Onnelankujan punaisen piharakennuksen takana kasvoi vadelmia. Rakennus oli notkolla ja sen päätyhelmoja vasten liplatteli Pyhäjärvi. Siinä oli kaksi huonetta, keittiö, kaksi vessaa ja eteinen. Eteisestä tapoin kerran kissan kokoisen rotan luudan varrella. Keittiöstä pääsi sisävessaan. Sinne piti kantaa ämpärillä vesi pihan pumppukaivosta. Talvipakkasilla vesi ämpärissä tuppasi jäätymään mutta voitti se mukavuudessa sen toisen vessan. Ulkohuussin. Keittiössä oli ihan oikea tiskipöytä ja viemäri. Ja vesihanat. Mutta ei niistä vettä tullut. Vuokraemännän kissa kävi lavuaarissa pissalla. Siisti kissa. Lämmintä tukanpesuvettä tuli, kun kantoi ämpärillä pumppukaivosta, lämmitti kattilassa ja kauhoi päähänsä. Pyykin sai pestä vuokraemännän luvalla kerran kuussa pihasaunassa. Nyrkkipyykkinä.

Pihaidylli lämpesi öljykamiinalla. Sen minkä nyt lämpesi. Enimmäkseen öljy vain haisi. Aina, kun yliopistolla kuulin paloautojen äänen, olin varma, että nyt se rotisko palaa. Paloauton ääni hypäyttää sydäntä vieläkin. Vuosien makoileminen järvessä oli altistanut rakennuksen homeelle. Haistoin ruokakaupan kassajonossa itseni. Minusta saisi kelpo homekoiran. Vieläkin tunnistan sen hajun. Parin vuoden idyllissä asumisen jälkeen home alkoi haitata sen verran, että oli pakko muuttaa opiskelija-asuntoon. Lämmin vesi, jota sai käden käänteellä hanasta, ei ole koommin tuntunut niin ylelliseltä.