Hyvä herra Valtion Rautatiet. Olen iloinen, että olet rakentanut maan täyteen kiskoja, ja ostanut niille kulkemaan mukavia vaunuja. Erityisen mukavia ovat ne 2-kerroksiet makuuvaunut, joista voi lisämaksusta lunastaa hytin oman pikkuruisen kylppärin kera. Onhan se hinta aika suolainen: neljän tähden hotellihuone aamiaisella Lissabonissa maksaa saman mutta kyllähän se kahden neliön hytti kylppäreineen heittelehtivässä yöjunassa on tietysti ihan eri asia. On ylellistä, kun voi pesta illoin aamuin hampaansa, naamansa ja käyttää ihkaomaa vessaa. Sinne käytävän vessaan kun on ikävä jonottaa. Nyt kun vielä saisit sinne puolen neliön kylpyhuoneeseen myös juoksevan veden, niin sitä voisi monipuolisemmin käyttää. Ne neljä purkillista hammaspesuvettä eivät oikein riittäneet kahden hengen peseytymiseen.

Hyvää ensi vuotta myös sinulle, herra Elisa. Olen aina yhtä ilahtunut loman jälkeen, kun saan heti aktivoitettua itseni laajakaistan pystyttämisessä. Ymmärrän toki, että on vaikea pitää pystyssä kaistaa kaiken aikaa. Etenkin, kun käyttäjä on lomalla, mitä se sillä tekisikään. Mutta oletko koskaan ajatellut, että kaistan pystyttämiseen uppoava puoli päivää saattaa suututtaa asiakkaan sen verran pahasti, että se alkaa miettiä palveluntarjoajan vaihtoa. Etkö ole? No, ihan tällaisena vuosien takaisena asiakkaana annan pikku vinkin: kannattaisi. Loppuu se vanhankin asiakkaan uskollisuus ja kärsivällisyys joskus.

Lopuksi haluan tervehtiä kaikkia ravintola-alan ruokintapalvelujen tarjoajia. Teille terveiset, että lämmin ruoka on nimestään huolimatta ihmisen tapana haluta kuumana. Ei lämpimänä, eikä etenkään kylmänä. Se käy helposti esimerkiksi lämmittämällä lautaset.

Kirjoitti: mea 10:25 | Jälkipuheet (3)

Vietä sinäkin nyt se joulu, jonka olet aina halunnut. Se oman naköisesi, tuoksuineen ja makuineen. Uskalla sanoa äidille/mummulle/anopille, että lipeäkala ei kuulu suosikkeihisi.
Vietä joulu, joka on vain sinua ajatellen asettunut.

Minä nimittäin ajattelin tehdä niin: lähteä pohjoiseen hämärän rajan tuolle puolen. Paikkaan, jossa aamu ja ilta syleilevät toisiaan kahden maissa iltapäivällä ja jossa aika on menettänyt merkityksensä.

Kirjoitti: mea 13:42 | Jälkipuheet (7)

Aikoinaan sodissa rintamilla olleille miehille laitettiin kirjeeseen osoitteeksi "Siellä jossakin" ja kirje löysi aina kohteensa. Hitaasti mutta varmasti.

Nyttemmin tiedon suihkiessa valon nopeudella ympäri maailmaa, on kaikki nopeampaa ja helpompaa ja varmempaa. Vai onko? Kun blogi kaatuu ja on äkkilähtönä pakkomuutettava uuteen osoitteeseen, ei vanhan kaatuneen osoitteen tietoonsaattaminen käy hetkessä eikä kahdessa. Kirjanmerkkien aikaan se vielä jotenkin onnistuikin, kun vanhan osoitteen sai uudelleenohjattua. Tosin silloinkaan ei välttämättä lukija huomannut, että siellä yläpalkin lokerossa onkin uusi osoite. Kun/jos uudelleenohjaus poistui, sivu hävisi internetin poimuihin.

