Puiston halki kulkee kapea, lumeen tallautunut polku sillä kohtaa, jossa kesällä puistoa halkoo leveä käytävä. Polun lumireunat ovat parikymmentä senttiä korkeat ja polku sen verran leveä kuin on sadoista rinnakkain laahatuista kengistä muotoutunut, sellaiset rapiat kolmisenkymmentä senttiä.

Nainen tarpoo polkua kaupunkiin päin. Takaa kuuluu lumihangen pintaa halkovan pyörän ääni ja nainen hypähtää sivuun päästääkseen hiljaisen talvipyöräilijän ohitseen. Pyöräilijä oli jo ehtinyt ajaa hankeen ohittaakseen kävelijän. Ohittivat sitten toisensa tyhjä polku välissään ja hymyilivät yhteisymmärryksen merkiksi.

Nainen näki jo kaukaa, kun vastaan asteli hitaasti ja varovasti vanha herra kepin kanssa. Hän meni hyvissä ajoin hankeen polun varteen, ettei mies vaan saisi päähänsä yrittää ohittaa hangen puolelta. Mies astui kuitenkin polun sivuun, nosti hattuaan, kumarsi hienostuneesti hiukan ja sanoi, että olkaa hyvä.

Hälisevä lauma noin viisitoista vuotiaita poikia koulureppuineen lähestyi. Pojat kulkivat kädet taskuissa kaksi rinnan, isot reput toisella olkapäällä heiluen. Nainen ajatteli, että tällä kertaa nuoret miehet ja hän mahtuisivat mainiosti kapealla polulla ohittamaan toisensa ilman, että kenenkään tarvitsee hypätä hankeen. Nainen väistyi niin polun reunaan kuin mahtui ajatellen että kun pojat muodostavat jonon, kaikki pääsevät ahdasta polkua myöden etenemään.

Mutta ei. Kukaan pojista ei tehnyt elettäkään väistääkseen, antaaksen tilaa, saati hypätäkseen hankeen. He jatkoivat rinnan kulkemista selvästi tarkoituksenaan olla mitenkään reagoimatta vastaan tulevaan naiseen. Nainen oli kyllästynyt turhaan hankeen hyppimiseen ja ajatteli, että sitäpaitsi, mikä hän on aina väistämään, kyllä ne jonon tekevät ennen kuin päin kävelevät. Ei elettäkään. Nainen kovetti hartiansa ja ajatteli, että kävelkää jumalauta sitten päin. Ja nehän käveli. Kohottelivat vielä töniessään kulmakarvojaan lippalakkiensa alla merkitsevästi, että mitä v*ttua.

Olen tätä ennenkin kysellyt: miksi toiset väistää aina ja toiset ei koskaan?