Viiden kuukauden isokenkäisyyden kolmanneksi viimeisenä päivänä jouduin tänään tilanteeseen, johon suurin osa johtajista ei joudu koskaan. Mutta minä jouduin, olenhan aina voittanut lotossakin.

Siitäpä onkin aikaa, kun viimeksi raportoin kurinpalautuskuuristani. Olette tietenkin olleet luulossa, että retkahtihan se ja siksi on hiljaa. Noup. En retkahtanut. Mutta jouduin tarkentamaan kurin laatua ja hiomaan tyylisuuntaa. Nyt näyttäisi siltä, että lähes hiilariton homma toimii minulla. On helppoa, kun vältän pullat, keksit, leivät, perunat, pastat ja riisit. Silloin tällöin on tietenkin mielenterveydellisistä syistä pakko popsaista muutama salmiakki-hedelmäkarkkiyhdistelmä. Tiedätte kyllä te, jotka harrastatte samaa, mikäänhän ei ole parempi yhdistelmä kuin happamankirpeät, sitkaahkot hedelmäkarkit ja salmiakit yhdessä mössääntymässä suussa ja tekemässä siellä taikojaan.

Intohimoisena leivän ja perunan rakastajana olen aika avuton keksimään järjellistä syömistä, joka olisi myös hyvää. Tänään inspiroiduin pakastakaapista löytämästäni Euroshopperin halpisseitistä loihtimaan vahingossa täydellisen hyvää sapuskaa. Valmiiksi sahatut seitipalaset latosin vuokaan, merisuolaa pintaan ja päälle vihreätä pestoa ja kruunuksi parmesaania. Pikkuporkkanoita kylkeen ja uuniin. Olisin ottanut kuvan mutta nälkä oli valtava ja ruoka oli t-o-d-e-l-l-a hyvää ja kaunista

Hauskuutan itseäni Jimin ja Livin ruokaohjelmilla. Ikisuosikkini on tietenkin Anthony Bourdain mutta Anthony kokkaa liian aikaisin. Puutteeseen olen löytänyt lohtua arkisin Liviltä klo 18.30 tulevasta tavisten kokkausohjelmasta Arvostele mun illallinen. Herkullista kuultavaa, ihanan sarkastinen kertoja. Miksei tuollaista ohjelmaa ole jo Suomessa? Ehkä meiltä ei löytyisi noin hulvatonta porukkaa. Jos löytyisi, niin Markus Kajon pitäisi ohjelmaa ehdottomasti juontaa.

Huomenna taas jänskättää, että millainenkohan tukka tällä kertaa tulee. Lyhyttukkaisten elämä ei ole sellaista, jollaiseksi sitä luulette. Lyhyt tukka ei ole helppohoitoinen ja vain päätä pyöräyttämällä valmis. Se ei ole *koskaan* kampurin jäljiltä tasan sellainen kuin halusi. Sen kanssa pitää kerran kuussa opetella uudestaan elämään kaksi viikkoa. Ja toiset kaksi viikkoa se onkin sitten jo liian pitkä.

Kirjoitti: mea 17:34 | Jälkipuheet (18)

Olipa hauskat vastakohtamatkailuohjelmat: Kenraali Pancho ja Pojat Koihjoiskalotilla ja Matkaoppaat. Suomalaisuuden koko kuva. Pojilla Lapin Kultaa, Reissumiestä ja reilu meininki. Turkin turisteilla Kulta-Katriinaa, ruisleipää, sulatejuustoa ja maksamakkaraa (suomalainen maksamakkara sisältää niin paljon lisäaineita siksi, että se kestää tuntitolkun rytyytystä bussissa 40 asteen helteessä turistin matkalaukussa Turkissa). Pojilla tuulen tuiverrusta ja turisteilla karaokea.

Pohjoiskalotti on hieno paikka. Sinne olisi joka kesä ihan pakko päästä. Jäämereen jää nääs koukkuun. Sen nousu- ja laskuvettä on pakko tuijottaa tuntitolkulla. Ja se tuoksu. Jos kylmä olisi tuoksu, se olisi Jäämeri.

Ja Pancho on niin jääkäri. Melkein kuningasjääkärikoira Trollin veroinen.