Nykyisin Web 2.0:n ja syötteiden ja lukijoiden aikoina ei sivuston seuraaja saa mistään tietoa, missä asukki vaikuttaa, jos vanha koti tuhoutuu äkkiarvaamatta eikä kirjoittaja ehdi sinne laittaa uutta osoitetta. Että se siitä uudesta ja hienosta tekniikasta. Rintamalle meni sinne jonnekin kirje perille mutta uuden ja uljaan Web 2.0:n aikoina tiedon saaminen perille on lähes mahdotonta. Vanhalla Melankolian menopaussilla on edelleen toistasataa tilaajaa Googlen readerissa odottamassa päivityksiä turhaan. Tämän uuden osoitteen syötteen seuraajia ei ole kuin minä ja pari kaveria. Kaipaan teitä, te toistasataa vanhaa lukijaani.

Jos osuit tänne guuglaamalla tai vahingossa tai tulit melankolian edelleenohjauksen kautta [jota et luultavasti huomannut], niin päivitä sivun osoite [www.menopaussi.net] kirjanmerkkeihisi.

Jos taas suosit syötteitä, niin päivitä joku uusista syötteistä lukijaasi:
http://www.menopaussi.net/atom.xml
http://www.menopaussi.net/index.xml
http://feeds.feedburner.com/menopaussi/OdyD

Odottelen teitä täällä. Malttamattoma, kuten aina.

Edit: Edelleenohjaukset toimivat, kiitos vuoktaisännän. Kaikki vanhat osoitteet johtavat uusiin. Suosittelen silti syötteen osoitteen päivittämistä, tällaisten varalle. Kuten nähtiin, Melankolia.net ei välttämättä ole ikuinen.

Kirjoitti: mea 20:27 | Jälkipuheet (11)

Neljä kuukautta sitten hyppäsin isoihin saappaisiin. Toki lainattuihin, omani ovat tukevasti sopivaa kokoa. Muistan, kuinka koko kesän pelkäsin tulevaa mutta samalla kuitenkin odottaen sitä intopiukeana kuin lapsi jouluaattoiltaa. Pelkäsin, että en vaan osaa mutta painoin pelon taka-alalle ja mielikuvittelin vain kepeitä smalltalk-tilaisuuksia liituraitapuku päällä. Niissä juttelisin nokkelia skumppalasi kädessä, korkokengissä luontevasti siirtyellen seurueesta toiseen ja päätä takakenoon heittäen naurahtelisin kohteliaan hillitysti herrojen jutuille.

No eihän se sitten ihan niin mennyt. Tietenkään.

Liituraitapuku jäi hankkimatta, kun ympäripyöreitten työpäivien jälkeen jaksoin vain heittäytyä sohvalle toivossa nukahtaa niille sijoilleni. Vaan ei: huolet, murheet, selvitettävät, muistamiset, oppimiset, budjetit, strategiat, visiot, missiot, henkilöstösuunnitelmat ja uuden rakennuksen pikkuvioista huolehtiminen valvottivat illat ja yöt. Syksyn ainoita ilon aiheita olivat viikonloppujen lisäksi ne kolme päivää, jolloin kalanterissa oli pelkkää tyhjää. Kolme päivää ilman kokousta, koulutusta, seminaaria, kurssia, työryhmää, tiimiä, vesivahinkoa, selvityspyyntöä, tiimipalaveria, loppuraporttia, väliraporttia, matkustamista tai kissanristiäistä. Ne siunatut kolme päivää pidin ylityövapaata ja istuin kotona vastaamassa selvityspyyntöihin, tekemässä väliraportteja, valmistautumassa tiimipalaveriin ja selvittelemässä loputtomia selvittämättömiä asioita.

Nyt enää pari päivää ja kuukausi, niin hyppään takaisin omiin kenkiini. Vähän haikeana, sillä tavallaan kuitenkin jotenkin tykkäsinkin. Jos sen liituraitajutun, letkeän korkokenkäkävelyn ja skumpan vielä jotenkin saisi ympättyä tuohon, niin mikä jottei.

Kirjoitti: mea 18:27 | Jälkipuheet (8)

Helveisson, että on kylmä. Ulkona on mitä on ja mittari näyttää vaivaista kahtakymmentä pöydän kulmallakin ja se on tottavieköön liian vähän virkanaiselle. Tumput käsissä on vaikea kirjoittaa ja pipaakaan ei voi pitää, kun tukka menee littuun.

