Se olen minä. En koskaan osaa sanoa ei. Ongelmani alkoi jo lapsena, jolloin oli se tarumaattinen (sic!) jouluaattoepisodi. Kieltäydin viemästä kinkkua kellariin ja tiskaamasta, koska koin, että veljieni olisi pitänyt tehdä osansa. Kapinointini päätyi käskyyn hakea pihan hopeapajusta risu, jonka iskut sitten sain kokea isän polvella poikittain. Katson sitä maailmanlopun hopeapajua vieläkin pahalla silmällä. Miksei se edes kuole.

Opin siis varhain, että ein sanominen tuottaa tuskaa, ahdistusta ja itkua. Niinpä opettelin välttämään sanaa ja ajauduin lupaamaan asioita, joita en halunnut luvata. Jossain vaiheessa huomasin ajattelevani ein tilalle ehkän. Rohkea veto. Mutta ehkäni oli hyvin lievä, käytännössä se tarkoitti ihan reilua joojoota. Ajauduin yhä syvemmälle joojooni kanssa. Jouduin työryhmiin, joiden nimeäkään en tajunnut, löysin itseni väsäämästä koukerokielistä tekstiä asioista, joille olisi ollut sekeämpiäkin sanoja. Mutta kun ei. Ein osaamattomuus ajoi minut tosin joskus tahtomattani myös tilanteisiin, joista jälkeen päin tuli ihan hyvä mieli. Useimmiten kuitenkin vain tyhjä ja tyhmä olo.

Eilen olin taas eini kanssa tanakkana. Kertasin syyt, miksi ei. Hioin sanomani loogiseksi ja linjakkaaksi kokonaisuudeksi. Esitin eini rauhallisesti. Sitten istuin siinä tyytyväisenä itseeni. Vihdoinkin pystyin sen tekemään. EI. Mikä riemukas sana. Mikä huumaava hetki. Voitto. Olen hyvä. Taputtelin itseäni henkiselle olalle ja kuuntelin, miten sanomani vaikuttaa vastapuoleen. Hm. Mainiota, ei taivuttelua, pelkästään toteamus, että noin hyviin perusteluihin en puutu enkä ala taivuttelemaan.

Pienen jutustelun ja niitänäitä rupattelun keskellä huomasin olevani jopa hiukan pettynyt. Näinkö helppoa se onkin? Eikö yhtään taivuttelua? Kuuntelin rivien välejä: ei, ei taivuttelua, pelkkää yleistä jutustelua. Kunnes yhtäkkiä huomaan sanovani, että joo, kyllä kyllä, suostun. Mistä se tuli? Kysyttiinkö sitä edes?

Ei ole ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa ei. On vain ihmisiä, jotka osaavat puskea tahtonsa läpi. Ihailen.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (2)

Tänään heti aamusta kopsahti hätä molempiin lapasiin, kun muistiini piirtyi tietoisuus seminaaripäivästä. Ei normaalia kirjoituspöytäpäivää, jolloin on ihan sama, millä itseni verhoan. Ei myöskään takarivilusmuilua luentosalissa vaan tärkeän ja tietäväisen esittämistä katederilla. Eli ei siis armollista ja turvallista mustaa villapaitaa tänään. Ja liian lämminkin se olisi. Apua! Minulla ei ole mitään päälle pantavaa, totesin.

Tai onhan minulla, muistin. Minullahan on se Mexxin jakku, olisikohan kymmenen vuoden takaa, mutta klassista mallia. Ajalta, jolloin vielä kuvittelin jakulla konpensoivani lyhyen varteni tuottaman arvokkuusvajeen. Ja sitten on se toinen, uudempi, Uffen löytö, joka oli valmiiksi pieni ostaessa mutta musta-harmaa ja siinä on paljon vetoketjuja. Valitsin mustista farkuistani ne vähiten nuhjaantuneet ja mustista T-paidoista sen, joka on eniten musta. Ja sovitin sitä vetoketjujakkua. Äh. Vetoketju kiinni näytin juuri keittoon pullautettavalta siskonmakkaralta ja vetoketju auki näytin siltä, että minulla on Uffelta ostettu liian pieni jakku.

No, se Mexxin jakku on vähän paksu mutta muuten sopivasti reipas, ei virallinen eikä tätimäinen, ajattelin. Siis se. Käännähtelin peilin edessä keskimmäinen nappi auki. Keskimmäinen nappi kiinni. Äääääh. Nappi auki näytin hyvin syöneeltä maatalon emännältä, josta on virkanaiseus kaukana. Nappi kiinni näytin väärällä tavalla pinkeältä. En yhtään niiltä seksikkäiltä amerikkalaisilta lakisarjonen naisilta, joilla myös on pinkeä jakku ja vain keskimmäinen nappi kiinni.