Kirjoitti: mea 22:35 | Jälkipuheet (1)

Samoille raiteille liian aikaisin jämähtäneet ihmiset ovat hymyttömiä, rutiineihinsa kangistuneita, huumorintajuttomia, uusia asioita hyväksymättömiä ja aikaansa seuraamattomia juntturoita. Ne istuvat lauantai-iltaisin saunan jälkeen olohuoneen sohvassa kotiasut päällä Ainot ja Reinot jaloissa katsomassa Putousta sen jälken, kun on syöty keittiön pöydän ääressä terveellistä iltapalaa ja juotu teetä pikkusormi pystyssä. Eihän se minulle tietenkään kuulu eikä minun maailmaani hetkauta. Mutta. Kun. Ne. Ovat. Melestään. Aina. Ja. Vain. He. Oikeassa. Muiden mielipiteet on vääriä

Kaikkien ei ole pakko kaikkia ymmärtää. Ei minun niitä eikä tietenkään niiden minua. Taino. Saatanpa jopa ymmärtääkin. Jos ei muusta elämästä mitään tiedä, niin ei sitten vaan tiedä. Joskin voisi tietty hiukan olla näkö- ja kuuloelimet törhöllään. Vaikka vähän. Mutta. Kun. Ei.

Mutta pitää minun ei niistä tarvitse. Annan lisäksi luvan itselleni ärsyyntyä. Ärsyynnyn paljosta muustakin mutta tähän nyt päätin tänäisen kohdistaa. Jos siksi olen huono ihminen, niin sitten olen.

Kirjoitti: mea 17:38 | Jälkipuheet (2)

Avautuminen toimii. Vaikka on nyt heti kärkeen sen verran vedettävä pientä rajaa, että avautumiseen täytyy olla aina hyvä syy ja jotain rajaa. Minkä asettaminen onkin sitten jo tarina sinänsä, sillä jokaisella avautujalla on tietysti hirmuhyvä syy ja rajansa on tullut vastaan. Se meneekin vaan sillä tapaa tämä raja-asia, että sen päättävät ihan muut kuin avautuja itse. Nimittäin. Jos kuulijakunnaksi joutuu jatkuvasti miehistö, jonka omatkin rajat alkavat rakoilla, ei liian alhaalle riman asettanutta avautujaa juurikaan arvosteta. Pidemmän päälle avautuminen sillä tapaa ei siis kannata.

Mutta avaudupa säästeliäästi, teet vaikutuksen. Elä elämääsi kuin hillitty, hallittu ja hiukan viileä normipirkkomarkku, jonka zeniä ei heiluta tuulet ei hytinät. Avaudu sitten yllättäen, juuri sillä hetkellä, kun kaikki ovat tuudittautuneet, että sehän on tommonen hyssyntyssyn ja vähän nössö. Juuri sillä hetkellä tee se. Ja katso sekä ihmettele vaikutusta. Ovat äimänkäinä. Että kuinka se nyt tuolla tavalla. Rauhallinen nainen. Onkohan sillä nyt kaikki muumimukit kuivauskaapissa. Ja ovat ihan, että huh mutta kai sitten juurikin näin. Avautuja itse on tilassa, jonka kuvaamiseen tarvittaisiin sanoja, joita ei tällaisissa sievistelevissä blogeissa ääneen sanota. Mutta te tiedätte. Hyvältä tuntuu. Helpottaa.

Ja sitten otetaan viski. Ihan itselle, ilon kautta vaikka syrän märkänis.

Kirjoitti: mea 20:04 | Jälkipuheet (7)

Aika äärirajoilla mennään taas. Vaihteeksi. Juuri kun sitä luulee, että alkaa helppo elämä, niin taivas putoaa niskaan. Ei henkilökohtainen taivas, älkää peljästykö. Isompi taivas. Paljon isompi, synkempi ja mustempi kuin yksikään henkilökohtainen taivas. Kulmahuoneen jalopuupöydän toisella puolella istuvia tosiasioita on aika ajoin vain pakko katsoa silmiin.

Ollapa pieni, rohkea ja vahva.

Kirjoitti: mea 21:58 | Jälkipuheet (4)

Huomenna tai viimeistään torstaina sinua mitä todennäköisimmin kohtaa repsahdus, jos aloitit paremman elämän vuoden alussa [AL B17]. Uuden elämän vaikein vaihe on parin viikon sinnittelyn jälkeen, kun tuloksia ei vielä näy mutta paljon tuntee uhranneensa. Onneksi aloitin löysästi, joten minut takaisku niittaa ehkä vasta loppuviikosta.

