Ei niin kylmä tule Tampereelle, etteikö eräs Hämeenkadun ravitsemusliike ja muutama kivijalkakauppa pidä ulko-oveaan auki. Nämä uusavuttomat tampiot eivät ole vissiin kuulleet tuulikaapista. Se on ihan sitä varten se nimi, että ulko- ja sisäovi eivät ole yhtä aikaa auki ja tuuli pysyy poissa sisätiloista siellä kaapissa ja suora pääsy kolmikymmenasteiseen hyytävän kylmään Hämeenkadun pakopaasupitoiseen huuruhelvettiin estyy.

Arkihan se sitten huomenna pakottaa työteliääseen rattaikkoonsa. Itse asiassa arki alkoi kyllä jo viikko sitten, kun tauti iski lomalaisen lähes tainnoksiin. Niin käy vain tunnolliselle virkanaiselle virkanaiseuden viimeisinä päivinä. Olisi naurattanut, jos ei olisi niin päätä särkenyt. Paitsi että hukkautunut lomaviikko harmitti, enemmän harmittivat uniin tunkeneet työasiat. Niihin vähiin silmällisiin, mitä nukkumatti soi. Joulunakin tein monet unettomat yön tunnit mielessäni toimintasuunnitelmaa uuden strategian valossa. Juurikin järjellistä toimintaa jouluna. Lupaan tänä vuonna huolehtia asioista vähemmin ja olla enempi huoleton. Tehdä yhden asian loppuun, unohtaa, ja aloittaa toisen. Ja vaikka en sillä kertaa loppuun tekisikään niin unohtaisin kuitenkin. Voisin kokeilla tuulikaappiteoriaa: en pidä koko aikaa ovea auki vaan suljen yhden ja sitten vasta avaan toisen. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein yksinkertaisia.

Tänä vuonna voisin pyrkiä voittamaan itseni muutenkin. Vaikka kävelyssä: viime vuonna taivalsin 2 971 491 askelta. Osan niistä hyvinkin vaikeina ja haastavina. Jospa tänä vuonna vaikka nopeammin ja korkeammalle.