Sen on oltava kätevä ja sopivan kokoinen. Se ei saa olla juoppo. Sen pitää olla persoonallinen ja tuntua hyvältä käteen. Sen sylissä pitää olla hyvä ja turvallinen istua. Sen pitää olla tietenkin hyvän näköinen. Sen pitäisi mielellään olla aina siisti ja putsblank mutta jos niin ei ole, kannan täyden vastuun. Väri on tietenkin hyvin tärkeä.

Mutta.

Ennen kaikkea se ei saa pettää missään olosuhteissa, ei etenkään pimeimpinä hetkinä, jolloin maailma antaa lunta ja jäätä. Se on semmoinen juttu, että meidän suhde on kokonopsaan poikki, jos minulle aletaan ryppyillä. Tänään harkitsin vaihtoa nuorempaan jo puolihuolimattomasti ja tiedän, että puolihuolimatonta seuraa melko usein vakava harkinta. Kevätkin kun on. Se nimittäin teettää usein sellaista.

Mutta.

Hermanni saa jäädä. Tietenkin. Minä Hermannia mihinkään vaihda. Tietenkään. Sillä onhan se nätti kuin kesäaamun kasteen hellästi sivelemä lumpeen umppu lammella. Eikä se oikeasti mitään pettänyt ollut. Onneksi merkkikorjaamossa Hatanpään Laakkosella osataan kohdella naista ja naisen autoa niille kuuluvalla hellyydellä, tarkalla silmällä ja huoleudella. Kiitos pojat, olette ihania.