Pitkäjännitteisyys ei ole vahvimpia puoliani, koska haluan tuloksia liian heti, mieluummin eilen. En tykkää sarjoistakaan, jotka jatkuvat vasta viikon päästä. En pidä kirjoista ja elokuvista, jotka jättävät roikkumaan löysään hirteen odottamaan jatkoa. Haluan tietää kaiken heti, enkä vuoden, parin päästä. Mutta. Minut saa kyllä ruuvattua ruudun tai kirjan ääreen, jos koukku osuu riittävän tanakasti kituseen. Nyt osui. Lukekaa hyvät toverit, laatulukemisen rakastajat, Uguksen Käärmeenkielikeittoa. Nyt on menossa #9 mutta kelatkaa pohjalle ja aloittakaa alusta. Tehkää se ja lupaan, että jäätte niin satavarmasti jumiin. Mitä kertojalle, Haapamäelle ja Mekkelille tapahtui?

Kirjoitti: mea 21:06 | Jälkipuheet (6)

Puiston halki kulkee kapea, lumeen tallautunut polku sillä kohtaa, jossa kesällä puistoa halkoo leveä käytävä. Polun lumireunat ovat parikymmentä senttiä korkeat ja polku sen verran leveä kuin on sadoista rinnakkain laahatuista kengistä muotoutunut, sellaiset rapiat kolmisenkymmentä senttiä.

Nainen tarpoo polkua kaupunkiin päin. Takaa kuuluu lumihangen pintaa halkovan pyörän ääni ja nainen hypähtää sivuun päästääkseen hiljaisen talvipyöräilijän ohitseen. Pyöräilijä oli jo ehtinyt ajaa hankeen ohittaakseen kävelijän. Ohittivat sitten toisensa tyhjä polku välissään ja hymyilivät yhteisymmärryksen merkiksi.

Nainen näki jo kaukaa, kun vastaan asteli hitaasti ja varovasti vanha herra kepin kanssa. Hän meni hyvissä ajoin hankeen polun varteen, ettei mies vaan saisi päähänsä yrittää ohittaa hangen puolelta. Mies astui kuitenkin polun sivuun, nosti hattuaan, kumarsi hienostuneesti hiukan ja sanoi, että olkaa hyvä.

Hälisevä lauma noin viisitoista vuotiaita poikia koulureppuineen lähestyi. Pojat kulkivat kädet taskuissa kaksi rinnan, isot reput toisella olkapäällä heiluen. Nainen ajatteli, että tällä kertaa nuoret miehet ja hän mahtuisivat mainiosti kapealla polulla ohittamaan toisensa ilman, että kenenkään tarvitsee hypätä hankeen. Nainen väistyi niin polun reunaan kuin mahtui ajatellen että kun pojat muodostavat jonon, kaikki pääsevät ahdasta polkua myöden etenemään.

Mutta ei. Kukaan pojista ei tehnyt elettäkään väistääkseen, antaaksen tilaa, saati hypätäkseen hankeen. He jatkoivat rinnan kulkemista selvästi tarkoituksenaan olla mitenkään reagoimatta vastaan tulevaan naiseen. Nainen oli kyllästynyt turhaan hankeen hyppimiseen ja ajatteli, että sitäpaitsi, mikä hän on aina väistämään, kyllä ne jonon tekevät ennen kuin päin kävelevät. Ei elettäkään. Nainen kovetti hartiansa ja ajatteli, että kävelkää jumalauta sitten päin. Ja nehän käveli. Kohottelivat vielä töniessään kulmakarvojaan lippalakkiensa alla merkitsevästi, että mitä v*ttua.

Olen tätä ennenkin kysellyt: miksi toiset väistää aina ja toiset ei koskaan?

Kirjoitti: mea 15:45 | Jälkipuheet (4)

Minä olen matemaattisesti täysin lahjaton. Tunnen syvää vastenmielisyyttä kaikkeen, jossa on numeroita, kuten budjetin ja pankkitilin saldon seuraaminen. Olen äärimmäisen huono, ellen peräti onneton päässälaskija. Kadehdin kaikkia, jotka osaavat hahmottaa välittömästi, kuinka paljon hinnat nousevat, jos ne nousevat 5 %. Muut ovat jo seuraavassa keskustelunaiheessa, kun minä vielä pähkin, että prosenttiyksikköä vai prosenttia ja miten se lasketaan.

Silti lukion päästötodistuksessa minulla on kymppi matikassa. Kokeissa vastasin aina bonus-tehtäväänkin ja yleisin koenumeroni oli siten 10+. Olin luokan matikkanero ja siksi kukaan muu ei tehnyt kotitehtäviä vaan kaikki kopsasivat ne minulta aamuisin. Kun sanon, että olen matemaattisesti lahjaton, se ei ole kursailua. Minä olen. Se, että minulla on todistuksessa kymppi, todistaa vain, että olin äärimmäisen nöyrä ja ahkera koulussa. Opiskelin niin kauan, että osasin. Pakersin, puursin ja luin, luin ja luin.