Hylkäsin sitten jakkuajatukset ja suuntasin katseeni musta-valkoraitaisiin T-paitoihin, joita minulla on joka lähtöön. Kolmannen paidan kohdalla myönsin ikävän tosiasian: T-paita paljasti talven jättämät vauriot. Jenkkahvat. Mistä ne tuohon ovat tulleet. Siispä housut vaihtoon. Siniset farkut olisivat olleet kaikkein armollisimmat kahvoille mutta ne nyt eivät tulleet kysymykseen, koska musta-valkoiset T-paidat. Kolmannet mustat farkut olivat vihdoin kahvoille riittävän suotuisat mutta ne taas olivat pitkät ja vaativat korkokenkiä seurakseen.

Sillä menttiin. Korkokengsistä tuli tarvittava lisäarvo ilman riskiä olla liian jakkutätimäinen. Aavistuksenomaiset jenkkakahvat piilotin pitkän T-paidan huolellisesti rypytettyihin poimuihin.

Töistä päästyäni menin lenkille.

Kirjoitti: mea 18:05 | Jälkipuheet (2)

Naisen elämän kolme vaihetta ovat tyttö, täti ja mummu. En osaa ihan tarkalleen sanoa, minkä ikäisenä tytöstä tulee täti. Ainakin kaikki asiakaspalveluammateissa olevat naiset ovat tätejä, iästä riippumatta. "Sano tädille päivää". "Anna kirja tädille". "Sano tädille kiitos".

Nainen muuttuu jossain täysi-ikäisyyden huitteilla tytöstä tädiksi. Ilman välivaiheita. Mummuksi nainen sitten muuttuu, kun jää eläkkeelle. Toisaalta tätiyttä sekoittaa sedät, jotka tytöttelee kaikkia. Eräille naiset ovat mummoinakin aina ja ikuisesti tyttöjä. No ei annete sen häiritä. Se sopii varmaan sedille, koska tytötellessä ei tarvitse eritellä ja arvuutella ikää ja ottaa riskejä. Tyttö on aina tyttö ja varma valinta, ei tule laittaneeksi mihinkään ikälokeroon, kun jokainen lokero on kuitenkin väärä.

Tampereella on yksi ihana baarimikko, joka puhuttelee kaikkia naisia leideiksi. "Ja mitähän leidille saisi olla." Menkää Kanoottibaariin ja hakeutukaa Patrickin palveltavaksi aina, kun teitä on täditelty riittävästi. Tulee hyvä mieli.

Kirjoitti: mea 21:08 | Jälkipuheet (4)

Kuuntelin pari tuntia Radio Novaa, kun autolla ajelin. Koko kaksituntinen oli äitienpäivähehkutusta. Äidit on sitä ja äidit on tätä ja äidit on maailman napa. Äideiltä on jopa kyselty, että miten maanteillä turvataan ihmishenget. Ihan niin kuin äitiys tekisi ihmisestä jotenkin viisaamman ja paremman ihmisen. Jos näin on, niin miksei telkkarissa ole joka paikan asiantuntijana dosentin sijasta päivystävä äiti. Ihmisiä pyydettiin soittamaan, mitä äiti on heille opettanut. Ja nehän olivat. Kaikki maailman viisaudet, lempeydet ja hyvyydet oli äideiltä lapsiin tarttuneet .

En kiellä. Varmasti on olemassa äitejä, paljonkin, jotka ovat juuri noin viisaita. Mutta kyllä viisaita naisia on niissäkin naisissa, jotka syystä tai toisesta eivät ole äitejä. Esimerkksi minun isotätini, vanhapiika, jolle kukaan mies ei kelvannut (ja siinä varsin viisaasti menetteli), oli yksi viisaimmista ja lempeimmistä tuntemistani ihmisistä. Ihan muuta toista kuin sisarensa eli mummoni, joka vihasi lapsia ja kertoi sen kyllä riittävän selkeästi kuuluvasti. En muista mummon koskaan hymyilleen tai sanoneen mitään hyvää mistään. Sen sijaan muistan hänen aina riidelleen äitini kanssa.

