Te, joilla ei ole omat tai sukulaisten juuret syvällä aidossa pikkukaupunkihenkisessä maaperässä, olette siunatun tietämättömiä pikkukaupunkilaisuuden syvimmästä olemuksesta. Siellä ainoat ihmisyyden ja menestyksen mittarit ovat omakotitalon neliöiden määrä, paljonko on auton matkamittarissa kilometrejä ja kuinkakinko on auto kallis.

Erittäin keskeinen seikka on, miten hieno on titteli [kansainvälinen tradenomi vakuutusyhtiön kassalla on kovempi sana kuin joku tavan maisteri, joka on vain yliopistossa töissä]. Mutta on siinä pikkukaupunkihengessä häpyäkin: monisataisen omakotitalon neliöt ratkaisevat mutta ei siihen käytetyn velan määrä. Palkkaa ei sovi koskaan tiedustella, se päätellään neliöistä ja auton kilometreistä.

Kun nämä tärkeimmät asiat [myös haastateltavan ja haastattelijan suvun vastaavat mittarit] on käsitelty, siirrytään päivänpolttaviin seikkoihin: kuinka kalliin syntymäpäivä-, joulu-, pääsiäis-, ystävänpäiväkortin ja minkälaisen värssyn laittoi pojan tytär ja ostiko naapuri pidempivartiset ruusut kuin tytär? Jos osti kukka-asetelman, onko tuore [ettei vaan olisi alennusmyynnistä]. Seuraavana päivänä käydään tarkistamassa asetelman hinta kaupasta ja arvioidaan sitten lahjan saajan rakkaus ja tulotaso.

Pikkukaupungissa kunnon ihmiset asuvat omakotitaloissa. Vain keskustan uudet ja kalliit kerrostaloneliöt suvaitaan, jos asuja on vanhuuttaan myynyt omakotitalonsa ja saanut siitä hulppeat rahat, joilla käydään kaukomailla kaksi kertaa vuodessa. Mökki tietenkin on kaikilla. Vuokralla asuvat vain köyhät, syrjäytyneet ja luuserit. Autoton saa olla, jos asuu Helsingin keskustassa kerrostaloviisiössä, jonka kulmaparvekkeelta on näköala merelle.

Hienouden huippu on feikkitakka olohuoneen nurkassa.

Kirjoitti: mea 17:45 | Jälkipuheet (21)

Mikä viritelmä ihmisen aivoissa panee sen kuvittelemaan, että muut olisivat intopiukeina kiinnostuneita heidän lomakuvistaan ja -muisteluistaan ja matkakirjeistään. Kuvista tehdään sitten oikein kirja kiiltopintaiselle paperille ja sitä kiärrätetään työyhteisössä. Paljonkin nappaa. Paitsi, jos kyseessä on IsoKiho, niin pakkohan työmuurahaisen on teeskennellä poskilihakset piukeina kiinnostunutta. Jos IsoKiho on kuuloetäisyydellä, on oikein ääneen kehuttava, että onpas hyviä kuvia. Ja niin jännittävä kirja. Oijjoi.

Tietotyöläisasiakaspalveluammattilainen on siinä epäkiitollisessa asemassa, että sen pitäisi osata alentaa itsensä itseään koulutetumpien asiakkaidensa tasolle ja pystyä selittämään niille selkokielisesti, mikä on pdf-tiedoto ja mitä tarkoittaa etäkäyttötunnukset. Pitäisi jaksaa kahdeksatta kertaa vääntää ratakiskoa nutturalle, että Googlessa ei tosiaankaan ole kohtaa, johon se etäkäyttötunnus laitetaan. Ja yhdeksättä kertaa, mitä se etäkäyttö tarkoittikaan. Että se ei tarkoita sitä, että oma työpiset on parkkipaikan toisella puolella.

Huomenna äidin luokse. Lahden kohdalla ahdistun. Kotiportilla tekisi mieli tehdä uukkari. Kokonainen päivä näyttelemistä. Joskus, illan pimeinä tunteina peiton alla uskallan ajatella, että ehkä joskus koittaa päivä, jolloin saan olla ihan oma itseni muuallakin kuin kotikoloa ympäröivien tapettien sisäpuolella.