Nyt nimittäin on pitkästä aikaa tukka hyvin. Kesästä lähtien muhinut hiuskampaajajongelmanihan alkoi siitä, kun Late oli lomalla ja menin Laten salongissa vuokratuoliaan pitävälle kampurille. Joka olikin niin hyvä, että rohkenin uhmata kirjoittamattomia kampaamosääntöjä ja vaihdoin Latesta tälle toiselle. Liike osoittautui virheeksi, sillä Late katsoi niin murhaavasti puolenvaihtajaa, etten uskaltanut toistamiseen tehdä samaa virhettä. No. Menin sitten ihan vaan sille marketin kampaajalle, joka ilman ajanvarausta otti vastaan ja sain lähiöpirkon pään. Virhe sekin.

Viime viikolla rohkaistuin sitten tilaamaan ajan Laten salonkia vastapäätä sijaitsevaan bling-bling-salonkiin, joka näytti liian kalliilta mutta olin jo tilassa, jossa hinnalla ei ole väliä. Eilen astuin arastellen upottavien leopardituolien ja kristallikruunujen koristaamaan salonkiin. Miellyttävä neitokainen otti vastaan ja teki hyvää työtä, ei tunkeillut eikä yrittänyt väkinäistä seurustelua. Pesupaikan tuoli oli ylellinen hierova megasekoitin, joka lopullisesti kruunasi päivän. Olin onnellinen. Olin löytänyt uuden vakioluottokampaajan. Paitsi että osoittautui, että hän on äitiyslomalla ja vain tilapäisesti auttelemassa.

Alan hipiksi. Annan tukan kasvaa. Ja eikös hipit asu joissain läpimissä maissakin. Että sikälikin sopisi. Ja hippien vaattet saa olla mallia kaljasaavin peitto. Olisi kätevä joulun ajan asuste se..

Kirjoitti: mea 12:50 | Jälkipuheet (3)

Lauantaina radiossa annettiin vinkkejä joulusiivousstressin välttämiseksi: siivous aloitetaan ajoissa. Ajoissa tarkoittaa hyvissä ajoin. Eli aikaisin syksyllä. Asiahan ei minulle henkilökohtaisesti ole mikään ongelma, koska minua eivät stressaa pölyiset nurkat, epäjärjesteiset kaapit tai pyyhkimättömät kirjahyllyt. Olin siis väärää kohderyhmää, joten ehkä siksi suhtauduin suurella epäilyllä tietoon, että stressiä vähentää se, että siivoaa joulua varten koko armaan syksyn. Ja nimenomaan joka päivä jotain.

On asiantuntijan mukaan sillä tavalla niin ihana virittyä puhtaassa kodissa joulun tunnelmaan ja jää aikaa tehdä laatikot, sillit, piparit, tortut, rosollit, joululeivät, pikkuleivät, taatelikakut itselle ja ystäville lahjoiksi. Lahjojakin kannattaa hankkia pitkin vuotta, ettei tule lahjastressiä. Voi lapsiakin pyytää vaikka jo elokuussa kirjoittamaan joulupukille, niin voivat sitten isukki, äitiliini, mummi ja papaa kaivaa kuvettaan pitkin syksyä. Sillä tavalla ei pääse stressaava likviditeettikapeikko joulukuussa yllättämään..

Lapset, nuo herranlahjat, nimittäin nykyisin eivät vähään tyydykään. Joulupukinkirjeistä paistaa yltäkylläisyys ja kohtuuttomuus. Neljännes lapsista ei toivonut yhtään ainutta lelua, vaan esimerkiksi rahaa, tatuointikonetta tai tiukkoja toppeja (sic!). Erään 7-vuotiaan tytön ainoa toive oli oikea vauva.

Menopaussi pääsi kuin pääsikin onnellisesti uuteen kotiin jouluksi. Jos tänne jostain osutte, niin päivittäkää riiderinne: www.menopaussi.net. Iso kiitos ja käsi työnsankarille, iki-ihanalle vuokraisännälle Saaren Mikolle, joka yötäpäivää uurasti megatavujemme kanssa. Vuokraisännän tallissa pitkään viihtynyt veteraanipolkkaaja Benrope sai myös uuden kodin osoitteesta: www.benrope.net. Jos joulu ei muuten ala ahdistaa, niin menkää sinne.

