Kyllä-kyllä, polku. Pitkospuilla katettu polku saattaa odottaa kuva-aiheen mutkan takana.

Kaunis, hiljainen kuva.

Tuollapa olisi ihanaa tallustella, kaukana pahasta maailmasta.

Vai joutuu tässä autoilijat siirtymään jalkapatikkaan. :)
Tätä kuvaa katsellessa kun alkaa asiaa miettimään, niin jonkin kansallispuiston (esim. Nuuksio, Repovesi, jne.) parkkipaikka olisi myös voinut olla ihan hyvä veto tämän viikon haasteen kohdalla.

Pitkospuiden narinaa ja metsän rauhaa tässä kuvassa. Houkuttaa.

Rakastan pitkospuupolkuja ja soita ja metsiä. Kuva on Kurjenrahkan aarnimetsään johtavan pitkospolun alusta. Tunnelma ikimetsään sukeltavan polun alussa oli satumainen. Metsä on ihana ja rauhoittava paikka.

Tie kapenee ja muuttu pitkospuiksi. Mukava yllätys. Minä rakastan pitkospuita.

Upea kuva sinulla Elegia. Kostean usvan viileys suorastaan tarttuu ihoon kuvastasi.

Täällä Helsingissä on koiran lenkkipolun varrella pienenpienen suon keskellä yhtäkkiä pitkospuut. Aivan kuin ikimetsään astuisi... Pienestä kiinni joskus asiat :) Kaunis kuva.

Tuonne täytyisi päästä, lumoava näky. Tuolla on varmasti ihanan helppo hengittää.

Helppo ymmärtää, miksi satukirjoissa kerrotaan satumetsistä. nehän ovat niitä. Niistä vaan lakataan puhumasta aikuisten kirjoissa.

Niin kauan on ihmisessä lapsi, kun se näkee metsässä sadun.

...mä ain.

Stazzyn blogista kuulin tänään laulun alun, jossa laulettiin jotakuinkin niin kuin täällä kirjoitetaan, "jos minne lie" jne. Muistin tietysti kappaleen, mutten sen nimeä, joten laitoin Ecosiaan sanat, ja päädyin tänne. Lisäksi päädyin YouTubeen Club for Fiven Muistan sua Elaineen (ja saman porukan Roxanneen).

Polkuni vie.

Näin se elämä heittelee. Eipä aikaakaan, kun törmäämme toisimmee, ohitamme tuntematta ja kerron blogissa, että ohitin tänään erään ihmisen, jonka aura kosketti minua.

Niin se voisi olla.