Nii-in. Rivien väliin on hyvä piilottaa - toisaalta näkyville, toisaalta ei tarvitse suoraan ja heti (osatakaan) kertoa kaikesta - viestit ovat sieltä parhaiten luettavissa heille, joille ne eniten ovat tarkoitetutkin.

Juurikin näin. Kun tottuu läheisten kanssa kommunikoimaan niin, ettei kaikkea tarvitse sanoa tai ei sanota, niin sitä tulee vähän kärsimättömäksi muiden kanssa. Kuten töissä. Mikä toisaalta lienee hyvä.

Minä nyt olen muutenkin vähän tämmönen. Haluan sanoa paljon sanomatta paljon mitään. Jos joku ymmärtää, hän on minun kaltaiseni ihminen ja olen heti että vau. Niin vaan ei kovin usein käy. Onneksi kuitenkin välillä ;)

Itse käytän tuosta kursiivilla painetusta termiä Karjalainen Kursailu. Lappeenrantalaisen kanssa naimisissa olevana suorapuheisena savolaisena joskus tekisi tahallaan mieli olla ymmärtämättä, kun anoppi sanoo "en mie tarvii kahvia, jos itelles keität nii saatan miekii ottaa" ja sanoa ettei muuten mun nyt teekään kahvia mieli :)

Tavallinen kursailu on sitä, kun se kuulostaakin kursailulta, että en mie viitti saaden sen kuulostaamaan, että viittii kyllä muttei kehtaa.

Karjalainen kursilu on sitä, kun sanoo, ettei kehtaa saaden sen kuulostamaan, että kehtais muttei viitti kehdata oikeasti tarkoittaen, että kehtaa kyllä.

Aina oppii uutta: että karjalainen kursailu on ihan oma alalajinsa! Kuuluukos siihen myös kääntöpuolena, että kaikkea täytyy tyrkyttää kymmeniä kertoja kielloista huolimatta, koska ei ei koskaan tarkoita ei?

Rivien välien lisäksi on myös osatotuuksia. Ota hotellihuone kotimatkan varrelta ja kerro juhlissa että pitää lähteä ajelemaan "takaisinpäin". Säästyt väsyneenä köröttelyltä ja samalla palkitset itsesi kunnialla hoidetusta urakasta pehmoisella sängyllä ja jättiaamiaisella.

Nimenomaan muuten kuuluu se tuputtaminen. Ja se, että kun saapuu paikalle, on heti ilmoitettava, että aikoo myös lähteä tänään/huomenna/ylihuomenna, sillä muuten joutuu kääntämään kättä siitä, että ethän sie nyt viel voi lähtee. Vaikka olisi ilmoittanutkin lähtönsä ajan, niin täytyy silti vääntää, mutta pääsee ehkä muutamaan vääntöä vähemmällä.

Ja sitten oma lukunsa on se, että ensin sanotaan, että ootpas sie lihonu ja sitten aletaan tuputtaa sitä ruokaa.

Eikös olekin ärsyttävää se kun omat sukulaiset(kaan) eivät voi sanoa suoraan vaan ovat venkoilijoita?! Se kun periytyy ja itsestä tulee samanlainen.

Ja pahinta tietenkin se, kun se erityinen ei ole venkoilijaperheestä ja kaikki pitää erikseen eksplikoida.

Tottuuhan siihenkin, niin kuin neulojenkin kynnen alle potkimiseen.

Niin.

Saattaa olla että näet kotimaisemat taas entisaikojen lumivaipassaan ja voit ottaa valokuvia. Liiterissä on vielä ne siniset sukset ja kokeilet niitä jopa jalkaasi.

Ilman monoja tietenkin mutta kunnon mielikuvituksella väännät esineistä ja paikoista jotain positiivisia lapsuusmuistoja kuitenkin.

Kun on kasvanut venkoilijasuvussa, on varma, että kaikki venkoilee.. Venkoiluun kuuluu, että aina ei venkoilla vaan joskus mulkoillaan tai katsotaan pitkään tai nostetazan kulmakarvaa tai hymyillään vinosti ja kaiken ymmäertää. Rasittavaaon sitten sellaistan kanssa, jotka ei.

Murphy, siellä on pihassa ensimmäisenä vastaaottamassa se hopeapaju, josta piti itse käydä riipimässä risut, kun oli selkäsauna tulossa. Ihme puu sekin: jaksaa kasvaa aina vaan vaikka siitä tuli riivittyä melkoinen risukasa.