Minä söin 4 palaa suklaata. EN ottanut lisää vaikka oli lisäksi tarjolla Twistejä, koko pussi jäi. Lonkeroa on kaapissa, pönikkä viiniä odottamassa. Eipäs otetakaan, hähähähhäääääääh, kiusallanikaan.
Iltapalaksi vedimme kissin kanssa donaria vedessä fifti-siksti - arvaat varmaan kumpi voitti ,D

Arvaan, että hyvänä ihmisenä annoit kissalle siksti.

Ja nyt kyllä syytän sinua, sillä jääkaapista muistui mieleen tomaattitonnikalaa, joka on herrkkkua. Eikun, siis ei ole, ja sen voi syödä. Nom nom ...

Minä ajattelin myös ekaa kertaa elämässäni viettää tipatonta tammikuuta. Sen vuoksi pyysin siippaa tuomaan alkoholittoman oluen saunakaljaksi. Arvatkaa, muistiko! Arvatkaa, joinko sitten äsken Karhu-keskarin! Kiukuspäissäni! Mutta tämä synti on siis anteeksiannettu, jos viettää tipattoman helmikuun ekan päivän?

Tämä tipaton tammikuu on nähtävästi viime vuosina kehittynyt. Aiemmin ei puhuttu mitään suklaista ym. herkuista, alkoholista vain. Hmph...

Elämä on. Nyt ei riitä, että vain juomiseen orientoituneet kärsivät. Nyt pitää kaikkien kärsiä. Ja oikeinhan se onkin. Onko muka reilua, että pekonin rakastajat saavat herkutella aina.

Mutta ei siis hätää: naisenlogiikka auttaa aina.

Jauhoin tuskissani muutaman Xylitol-pahapastillin selviydyttyäni karkkihyllyjen - niin, ei ole enää yksi tai kaksi hyllyä tarpeeksi vaan kaupassa oli MONTA hyllyä täynnä kaikkea ihanaa *kuolaus* - läpi. Käsi oli jo ojentumassa alennuksessa olevien suklaakonvehtirasioiden puoleen, kun tajusin että tämä on nyt mennyttä elämää.
Jaksaa, jaksaa! Paina paina!

Sinä urhoollinen, toveri hädässä. Ihan tasan meidän kiusaksemme ovat ääsmarketit nyt pullollaan alennuskonvehteja ja salmiakkisuklaata ja toffeesuklaata ja .. kuolaus kuolaus ...

Minä järsin hapankorppua. Kun sitä oikein kauan järsii, se alkaa maistua makealle.

Minulla on omaan kokemukseeni perustuva herkkuteoria: herkkujen himoitseminen johtuu siitä, ettei sille himolle ole koskaan antanut täysin periksi. Vain antautumalla herkuttelulle ihan rajattomasti voi kulkea henkisesti sen polun niin loppuun, että himo lakkaa (niin kuin se lopulta tekee, koska syömisestä saatava ilo on kuitenkin loppujen lopuksi melko mitätöntä — ihmisen on vain vaikea uskoa sitä niin kuin mitä tahansa mistä ei ole omakohtaista kokemusta). Sivuseurauksena sitä tietysti lihoo kovasti, muttei peruuttamattomasti.

Olen Janin kanssa samaa mieltä sikäli, että yleensä kaikkea, mitä itseltäni kiellän, alkaa vain tehdä enemmän mieli. Jos tiedän, että saan kyllä syödä suklaata, se ei koko ajan pyöri mielessä niin kuin silloin, kun sitä nimenomaan ei saa syödä. En kuitenkaan kulkisi tietä ihan loppuun Janin viitoittamalla tavalla, vaan uskon keskitiehen.

Tosin sokeri aiheuttaa sen verran vahvaa riippuvuutta, että en tiedä toimiiko sen kanssa tällaiset keskitie-illuusiot lainkaan.

"Minä järsin hapankorppua. Kun sitä oikein kauan järsii, se alkaa maistua makealle."

Niin, sitä löytää kaikenlaisia uusia makuja, kun ei turruta itseään sokerilla. Vaikka sitten hapankorpusta. ;-)

(Niitä juustoja en kyllä siltikään ymmärrä, mutta ehkä minun ei tarvitse... Onko sinulla ihan tosi ihan kaikki (ihan) juustot ihan pannassa?)

Jani, olet oikeassa. Vain kulkemalla se himon tie loppuun, saa himonsa tyydytettyä ja sen jälkeen ei siihen nimenomaiseen ruokaan tee mieli kajota. Tiedän kokemuksesta: lapsena suurin mhdollinen tietämäni herkku oli lauantaimakkara. Sain sitä sitten kerran palkinnoksi hiihtokilpailuista (itse sain valita palkinnon) kokonaisen ison pitkän paksun pötkön. Söin kaiken. Sen jälkeen en ole sitä himoinnut.

En usko keskitiehen, esim. naistenlehtien neuvoihin syödä vain 1 konvehti. Tai, herranhköön, vain pitää sitä kädessä, pistää suuhun ja sylkäistä pois. Ei tod.

Joku, parasta makeaa tuntuisi nyt löytyvän kuivahtaneesta jälkiuunileivästä. Ja joo, kaikki juustot. Siksi, että juuston, ollakseen herkkua, on oltava brietä tai Aura Goldia ja niissä on RASVAA. Olen kokeeillut molempien kevytversioita ja mieluummin syön käärepaperia tai pizzalaatikon kansia. Juusto ei vaan toimi muuta kuin rasvaisena ja suurina annoksina. Sen suhteen en ole uskaltanut kokeilla loppuun asti menemistä.