Kirjoitti: mea 18:12 | Jälkipuheet (9)

Äidillä on syntymäpäivä kohta. Tasavuosia. Jos joku, niin minun äitini on juhlaihmisiä, mikä tarkoittaa, että kaikki syyt juhlia ovat oikeita syitä. Hän on myös venkoilija, mikä tarkoittaa, että em mie mitää juhlii järjestä, tulkoo kuka tulee, ei siun tarvii tulla, jos vaikka kelitkii on huonot. Mikä tarkoittaa, että jos et ota töistä keskellä viikkoa vapaata, mieluummin kolmea päivää, hukkaperkukules ja ämmät äkeet selässä sinut perii.

Eli pakko mikä pakko. Mutta vain yhden päivän saatan kuvitella pystyväni pureksimaan poskiani. Vain yhden. Mikä tarkoittaa seitsemän tunnin ajoa. Mutta minkäs teet. On olemassa vapaaehtoisia asioita ja sitten on niitä, joita äiti sanoo vapaaehtoisiksi. On lauseita, joiden sisään kirjoitettuja viestejä on äärimmäisen helppo lukea.

Nyt ymmärrän, keneltä olen perinyt tapani asetella asioita enemmän rivien ja sanojen väleihin kuin itse virkkeisiin.

Kirjoitti: mea 19:30 | Jälkipuheet (9)

Onnelankujan punaisen piharakennuksen takana kasvoi vadelmia. Rakennus oli notkolla ja sen päätyhelmoja vasten liplatteli Pyhäjärvi. Siinä oli kaksi huonetta, keittiö, kaksi vessaa ja eteinen. Eteisestä tapoin kerran kissan kokoisen rotan luudan varrella. Keittiöstä pääsi sisävessaan. Sinne piti kantaa ämpärillä vesi pihan pumppukaivosta. Talvipakkasilla vesi ämpärissä tuppasi jäätymään mutta voitti se mukavuudessa sen toisen vessan. Ulkohuussin. Keittiössä oli ihan oikea tiskipöytä ja viemäri. Ja vesihanat. Mutta ei niistä vettä tullut. Vuokraemännän kissa kävi lavuaarissa pissalla. Siisti kissa. Lämmintä tukanpesuvettä tuli, kun kantoi ämpärillä pumppukaivosta, lämmitti kattilassa ja kauhoi päähänsä. Pyykin sai pestä vuokraemännän luvalla kerran kuussa pihasaunassa. Nyrkkipyykkinä.

Pihaidylli lämpesi öljykamiinalla. Sen minkä nyt lämpesi. Enimmäkseen öljy vain haisi. Aina, kun yliopistolla kuulin paloautojen äänen, olin varma, että nyt se rotisko palaa. Paloauton ääni hypäyttää sydäntä vieläkin. Vuosien makoileminen järvessä oli altistanut rakennuksen homeelle. Haistoin ruokakaupan kassajonossa itseni. Minusta saisi kelpo homekoiran. Vieläkin tunnistan sen hajun. Parin vuoden idyllissä asumisen jälkeen home alkoi haitata sen verran, että oli pakko muuttaa opiskelija-asuntoon. Lämmin vesi, jota sai käden käänteellä hanasta, ei ole koommin tuntunut niin ylelliseltä.

Kirjoitti: mea 22:31 | Jälkipuheet (2)

Veli soitti aamulla kahdeksalta. Pelästyin, kun näin kuka soittaa. Istuin valmiiksi tukevasti ja vetäisin syvään henkeä ennen vastaamista. Varustauduin kuulemaan huonoja uutisia. Oli sellaiset enteet. Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Niin aina. Hyvät viisaasti ensin tarjoiltuina.

Veli puhui sitä murrettansa. Tai onha se miunkii murre mut mie en enää osaa silviisii. Äitikii tul puhelimee ja jatko sit laulavaa puhettaa. Äänien poljennot heittivät minut kotikotiin. Miusta tul pieneks hetkeks se, joka mie olin ennen ku miusta tul Minä.

Kuin tilauksesta Google Mapsin Street View töpsähti kaikkien tietoisuuteen ja tietenkin kävin heti katsomassa kotikodon. Se oli samanlainen kuin silloin, kun sieltä viimeksi läksin. Tai kun opiskelemaan läksin. Tai kun kouluun läksin. Tai kun äiti sairaalaan pikkuveljeä hakemaan läksi. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Pelargoniatki samal taval.