Kirjoitti: mea 13:05 | Jälkipuheet (9)

Olipahan viikko. Tällaisia lisää ja olen valmis pukeutumaan toppahaalariin, heittäytymään pitkäkseni Prisman lattialle ja kirkumaan niin kauan, että helpottaa. Miksei asiakaspalvelija saa sanoa, mitä huvittaa ja mikä mieltä painaa, kun kerran asiakkaatkin saavat. Miksi opiskelija saa antaa täysin epärealistisia toiveita palautteissaan mutta virkailija ei saa sanoa, että herää poika unestasi. Tosinhan asiakas ei koskaan jätä yhteystietojaankaan, joten millä siinä sitten mitään palautetta antaisi. Ja sekinkös ottaa närviin.

Ja miten voi olla, että minä olen aina sillä väärällä puolella. Lapsena ei ollut toppahaalaria ja lumi meni housunkauluksesta sisään. En saanut itkupotkuraivota Prisman lattialla, kun ei ollut Prismoja. Enkä olisi muutenkaan saanut. Muuta kuin tukkapöllyä ja vitsasta kotona. [Vanhempani muuten istuisivat linnassa vieläkin, jos silloin olisi lasten kurittamisesta linnaan joutunut.] Asiakkaanakin kohtaan aina niin vihaisia asiakaspalvelijoita, että kiitän onneani, jos pääsen ilman haukkuja ulos ovesta. Olen varma, että täysin asialliset ja tolkulliset palautteeni ja pyyntöni heitetään roskiin.

Niin. En onnistunut olemaan oikealla puolella edes syntyessäni. Synnyin tytöksi. Minähän en siis edes pysty jättämään tolkuttomia pyyntöjä, koska tolkuttomuus katsottiin lapsena paheeksi, josta sai selkäänsä. Tosin minulle ei selitetty, mikä on tolkutonta milloinkin. Minun kohdallani se oli, mitä milloinkin mutta veljieni kohdalla sama asia ei ollut tolkutonta. Jota seikkaa en katso edelleenkään hyvältä, sillä se muovasi maailmankuvani tällaiseksi kuin se nyt on. Äitini sanoisi, että tolkuttomaksi. Minulla ei ole siihenkään sanomista, sillä äidit ovat aina oikeassa.

En ole vain noussut väärällä jalalla aamulla vaan olen syntynyt väärälle puolelle sänkyä.

Kirjoitti: mea 19:18 | Jälkipuheet (14)

Nyt on suurin osa muuttolaatikoista uudessa kodissa. Valokuvat tulevat huomenna, joten älkää luulkokaan, että olisin onnistunut tyylipuhtaistumaan tauon aikana.

Muutto- ja monilajipäällikkö, ihana vuokraisäntä Mikko, on ollut todellinen, avulias ja hermostumaton Työn Sankari, joka jaksoi rauhoitella silloinkin, kun takaiskut muksivat häntä varmasti enemmän kuin minua. Suurkiitos. [Mietin tässä juuri, että mahtuisikohan sellainen lattamallinen joululaulupullo postiluukusta.]

Hassumpaa. Näinä pakkoloman vaiteliaisuuden päivinä on joka päivä käynyt päässä vilkahdus, että tästäpä pitäkin blogittaa. Muttaettäeipävoikaan. Nyt kun voisi, olen enimmäkseen sanaton. Tai itse asiassa täynnä sanoiksi pukeutumattomia ajatuksia, joissa kirjaimet vielä hakevat paikkaansa. Mielenpohjan ajattelemattomat, pelottavat asiat sekaantuvat toiveikkaisiin ja iloisiin. Kauas tulevaisuuteen suuntautuvat epämääräiset pelot sekoittuvat tähän hetkeen ja arkeen, joka on arjempaa kuin harmaa verkakankas kirjaston lukusalin pöytäerottimien äänieristeenä.