Sinäkin? Muistan pienenä haaveilleeni, että jos joskus voitan lotossa (hmm...), ostan kaupasta kaiken lauantaimakkaran, mitä siellä on, ja vielä päälle koko kaupan, niin on tulevakin lauantaimakkaransaanti turvattu. :-D

Kuivahtaneesta ruisleivästä ja mainituista kevytjuustoista olen täysin samaa mieltä. ;-)

Ostin pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa voittoisan makkarapötkön jälkeen kyseistä herkkua. Oli nimeltäänkin jotain herkkulauantaita ja lihaa jotain 70%. Olihan se OK mutta en pyörtynyt onnesta eikä tarvitse ostaa toiste. Joko makkara tai makuni on huonontunut tai sitten se palkintopötkö tosiaan vei himon tyystin.

Juustojen suhteen olen vähän kranttu: ne pitää olla just eikä melkein tai muuten niitä ei kannata syödä. Castello White on lajissaan täydellistä (mnittakoon, että mitään superhienouksia en ole ollut tilaisuudessa maistaa). White on parasta sen jälkeen, kun en enää ole löytänyt sitä 32%:sta Prince-jotain juustoa, jonka takia olin valmis jättämään kaiken.

Sulla oli lottovoittohaaveissa tyyliä ja pitkäjänteisyyttä.

Ei lauantaimakkaraa saa lihalla pilata, tavallinen on parempaa. ;-) (No, enpä sitä itsekään enää juuri syö.)

Kranttuus on hyvä. Selektiivinen maku. (Jos ei voi syödä juustoja, voi ainakin puhua niistä...)

Voi meitä sen tietyn ajan lapsia - lauantaimakkara oli lapsena parasta mitä tiesin, toisena lihahyytelö. Ensimmäistä sai useammin, se oli halpaa. Lihahyytelöä sai pienen palan joskus aniharvoin.

Hapankorppu on kieltämättä hyvää, mutta varmaan aika kauan saisi sitä natustella että se olisi makean korvike :)

Jani, ei se himo lakkaa kun on näin sairas makean perään. Ruokien suhteen se voi ehkä kenties vaimentua, mutta tämä makeajuttu on eri juttu. Muistan, kun ensimmäisen kerran ostin sellaisen nougatpatukan joka on kääritty yhteen kiiltävään suojapaperiin. Järkyttävän imelää, en tahtonut saada syödyksi mutta kun olin kerran ostanut niin söin vaikka pitkin hampain. Seuraavalla kerralla, kun teki karkkia mieli niin ostin taas sen ja kas, helpommin sujui. Näin outoa on meininki.

Köh, minä vähän ihmettelen sitä, että viimeksi kirjoitit moittivasti naistenlehtien laihdutusmaniasta ja sitten seuraavassa ruoskit itseäsi viidestä lakupalasta. Tuohan jo melkein todistaa, että akkainlehtien laihdutalaihduta -buumille on perusteensa, asiakaskuntansa ja aihe uppoaa kuin kuuma veitsi voihin.
On hyvä syödä terveellisesti ja katsoa hieman sen perään, ettei hupsahda riskiryhmiin, mutta jatkuvaa syömistensä tarkkailua, pihtaamista ja väijymistä + syömisestä syyllisyys-rankaisu-paskaolo -noidankehän saamista pidän vähintäänkin epäterveenä harrasteena.

Alma, makean himolla on varmaan samanlaiset juuret kuin tupakan ja viinan ja kahvin saamisen tarpella. Riippuvuus kehittyy, kun sitä kehittää. Poisoppiminen on huomattavan paljon vaikeampaa.

Birdy, itseäni ruoskin asiasta jos toisesta aina kieli poskessa. Niin nytkin. "Ruoskimisen" on nimenomaan tarkoitus osoittaa, mitä naistenlehdet kirjoituksillaan tekevät. Enkä minä niitä sen enempää moiti kuin mitään muitkaan massailmiöitä, nureskenlenpahan lämpimikseni. Siis myös itselleni. Kaikille noille naistenlehtien kirjoituksille löytyy ihan oikeita ja aiheellisia kohteita, joten eihän se ole huono juttu, että vaikka 10 000:sta laihdutuksen aloittajasta vain kolmisen prosenttia lopulta onnistuu, niin ehkä niistä kolmesta prosentista joku on saanut kimmokkeensa juuri tuosta lehdesta. Eli hyvähän se. Eikäpä pieni itseruoskinta huonoa tee kenellekään. Noin niinku kuvaannoolisesti.

Jatkuvaa syömisen tarkkailua valitettavasti vain on aika monen harjoitettava. Oli se sairasta tai ei. Minusta jatkuva terveellisesti syöminen ja itsensä jatkuva tarkkailu ja syömisten väijyminen, ettei hupsahda riskiryhmään, on nimenomaan jatkuvaa syömisen tarkkailua.

Kyllä on muuten huijausta se vähärasvainen valkohomejuusto! Se on varmasti samaa tavaraa kuin pyyhekumi. Kuka sitä muka oikeasti tarvii/syö?

Pyyhekumi sentään tuoksuu jollekin. Tämä valkohomejuustohirvitys ei ansaitse nimeä juusto. Joku roti.