Niin. Äiti. Minulla on äiti, joka ei ole koskaan sanonut yhtään ainutta kaunista tai kannustavaa kommenttia. Minun äitini ei ole koskaan kehunut ensimmäistäkään tekemääni asiaa tai ratkaisua tai tapaani elää. Minulla on äiti, joka löytää negatiivisen puolen ihan mistä tahansa. Jopa siitä, että lähetin kalliimman kortin isänpäivänä kuin äitienpäivänä. Jos äiti tietäisi ja ymmärtäisi, miten vieläkin sattuu jokainen loukkaus, tukkapölly, luunappi ja arvostelu, niin ihmettelisi, että yleensäkään lähetän sen pakollisen äitienpäiväkortin.

Noh. Onhan se tuokin tapa opettaa lapselleen arvoja. Mummon ja äidin vankalla tuella opin jo pienenä, että älä koskaan huuda kellekään vaikka kuinka kiljututtaisi. Opin, että anna aina positivista palautetta, jos se suinkin on mahdollista. Ja anna sittenkin vaikkei niin olisikaan. Ole lämmin ja läsnä. Älä tuomitse äläkä arvostele. Hymyile, älä rähjää, äläkä riitele. Älä kohota ääntäsi, saati kättäsi.

Niin että kiitos äiti ja mummo siellä, missä nyt oletkin pilven päällä, näistä arvokkaista opeista. Ymmärrän, että toimitte sen mukaan, miten teidät oli kasvatettu. Siksi en tuomitse. Mutta en myöskään unohda. Lapsuus olisi voinut parempikin olla. Hyvää äitienpäivää silti teillekin.

Kirjoitti: mea 15:58 | Jälkipuheet (2)

Altistuin eilen ihan vahingossa television Blogistania-ohjelman jaksolle. Pari minuuttia ihmettelin, että mitvit. Puhuvat bloggaamisesta. Siis mitä. Eihän se tuollaista ole. Kauhistelin vanhoja silmiäni räpsytellen hetken ja vaihdoin kanavaa.

Kuinka ollakaan ja eipä aikaakaan, kun vastaisku tuli takavasemmalta. Voi nostalgian aaltojen loiskunnan määrää, joka ylitseni velloi illan kuiheessa. Facebookiin, tuonne Tuonelan alakerran pimeimpään sivustoon (mikäli on uskominen Tahoja Jotka Tietävät) perustettiin Wanha Blogistania -ryhmä. Voi että. Voi niitä aikoja. Voi nuoruuden huumaa. Voi. Minun perhe. Tuokin! Ja tuo. Enpä tiennyt, että tuokin. Että tuon näköinen tyyppi.

Suuri osa Wanhoista on jo kuollut tai blogin ikkunat on naulattu kiinni. Jostain vielä valoa pilkahtelee lautojen takaa. Hiljaista niissäkin. Onneksi Kasa-blogiin aikanaan oli kerätty blogien ensimmäisiä merkintöjä. Ja vaikka Kasa on nykyisin kaunis muisto vain, valitettavasti, ei internet unohda. Arkistoista löytyi lista blogien ensimmäisistä merkinnöistä.

Söpöä. Minäkin aloitin niin yltiöpostiivisena. Että muka jokaisesta päivästä löytyy jotain hyvää ja siitä sitten kirjoitan. Niinhän sitä nuorna uskoo. Nykyisin olen enempi kärttyisä wanha akka, jota ärsyttää ne samat asiat, joissa aikanaan näin jotain huvittavaa. No. Ei välitetä siitä. Aina voi aloittaa uudestaan vanhan elämän.

Tänään tuoksui tämän kevään asfaltti ensimmäistä kertaa. Kohta kastemadot ryömivät kuolemaan kävelyteille. Sitä minä jaksan hämmästellä joka kevät. Tuoksua ja kastematoja. Vain kaupunkilainen voi rakastaa ensimmäistä asfaltin tuoksua näin syvästi. Kaupunkilaiskastemadot ovat säälittävämpiä kuin maalaisserkkunsa, kun ne siinä tiellä itsemurhaa kuivumalla tekevät. Maalla ovat pulleita ja pelottavia eikä niille tulisi mieleenkään kaivautua kuolemaan maan päälle.

Ennen oli kaikki paremmin.

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (12)

Aargh! Tiedätte sen tunteen, kun ihminen, jolla on valtaa ja joka tietää sen, ottaa sen vallan käsiinsä ja käyttää sitä väärin. Ja te katsotte vieressä voimatta asialle mitään. Ja kun ei voi, on vielä enemmän vihainen. Koska voisi, jos uskaltaisi.