Jotenkin sen kaiken pysähtyneisyys rauhoitti. Toisaalta ahdisti, sillä ei tarvinnut kuin vaeltaa katuja ylös ja alas, niin huomasi, kuinka kaikki muu ympärillä oli muuttunut. Vain se koti on siellä niin kuin se on aina ollut. Vankkana linnakkeena kaikkea vastaan kuin Vatikaani. Muutosta hyväksymättömänä ja muuttumattomana.

Koti on paikka, jossa osaan olla oma itseni. Paikka, jossa on helppo olla. Täällä omassa kodissani minulla on Koti. Muutamassa muussakin paikassa minulla on Koti. Mutta tuolla, kotikotona minulla on vain tunne, että minä en saa olla Minä vaan se joku, joka asui siellä silloin, kun äidin tahto oli laki ja minä lakia vastaan pullikoiva lapsi. Se on paikka, josta muistan vain lähdöt vapauttavina.

Kirjoitti: mea 19:45 | Jälkipuheet (5)

Aamusta alkaen päivä on mennyt hivenen vituralleen. Ensin jäin hissiin jumiin ja panikoin tuhannella. Kun olin painellut kaikkia mahdollisia ja ei-mahdollisia nappeja ja kaikki hälytys- ynnä nappulavalot paloivat, ovi aukeni ja pääsin hissistä pois. Silmälasit huurussa hapuilin itseni 13 kerrosta alemmas.

Parkkihallista ulospääsyn mahdollistavan läpyskän pudotin kuskin penkin alle reippaahkossa ylämäessä. Ei auttanut kuin ankkuroida auto käsijarrulla avausautomaatin viereen ja polvistua auton viereen kurottelemaan avainta penkin alta. Jolloin tietenkin löin polveni sattuvasti ovenpieleen. Sitten auto luonnollisestikin sammui ja paniikki vain kasvoi, kun takana seisoi jo jonkinmoinen jono.

Onneksi päivän mittaan helpotti, kun töissä vain melkein kaikki meni vituralleen. Ja vain joka toinen asiakas heittäytyi hankalaksi.

Kotona odotti jääkaapissa kumma haju, jonka lähdettä en pysty paikallistamaan. Vähän niin kuin kerran, kun yksi pakastekalan pala oli piiloutunut leikkuulaudan perälle mätänemään. Mutta pahempi.

Olen nyt yli kuukauden elänyt käytännöllisesti katsoen ruokablogien valokuvilla, ruokamielikuvilla, reseptien lekemisella ja Korporaation kehysorganisaation kippolasta kantautuvalla ruuan tuoksuilla. Kerran sorruin ostamaan meetwurstia mutta pureskeltuani yhden siipaleen maut makuhermojeni lohdukkeeksi syljin mössön pois. Ja kaikki for käytännöllisesti katsoen nothing.

Kirjoitti: mea 18:04 | Jälkipuheet (5)

No nyt kaikki mässyn läträäjät, nyt suut messingille. Nimittäin tunnettu ja koettu tosiasiahan on, että kun on päättänyt aloittaa terveen elämän, joutuu kieltäytymään monesta mukavasta. Ja se tarkoittaa meidän mässyn rakastajien keskuudessa elämää ilman salmiakkia, lakua ja toffeita. Ja ilman niitä elämä on synkkää ja ikävää. Vaan nytpä mennyttä on aika, jolloin eppätoivoisna kuola suupielistä valuen mässyriippuvainen vaelteli Prisman ja Ääsmarketin karkkihyllyjen välissä etsien mitä tahansa herkkua, joka olisi joko sokeritonta tai rasvatonta. Mieluummin tietysti molempia.

Nyt nimittäin on ihan vartiselta meitä varten pystytetty nettiin Sokeriton.fi-nettikauppa, josta saa tilata suklaat, salmiakit, toffeet, lakut, viinikumit. Suoraan kotiin postilunkasta kannettuna. Kauppa toimii kuin junan vessa ja paluupostissa mailiin kopsahta saman tien tilausvahvistus, jossa ystävällinen Sami kiittelee tilauksesta ja sanoo, että "Sinua oli ilo palvella!" Eikä tässä vielä kaikki. Keskiviikkona tehty tilaus odottaa kirjekuoressa torstaina väsynyttä töistäpalaajaa. Eikä tässäkään vielä kaikki. Tilauksen lisäksi ysätävällinen Sami lähetti kuoressa maistiaispussin Pictolinejä sekä kourallisen El Caserio de Tafallaa.