Minulla oli lukion päästötodistuksessa myös maantiedossa kymppi vaikka en osaa edes sijoittaa Euroopan maita oikein kartalle. Kymppini johtui vain siitä, että maantiedon opettaja löi minua karttakepillä kerran ja katui koko loppukouluaikani. Minä en tehnyt maantiedon eteen tunneilla mitään muuta kuin istuin takapenkissä marttyyriä esittäen. Ja tietysti luin kokeisiin. Luin, luin ja luin. Ihan vaan kostoksi opettajalle.

Mitä tästä opimme? Sitkeys, tunnollisuus, ahkeruus, nöyryys ja pitkävihaisuus [jota sinnikkyydeksi varmuuden vuoksi nimittäkäämme] palkitaan koulussa. Toisin kuin elämässä yleensä.

Kirjoitti: mea 13:02 | Jälkipuheet (8)

Että miksikö ruoskia itseään tarkkailemalla jatkuvasti syömisiään, pakottamalla itsensä lenkille vaikkei tahtoisi ja kieltäytymällä herkuista? Koska on pakko. Minä ruoskin itseäni joka päivä jotenkin: pakotan itseni lenkille, kieltäydyn herkuista tai rajoitan syömistä, yritän ruoskia itseni uskomaan, että salaatti ilman kastikkeita on hyvää. Onnistumatta. Salaatti ilman kastikkeita on turhaa pupeltamista ja turhan jätän tekemättä. Joka ikinen päivä joudun ruoskimaan itseäni.

Elämä on yhtä itseruoskintaa. Ja koska se nyt ei vaan ole mahdollista, että jatkuvasti kukaan pysyisi ruodussa, niin sorrun. Joskus pidemmäksi, joskus lyhyemmäksi ajaksi ja syön metwurstia, paistan voissa kalapuikkoja, syön paketillisen rapeaksi paistettua pekonia, mässytän pussillisen salmiakkia yhdellä istumalla ja otan ihan liian paljon perunamuusia lounaslautaselle enkä syö niitä mauttomia salaatteja ja otanpa vielä jälkkäriksi muhkean annoksen mangorahkaa. Iltapäivällä syön Dallas-pullan. Ja hetken on mieleni hyvä. Sitten on taas energiaa alkaa ruoskinta.

Tiedän toki, että terveellinen syöminen ja normaali kotiruoka kohtuullisesti syötynä ja hyötyliikunta riittävät. Vaan kun se terveellinen ei ole minusta hyvää ja yksineläjänä en viitsi tehdä normaalia kotiruokaa enkä myöskään jaksa juosta 10 kilometrin työmatkaa, niin ruoskinnan puolelle menee elämä väkisin. Näin se vaan on. Mutta kuka on väittänytkään, että elämä olisi helppoa.

Tänään ajattelin ruoskia itseäni menemällä kauppoihin ja huokailemalla kaiken kauniin, laadukkaan ja himoittavan rättiosaston tavaran olevan minulle aivan liian kallista. Jos huonosti käy, sorrun lohdukkeeksi halpaan ja huonoon. Ja taas alkaa ruoskinta, että miksi sorruin, miksen ostanut sitä hyvää, jota teki mieli. Josta masennun ja menen kahville, ostan Dallas-pullan ja masennun. Josta masennun lisää ja ostan salmiakkisuklaata. Jos käy hyvin, selviän pelkällä raipalla enkä osta mitään ja juon pelkän latten rasvattomalla maidolla. Yhtäkaikki. Ruoskinnaksi menee tämäkin päivä.

Kirjoitti: mea 09:39 | Jälkipuheet (9)

Puolitoista herkutonta päivää ja särk poks: sorruin viiteen lakupalaan. Kuulostaa vähäiseltä mutta se on se periaaate nyt, kun tässä kirpasee. Nomutta, ajattelin sitten, eipä tässä ole koko maailma kaatunut, vain yksi päivä. Päätin rangaista itseäni venyttämällä helmikuulle aina yhtä monta herkutonta päivää kuin on sortumispäiviä.

Hmmm.

Toisaalta, voinhan ottaa tämän siltä kannalta, että ei se laku nyt niin kummoista herkkua ollut. Tarttui hampaisiinkin. Eikä se kuitenkaan mitään Mozartin kuulaa ole ja sen rasian sentään pystyin ohittamaan. Eli en ole loukannut pyhää päätöstä. Itse asiassa: jos määritän herkut uudelleen, voin nauttia melkein mistä vaan. Tai siis en nauttia. Pitää ajatella, että herkku on yök pahaa, ei herkkua lain, joten sitä on lupa syödä.

Siideri on yök pahaa. Otanpa yhden.