Siinä sitä alhaisempi väki vain henkeä haukkoen salaa nurkan takana säpisten ihmettelee, että kuinka se voi. Se sama ihminen, joka ääneen ihmettelee, että miten jotkut muut onkin niin ylimielisiä ja muista piittaamattomia, ettei ymmärtää voi. Hän ei ainakaan. Kun ei kerran itse ole. Sellainen. Ylimielinen, muiden mielipiteistä piittaamaton oman erinomaisuuden sokaisema yli-ihminen.

Jumaleisson, että se vetää kanssaeläjistä mehut sellainen. Energiavaras. Järjen jyystäjä. Ihmettelisin, että miten sellaisia voi olla, ellen tietäisi, miten. Siten, että kukaan ei koskaan ole uskaltanut niille sanoa, että sinä olet kuule ihminen aika melkoisen rasittava tuossa kaikessa kaikentietävyydessäsi. Että minä käännän nyt sinulle selkäni, koska en halua olla tällaisessa ilmapiirissä. Vaan eihän me niin tehdä, koska paremmin tietäminen on lahja. Lahjaan kuuluu osata myös tietää, kuinka heikompia kyykytetään.

Kukaan ei sano mitään eikä käännä selkäänsä. Kun me kiltit ei niin tehdä. Kiltit vaan juoksee pitkin metsiä kiukusta kiljuen ja kaiken-paremmin-tietävät jatkavat paremmin tietämistään.

Kirjoitti: mea 19:36 | Jälkipuheet (7)

Yhä nuoremmat täyttävät vuosia. Pinserikin jo 10 vuotta. Onnea Pinserilään ja heille sekä myös Totille, Blogistanian viralliselle koiralle, vetreitä vuosia.

Se, että tässä nyt kirjoitan yhdeksättä vuotta, on puhtaasti Pinserilän ansiota. Nimittäin keväällä 2003 kun luin Me-lehdestä jutun verkkopäiväkirjoista (sic!, silleen niitä silloin nimiteltiin), kiinnostuin oitis. Kaivoin inttervepin poimuista artikkelissa mainitun Pinserin esiin. Ja sehän oli siltä istumalta menoa.

Olin saman tien koukussa blogeihin. Seurasin heitä kuin perhettäni. Jos jossain ei päivitety normaaliin tahtiin, huolestuin ja luin rivien välejä: mitähän sille on tapahtunut. Pinserilästä tuli toinen kotini. Ja koska siellä jo melkein asuin, päätin muuttaa Blogistaniaan lopullisesti syksyllä 2003. Pinserin väki toivotti untuvikot lämpimästi perheeseensä. Ja niin tekijät monet muutkin. Oli totisesti muuta toista elämä silloin Blogistaniassa.

Yksi parhaista muistoista on tietenkin Kultainen Kuukkeli vuoden 2005 keväällä. Seurasin suorana gaalaa ircissä ja oli pudota tuolilta. kun selkisi, mikä on vuoden 2004 Paras Blogi. Olin sanaton. Sain heti samana iltana sähköpostiini kymmeniä onnitteluja, kutsuja haastatteluihin, lehdissä oli juttuja ja radioonkin pääsin.

Painiskelin itseni kanssa pitkään, kun niin olisi tehnyt kaikille kertoa, että ARVAA MITÄ!! Mutta kun ei voinut. Mea oli ja on eri nainen kuin se, joka Measta kirjoittaa. Olihan se. Voi niitä aikoja. Olla kuuluisa mutta ei kuitenkaan. Kultaista Kuukkelia ei sittemmin enää jaettu, joten ollenen edelleenkin The Kruunattu.

Kuukkeli-patsas on viettänyt kuluneet seitsemän vuotta Sediksen takan reunalla. Jokohan sen tänä vuonna sieltä noutaisi. Lämmin on nimittäin muistoni kohtaamisestamme Sediksen kanssa. Ei olisi mitään vastaan toisintaa kohtaus.

ONNEA Pinserilään. Ja kiitos. Ette tiedäkään, miten rikkaaseen elämään minulle oven avasitte. Se on paras muistoni.

Kirjoitti: mea 10:16 | Jälkipuheet (4)

Seisoin varhaisteinikaupan kassajonossa yksi 30 %:n alennuspusero kädessäni miettien, että tarvitsenko, enkö, raaskinto (14,95), ostanko, jätänkö. Joka puolella miniaikuiset, jotka arviolta, jos hyvin käy, tienaavat puserorahansa aikaisintaan 10 vuoden päästä, ostivat surutta kahdeksan paitaa, nahkatakin, kolmet sortsit ja viisi kaulaliinaa. Silmääkään räpäyttämättä.

