Kodin ja Kodin ero
Veli soitti aamulla kahdeksalta. Pelästyin, kun näin kuka soittaa. Istuin valmiiksi tukevasti ja vetäisin syvään henkeä ennen vastaamista. Varustauduin kuulemaan huonoja uutisia. Oli sellaiset enteet. Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Niin aina. Hyvät viisaasti ensin tarjoiltuina.
Veli puhui sitä murrettansa. Tai onha se miunkii murre mut mie en enää osaa silviisii. Äitikii tul puhelimee ja jatko sit laulavaa puhettaa. Äänien poljennot heittivät minut kotikotiin. Miusta tul pieneks hetkeks se, joka mie olin ennen ku miusta tul Minä.
Kuin tilauksesta Google Mapsin Street View töpsähti kaikkien tietoisuuteen ja tietenkin kävin heti katsomassa kotikodon. Se oli samanlainen kuin silloin, kun sieltä viimeksi läksin. Tai kun opiskelemaan läksin. Tai kun kouluun läksin. Tai kun äiti sairaalaan pikkuveljeä hakemaan läksi. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.
Pelargoniatki samal taval.
Jotenkin sen kaiken pysähtyneisyys rauhoitti. Toisaalta ahdisti, sillä ei tarvinnut kuin vaeltaa katuja ylös ja alas, niin huomasi, kuinka kaikki muu ympärillä oli muuttunut. Vain se koti on siellä niin kuin se on aina ollut. Vankkana linnakkeena kaikkea vastaan kuin Vatikaani. Muutosta hyväksymättömänä ja muuttumattomana.
Koti on paikka, jossa osaan olla oma itseni. Paikka, jossa on helppo olla. Täällä omassa kodissani minulla on Koti. Muutamassa muussakin paikassa minulla on Koti. Mutta tuolla, kotikotona minulla on vain tunne, että minä en saa olla Minä vaan se joku, joka asui siellä silloin, kun äidin tahto oli laki ja minä lakia vastaan pullikoiva lapsi. Se on paikka, josta muistan vain lähdöt vapauttavina.
Jälkipuheet
Mä olen liian maalta, ei näkynyt kotipihaa. Ison tien varteen pääsin, mutta viimonen kilometri on kuvaamatta.
There is no place like home,
kotomaisemani on suht´sama 1960-luvulta lähtien, mitä nyt päällyste ilmaantui joskus 30 v. sitten.
Tärkeää, hyvin tärkeää. Eläkkeelle jäänyt kaupungin arkkitehti, soittaa mun sessioissa, sanoi kerran, että kyllä toki grynderitkin mieluilivat tietä ittelleen (siis, jos "on sovittu", ostetaan konjunktio mökkejä, ja sitten kinutaan uusi kaava) , mutta ne uskoivat puhetta.
Ei näy (onneksi) minun nykyinen kotini, ei edes auto parkissa. Mutta olen varma, että istun jossain terassilla siideriä kittaamassa.
Olern kai onnellisessa asemassa, kun syntymäkoti on säilynyt omassa perheessä, maisema muuttumattomana, kukaan ei ole leikannut orapihlaja-aitaa pois, kaatanut sitä hopeapajua, josta piti itse itselleen käydä vitsat taittamassa tai raivannut asfaltille mansikkamaata. Toisaalta juuri se ahdistaa. Miten sopiikan se muuttumattomuus juuri siihen taloon.
Siis, tämä on sanottava: googlen kuvassa mun pihassa ei ole vain yks siideripullo. Se on tilassa jossa peräkärrillinen dyygattuja tölkkejä ja pulloja, on juuri menossa suuriin muovikasseihin, ja palautukseen. Mun ja nuorimman skidin Roskildeen lähtö näemmä edessä, ja säästöpossutkin on rikottu vasaralla (nuo käteisrahat muuten riittivät juuri niihin kohtuuttomiksi kasvaneihin tietulleihin Ruotsin ja Tanskan välillä)
mutta pihanäkymästä tuli se tunne kuin yllätysvieraiden saapuessa sisään, kun ei ehdi nostaa lehteä lattialta vieraskoreudeksi, tiedättehän.
Seliseli :)