Olen maistanut nyt kaikkia tilaamiani karkkeja: lakukissoja (lakuriippuvaisen unelmia), salmiakkikuutioita (rapsakka ja juuri oikean kirpeä salmiakki), viinikumeja (tulee mieleen laspuuden juhlahetket, kun joku toi Ruotsin laivalta viinikumeja), minttutoffeita sekä hedelmätoffeeta. Olenko koskaan maininnut, että nimeomaan toffeet on se juttu, jonka pitää olla just eikä melkein oikean pehmeän sitkaan raikasta ja täyteteliäistä mussutettavaa. Nämä ovat.

Paitsi että tuotteet ovat sokerittomia, lakut ja viinikumit ovat myös rasvattomia. Toffeet ovat sokerittomuuden lisäksi gluteenittomia ja sisältävät vain luonnollisia väriaineita. Kauppa tarjoaa myös karppaajille suklaata mutta jätin ne myöhempään kokeiluun. Nämä tuotteet ovat oikeasti oikean makuisia, hämmästyttävän hyviä. Eivät maistu keinotekoisille makeutus- ynnä muille aineille. Ja itse kaupanteko käy nopsasti, sujuvasti ja luotettavasti.

Oli ilo asioida kanssasi, Sokeriton.fi. Tällaisia sokerittomien karkkien pitää olla ja näin kaupan pitää sujua. Ei enää koskaan kuolaavaa polkaajaa marketin karkkihyllyjen välissä.

Kirjoitti: mea 17:42 | Jälkipuheet (12)

Näinä ankeina aikoina kahvipöytä- ja bussikeskusteluissa yritetään pysytellä erossa vakavista ongelmista ja höpistään niitänäitä. Esimerkiksi tänään, jos olisi kansanäänestyksellä valittu presidenttiä, niin Sauli olisi mennyt heittämällä linnaan. Kun jollain on kanttia sanoa, että niukkuutta voi jakaa vain, jos harjoittaa omissa toimissaan vastaavaa, on kansan syvien rivien suosio taattu.

Lumen määrä on sopivan helppo ja kaikkia koskettava keskustelunaihe. Siinä saa myös kanssaeläjille kevyesti kerrottua, kuka kukin on. Kun voivottelee muka-väsyneenä pihatöiden määrää, saa puolihuolimattomasti saatettua tovereille tiedoksi, että omaa pihaa on. Mitä enemmän lumitöitä, sitä korskeampi heppu. Paitsi jos sattuu olemaan kaupungin aura-auton kuljettaja. Niillä ei ole omaa pihaa mutta pääseepä kerrankin bussissa retostelemaan, että ilman minua maailma pysähtyisi ja on tässä painettu ympäripyöreitä vuorokausia.

Vakiovarma keskustelunaihe on vieläkin sikapiikit. Silloin, kun piikin vielä saivat vain harvat ja valitut, oli heillä jos jonkinlaista hirveää jälkitautia horkasta hermohalvauksen kautta änkytykseen. Hyvä, ettei kärsää kasvanut. Nyt, kun piikillä on jo käynyt joka toinen, ei enää valitella vaivoja, pikemminkin vähätellään alkuaikojen horhottajia. Keskusteluun osallistuu aina joku Pirjoanneli, joka ei tasan aio mennä piikille, kun hänellä on varmaa ensikäden tietoa, että naapurin serkun kummin kaiman pojan natovainaan täti sai aivohalpauksen ja menetti puhekykynsä sikapiikin johdosta. Tiedoksi Pirjoannelille, että minä en sitten tee sinun töitäsi, jos sairastut. Omapa on valintasi. Eikäpä me pystyttäisikään, koska me sairastamattomat olemme piikitettyinä vähintäänkin aivovammautuneita puolikärsäkkäitä.

Herkullista on myös päivitellä valelääkärien ja -hoitajien kautta välittynyttä valaistumista lääkärien ja hoitajien töiden helppoudesta. Ei voi olla kummoinen työ, jos yhden pääsykoekirjan lukemalla pystyy tekemään. Ei pystyisi Hämeenkadulta ilman koulutusta sisään kävellyt tavan tallaaja koodarin taikka aarporaajan töitä tekemään. Saati meidän.

