea, ruvennut minuakin kuopimaan tuo oravanpyörästä hyppäämisen erityinen paremmuus. Varsinkin, kun taustalla on Isopalkkainen ura/pirusti tienaava puoliso/miljoonaperintösukutilus/luomutilaperheyritys, mihin hypätä.

Itsekin pohdin vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistä, mutta en ollut tarpeeksi oravanpyörällä päästäni ja ajattelen liiaksi asuntolainani maksamista sekä olen vielä mukavuudenhaluinen: on kiva, kun tulee palkkaa, eikä tarvitse elää epävarmuudessa. Niinpä olen huono ja epäluova markkinatalouden aivopesemä työläissopuli, kun en jätä turvaisaa kuukausipalkkaa ja vaihda elämääni epävarmaan new age- mandalamaalaamiseen ja unisiepparien tekemiseen.

Ja saahan oravanpyörässä juoksemisesta ainakin hyvän kunnon, jos ei muuta:-D Hyvää kevään odotusta, B.

Hieno bloggaus, kiitos! Tällainen uusi ajatus keskellä rähmäistä oravanpyöräarkea piristi todella, ja nuo kommentit myös. Elämä voi olla monenlaista: yksi vetää kuntosalitreeniä hampaat irvessä, toinen kuskaa lapsilaumaa harrastuksesta toiseen, yksi dreijaa niitä savikippoja ja hoitaa yrttitarhaansa. Joku katselee kattoterassiasunnostaan merelle ja on onneton - ja seinänaapuri istuu hänkin kattoterassillaan, mutta ikionnellisena. Naistenlehdet purkittavat asioita ja joskus sama levy jää päälle vuosikausiksi. Kiitos kun pysäytit levyn ja pistit vähän uutta soundia!

Kiitos sinulle. Osasit summata täydellisesti kaiken, mitä halusin sanoa.

Kukaan toinen ei voi tietää, mitä toisen purkissa tapahtuu. Miltä tuntuu siellä sisällä, joka ulospäin näyttää muulta tai sitten ihan siltä, miltä tuntuu. Mutta toinen ei voi tietää. Ja siksi mitään ei saisi purkittaa.

Ja jos on työtön, ei saa sanoa, että onpa mukavaa kun voi värjätä batiikkikankaita. Työttömän pitää tuntea syyllisyyttä, ja oravanpyörästä hyppäämisen pitää olla oma valinta, ei olosuhteiden sanelema pakko. Pitää siis ensin pärjätä että sitten voi osoittaa valinneensa sen, ettei enää juokse uralla.

Jos olisi yleisesti mahdollista tehdä vaikka puolta viikkoa töissä, luulisin että moni valitsisi sen. Tasapaino säilyisi, kun olisi aikaa sekä ammatilliseen että ihmisenä kehittymiseen. Ja saisi erilaisia virikkeitä eri elämänsä osista.

Hah, juuri noin. Jollain hämärällä tavalla jopa onnistutaan ihminen (vai nainenko vain) syyllistämään itsensä, kun se ei lähde puolipäivätyöhän, vuorotteluvapaalle tai hyppää oravanpyörästä. Jos ei vaan pysty, se ei riitä syyksi. On oltava rohkea. Muka.

Kyllä minäkin pitäisin vuoden vuorotteluvapaata, jos minut joku elättäisi sen aikaa.

"Siellä baarissani. Sitten joskus."

Jo täällä, jo tänään.

Kiitos mea.