Kirjoitti: mea 17:42 | Jälkipuheet (18)

Mistä syystä naistenlehdet tammikuussa olettavat, että kaikki naiset on lihavia? Ainakin jos on uskominen lehtien juttuihin: laihduta oikein, helposti, näin, ei näin, nopeasti, hitaasti, syöden, paastoten, stressaamatta, hikoilematta, hikoillen, ihmedieeteillä ja ehdottomasti ilman ihmedieettejä. Tunnen itseni pakotetuksi katsomaan kuvajaistani sillä silmällä: en näe ylipainoa mutta en näe Cosmopolitanin kannessa notkuvaa kissaakaan. Näen syyllistäviä etusormia osoittelemassa minua jok'ikisestä naistenlehdestä. Ja miksen miestenkin, jos olisin tilaisuudessa niitä näkemään. Onneksi en ole. Tarpeeksi rankkaa muutenkin.

Pyhästi päätin vuoden alun kunniaksi pitää tipattoman tammikuun: ei tippaakaan herkkuja. Ei suklaata, ei juustoja, ei lakuja, ei salmiakkia, ei keksejä, ei etenkään pekonia, ei edes kalapuikoja. Jyrkkä ei kaikelle herkuksi laskettavalle. Ja mitä tekee työyhteisö heti ensimmäisenä päivänä: tarjoelee pöydänjalat notkuen suklaata, homejuustoja, keksejä, suklaata ja suklaata. Koko päivän jaksoin lyödä itseäni näpeille joka kerta, kun käteni alkoi haroa suklaarasian suunnille. Yhtäkään en ottanut. Tunnen itseni sankariksi. Kaupastakin ostin pelkkiä tyhmiä vihanneksia. Ja iltaseksi söin vihanneskeittoa. Suklaat huutelevat siellä vielä huomennakin. Loppuviikon olen poissa ja toivon totisesti, että vähemmän tahdonvoimaiset työtoverit olisivat ne ensi maanantaihin mennessä ahmineet tuulensuojaan.

Tunnen itseni suureksi sankariksi nyt jo vaikka ensimmäinen arkipäivä ei vielä ole edes pulkassa. Tässä on vielä monta ankaraa tuntia edessä. Minulla on nimittäin turhan tarkka muistikuva kaikista kotikätköissäni olevista herkuista. Tammikuu ei näillä näkymin tule olemaan helppo.

Kirjoitti: mea 18:15 | Jälkipuheet (16)

Ei niin kylmä tule Tampereelle, etteikö eräs Hämeenkadun ravitsemusliike ja muutama kivijalkakauppa pidä ulko-oveaan auki. Nämä uusavuttomat tampiot eivät ole vissiin kuulleet tuulikaapista. Se on ihan sitä varten se nimi, että ulko- ja sisäovi eivät ole yhtä aikaa auki ja tuuli pysyy poissa sisätiloista siellä kaapissa ja suora pääsy kolmikymmenasteiseen hyytävän kylmään Hämeenkadun pakopaasupitoiseen huuruhelvettiin estyy.

Arkihan se sitten huomenna pakottaa työteliääseen rattaikkoonsa. Itse asiassa arki alkoi kyllä jo viikko sitten, kun tauti iski lomalaisen lähes tainnoksiin. Niin käy vain tunnolliselle virkanaiselle virkanaiseuden viimeisinä päivinä. Olisi naurattanut, jos ei olisi niin päätä särkenyt. Paitsi että hukkautunut lomaviikko harmitti, enemmän harmittivat uniin tunkeneet työasiat. Niihin vähiin silmällisiin, mitä nukkumatti soi. Joulunakin tein monet unettomat yön tunnit mielessäni toimintasuunnitelmaa uuden strategian valossa. Juurikin järjellistä toimintaa jouluna. Lupaan tänä vuonna huolehtia asioista vähemmin ja olla enempi huoleton. Tehdä yhden asian loppuun, unohtaa, ja aloittaa toisen. Ja vaikka en sillä kertaa loppuun tekisikään niin unohtaisin kuitenkin. Voisin kokeilla tuulikaappiteoriaa: en pidä koko aikaa ovea auki vaan suljen yhden ja sitten vasta avaan toisen. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein yksinkertaisia.

Tänä vuonna voisin pyrkiä voittamaan itseni muutenkin. Vaikka kävelyssä: viime vuonna taivalsin 2 971 491 askelta. Osan niistä hyvinkin vaikeina ja haastavina. Jospa tänä vuonna vaikka nopeammin ja korkeammalle.

Kirjoitti: mea 19:12 | Jälkipuheet (2)