Kumpi meistä on väärässä: minä, joka itse tienaan rahani, maksan laskuni, elän säntillisesti, ostan harkitusti ja säästän joka käänteessä? Vai teini, joka surutta laittaa vaihtoon saamansa viikkorahat nopeammin kuin iskä ehtii ne lompsastaan kaivaa? Kumpi meistä on onnellisempi? Kumpi pyörittää tätä yhteisuntaa?

Tätä vielä miettien osuin markettiin ostamaan leipää ja makkaraa leivän päälle. Sain hakemalla hakea kahden sämpylän pakettia ja jotain muuta kuin perhekoon leivän päällistä. Eläkeläisiä oli kauppa mustanaan. kaikki muut ostivat kärritolkulla noita "osta 4, saat viidennen kaupn päälle" -tarjouksia. Vain minä vaeltelin kahden sämpyläni kanssa kaupan loputtomilla käytävillä väistellen ostoskäryjä lykkiviä, äkäisiä mummoja.

Tulin kotiin. Sovitin teinikaupan vaatetta ja huomasin siinä reiän. Just. En jatkossakaan osta halpaa enkä jonota perhetarjouksia. Minun varaani älköön kukaan laskeko bruttokansantuotteen nousua.

Kirjoitti: mea 15:01 | Jälkipuheet (0)

Ootteko tulleet ajatelleeksi, miten helppoa on ajautua puhumattomuuteen, kohtaamattomuuteen. Ennen ei ehkä ollut. Ennen sosiaalisen median suomia välineitä siis. Silloin ennen, kun naapurit pitivät silmällä, että liikkuuko se sieltä kämpästään. Jos ei liikkunut, niin tulivat katsomaan.

Eilen pakotin itseni ulos kämpästäni. Kohtaamaan. Etten ajautuisi liian pitkälle itseeni. Tiedä, mitä sieltä löytyy. Hämmästyin, miten pitkälle kevät on sulattanut pihaa. Ei enää jäätä, ei tekosyitä istua sisällä. Kävelytin itseni läheiseen kauppakeskukseen. Siellä ei ollut ketään, Ei eläkeläisiä joutilehtimassa. Ei koululaisia vielä. Vain tyhjiä kauppoja, joissa yli-innokkaat myyjät ystävällisine hymyineen hyökkäsivät heti kimppuun.

Tuntui oudolta äkkiseltään. Olen jo liikaa tottunut keskustelemaan vain itsekseni. Muistin taas, miksi en tykkää käydä kaupoissa, joissa ei näy muita asiakkaita. Syy ei ole niiden kalleus vaan yli-innokkaat myyjät. Onneksi urheilukaupoissa on turvallisen passiivisia myyjiä. Ne eivät lähesty maireine hymyineen. Eivät ahdistele kysymyksillään. Siellä saa ihminen huupailla mielin määrin.

Niin, etsin siis sieltä sellaista jumppanauhaa, jolla kättä aletaan kuntouttaa. Löysinkin. Minua hävetti ostaa se keltainen light-versio ja teki mieli selitää myyjälle, miksi juuri se.

Kirjoitti: mea 10:14 | Jälkipuheet (0)

Olen nyt viikon viettänyt yksikätisen arkea. Kolme edessä. Poden huonoa omaatuntoa, kun muut joutuvat tekemään työni. Tiedän, että en pystyisi täysipainoiseen työtyöhän mutta osaan kyllä. Yhdellä kädellä kirjoittaminen käy, tosin hitaasti. Mutta jotenkuten käy. Muut työt ei.

Kerroin omatuntoni kuiskeet työkaverille ja pahoittelin tilannetta. En omaani vaan heille aiheutunutta, Minua helpotti, kun hän sanoi, että kyllä tässä on vuosien varrella niin paljon joustettu, että eiköhän sen huonon omantunnon voi unohtaa.

Sitä tuppaa kaivautumaan liian syvälle omiin tuntoihinsa, kun on liikaa aikaa ajatella. Ongelmallisinta on, että toista näkökulmaa ei näe, jos joku ei sitä näytä. Ja jos olet yksin montussasi, niin kuka sen sinulle näyttäisi. Nyt onneksi toveri näyttti. Helpotti.

Tämä on varmaan sitä, mitä kutsutaan mökkihöperyydeksi.

Mutta että minäkö en olekaan korvaamaton. Sitä voisin nyt alkaa murehtimaan.

Kirjoitti: mea 11:52 | Jälkipuheet (4)