Laihdutus ja uusi elämä kuntosalilla ovat nekin vielä läsnä kahvipöytäkeskusteluissa mutta jo selkeästi hillitymmin kuin tammikuussa. Nouseva aihe ovat lenkkitossut ja kesän puolimaraton, jolle minäkin ....

Kirjoitti: mea 17:18 | Jälkipuheet (2)

Bussi oli täynnä Tapparan matsiin meneviä äijiä ja bussissa testosteroni haisi. Uhosivat juhlivansa monta viikkoa, kun Tappara voittaa mestaruuden. Lähisuunnitelmissa oli kuitenkin pikkuhallissa makkarat ja kahveet päälle.

Äijäuhon läpi kuulin kahden naisen keskustelua. Toinen valitteli, ettei voi katsoa Kenraali Panchoa ja Poikia, koska Reino katsoo silloin kympin uutisia. Reino ei voi katsoa uutisiansa esimerkiksi seiskalta, koska silloin pitää ulkoiluttaa koira. Eikä myöskään puoli ysiltä, koska ne on huonommat uutiset. Eikä myöskään vartin yli yhdentoista, koska silloin pitää nukkua. Uutiset katsotaan kymmeneltä. Piste.

Minä ottaisin eron. Mutta koiran pitäisin.

Herramunvereni.

Kirjoitti: mea 22:31 | Jälkipuheet (9)

Aikaansa Naamakirjassa tuhlaavat tietävät, että siellä on ollut menossa Doppelgänger-villitys. Elikkäs on vaihdettu oma profiilikuva sellaisen julkkiksen kuvaan, joksi asianomaista on sanottu. Koska minua ei kukaan koskaan ole sanonut kenenkään julkkiksen näköiseksi, pyysin Erityisavustajaa tekemään arvion. Hän sanoi ensin, että ei tule ketään mieleen, sillä lyhyttukkaisista puolitoistametrisistä silmälasipäisistä naisista ei nyt kertakaikkiaan vaan tule julkkiksia. Koska en antanut periksi, sillä enhän minä nyt voi mitenkään niin ainutlaatuinen olio olla, hän suostui nimeämään Salma Hayekin. Minä tietysti imarruin kovin mutta pakko oli kysyä perusteluja, sillä minun silmiini yhdennäköisyys ei mitenkään huikeasti erottunut. Erityisavustaja perusteli valintaansa, että ainakin Salma on isotissinen ja täsmälleen saman pituinen.

Päädyimme sitten helpottamaan tehtävää ja rajaamaan ehdokkaat niin, että vaatimuksena on vain mustat silmälasit. Jollloin Erityisavustaja ehdotti Teuvo Lomania. En oikein ollut tyytyväinen, sillä tukka Teukalla on liian pitkä ja liian musta. Ja partaa en itselläni myönnä. Mutta muuten, pelkät silmälasit rajaamalla menettelisi.

Yhtäkkiä Erityisavustajan ilme kirkastui, että jos se tukasta on kiinni, niin nyt hän tietää: olen ilmielävä Petteri Nummelin. Ja niinpä totta totisesti: tukka on kuin suoraan minun päästäni aamulla. Eikä naamasssa muutenkaan paljon eroa ole. En edelleenkään ollut aivan tyytyväinen, sillä lasit oli väärin.

Olin jo kuitenkin tyytyä Salmaan, kun Erityisavustaja hihkaisi, että Pirjo Nuotio! Siinä sulle kaksoisolento. Jo vain kelpasi Pirjo mulle. Eiköpä siinä oikeasti olekin yhdennäköisyytta? Onon, jos minulta kysytään. Mutta en sitten kuitenkaan arvannut Pirjoakaan ottaa, kun mietin, että no nyt ne kaverit ajattelee, että toi kuvittelee olevansa noin kaunis, kun eihän se nyt oikeasti ole.

Koska ketään näköistä ei löytynyt, oli minun lopulta pakko sitten mennä naamakirjan Doppegängeriin Valepuvussa. En millään myöntäisi mutta on siinä jotain.

Kirjoitti: mea 17:23 | Jälkipuheet (5)