Onneksi vastapäisen talon parvekevalot ovat nyt kaikki kauniin vanhanaikaisen lämpimän keltaisia. Se välkkyvä vihreä valokaapeli on poissa. Tässähän saattaa käydä vanhanaikaisesti ja pukata päälle joulumielen.

Kirjoitti: mea 20:30 | Jälkipuheet (2)

Äidin ja isän toisilleen lähettämät kirjeet olivat kotikotona yläkaapissa pöytäliinojen alla piilossa puisessa, koristellussa rasiassa. Siinä oli myös kuivattuja ruusuja ja hilekoristeisia kortteja. Oli siellä isän muillekin naisille ja heidän isälle lähettämiä kirjeitä. Jossain vaiheessa ne olivat hävinneet. Myöhemmin koko rasia oli hävinnyt. Kirjeitä lukiessa tutustuin aivan uusiin ihmisiin: isään ja äitiin ennen kuin heistä tuli Isä ja Äiti, joilla ei lapsen, minkä ikäisen tahansa, mielestä ole ollut eikä tule olemaan muuta elämää kuin olla Isä ja Äiti. Sitä rasiaa ei olisi koskaan saanut hävittää.

Mikään ei ole ikuista. Ei tuuleen huudetut sanat, ei paperille kirjoitetut rakkauden tunnustukset, eivät kuivatut muistot. Ne hävitettään, kun rakkaus loppuu tai häveliäisyys alkaa tai tuli polttaa. Ei ole internetiin kirjoitettu elämäkään ikuista vaikka toisin väitetään. Eivät keskustelupalstoille purskautetut nolot tylytykset, eivät hetken huumassa kirjoietut vuodatukset, eivät statuspäivitykset, eivät päiväkirjatkaan. Mikä tahansa voi loppua. Ikuisuuden uskoon on turha ja tyhmää tuudittautua. Paperi palaa, netti kaatuu, hakkeri iskee.

Pelästyin eilen aikalailla, että sinnekö ne meni, hengentuotteeni, tiistaiepistolani, vuodatukseni, itkuni ja turhaumani. Jos toki iloiset ja onnelliset muistonikin. Noin helpostiko se kävisi, jos olisi käydäkseen. Onneksi ei tällä kertaa kuitenkaan. Joku hakkeri oli iskenyt melankoliaan ja Nebula veti sivut pois: 404 Not Found. The requested URL /menopaussi/ was not found on this server. Onneksi menopaussi löytyi. Vielä en ole valmis luopumaan.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (7)

Olen viettänyt pari päivää sukupolvien törmäyskursseilla. Eilen kuuntelin kuusi tuntia, kun nörtit selittivät thresholdeja ja parse parameja. Tänään emännöin Korporaation perinteistä eläkeläisten joulukahvitilaisuutta. Kumpiakaan en oikein ymmärtänyt.

Maailma on totisesti muuttunut vuosikymmenessä. Työelämän termistöt törmäilevät ja kimpoilevat ja keskivaiheilla pinnistelevä uraputkessa rimpuileva virkanainen yrittää ottaa koppia kaikesta. Koska on pakko. Nykyisin ihmiset eivät kohtaa. Työt kohtaavat. Ennen oltiin yhtä isoa ja onnellista työperhettä kaikki tyynni. Jaettiin ilot ja surut, yhdessä murehdittiin kolotukset, avioerot ja anopin reuman myhkyröittämät sormet. Ei nykyisin enää jaeta yksityisasioita kahvipöydässä. Ei enää työkavereille kerrota meidän Erkin reumasta eikä Pertin juopottelusta eikä Lauran ja Pirkan matematiikan kokeiden numeroista. Nyt tehdään töitä, hörpätään kahvit käytävällä, jaetaan työmurheet ehkä kehityskeskusteluissa ja koitetaan jaksaa.

Tulkaa ja kantakaa minut kompostiin, jos ilmestyn eläkekahveille puhumaan kihdistä ja lastenlasten mielijugurtista. Ja vaikka puhuisin parse parameista, niin kantakaa silti. Tai oikeastaan nimenomaan silloin.

Kirjoitti: mea 18:08 | Jälkipuheet (1)