Aion taas vänistä kuluttaja-asiaa. Nimittäin ilman Erityisavustajaa en olisi taaskaan selvinnyt ostoksilla (josta hetken päästä lisää). Miksi jumalantähden tavarat laitetaan nykyisin niin korkealle, että ne ovat auttamatta puolitoistametrisen ulottumattomissa.

Stokkan kempparissa olivat laittaneet kropparasvat ylimmälle hyllylle, jonne en todellakaan ylettynyt. Sokokselta etsin softshell-takkia ja kaikki kolme eri vaihtoehtoa olivat niin ylhäällä, että en ylettynyt niihin varpistamallakaan. Alkossa haluamani punkku oli ylimmällä hyllyllä, ja koska moni muukin tykkää samasta viinistä, sen kohdalla on aina aukko ja ainoat pullot piilottelevat hyllyn perällä. Jonne edes satakahdeksankymmentä vartalosenttiäsenttiä plus käsivarsi ei ylettänyt varpistelematta. Tajuanhan minä, että tavaraa pitää saada paljon esille ja korkealta takit näkyy kauas ja halvemmat rasvat joutavat olemaan korkealla, jotta kalliit menevät kaupaksi. Rajansa kuitenkin kaikella.

Mitä tulee niihin ostoksiin, niin *taas* kaatui takkiostos siihen pinkkiin. Minkä maailman tähden Luhta on päättänyt, että se simppeli ja tyylikäs takki on saatavana *vain* pinkkinä. Toista mallia oli vihreän (sic!) lisäksi kyllä mustana mutta siinä oli rinnuksessa kukkakuvio. KUKKAKUVIO, herramunvereni! Miksi pilataan tyylikäs musta kukkakuviolla? No. Minäpä sitten netistä katsomaan Luhdan sivulta, että jospa se onkin tämä Sokoksen sisäänostaja, joka on päättänyt, että tänä keväänä ja kesänä jokanainen pukeutuu pinkkin. Niin mitä vanhat silmäni näkevätkään maaliskuisena päivänä, jolloin räystäät jo tippuu kolisten ja hanget vesinä saappaan varsista sisään tunkevat? Luhdalla on sivuillaan vain talvimallisto. Niinpä laitoin palautetta sekä pinkistä että netissään tarjoillusta talvimallistosta kevään ostoshuuman velloessa pahimmoillaan. Saapas näkee, kuinka vastataan. Vai vastataanko mitään.

Viinipullo ja kropparasva ostossaaliina taivalsin sitten puiston halki kotiin. Vastaan punnersi toppahaalarin liikuntarajoittama taapero isänsä perässä ja itkua vääntäen tuhersi: "Isii-ii, mä en jaksa-aa-a kävellä-ÄÄ!" Isä katsettaan kääntämättä: "No JUOKSE." Ja lapsi lakkasi itkemästä ja JUOKSI. Mitä opimme tästä? Osoita ihmiselle sen luontaisin taipumus ja lahjakkuus, anna sille lupa toteuttaa itseään, niin jopa ilolla puskee ihminen kohti annettuja päämääriä ja uusia saavutuksia läpi lumen, jään ja umpihangen.

Kirjoitti: mea 17:59 | Jälkipuheet (13)

Minulla on ongelma. Tai on siis useitakin mutta yksi tässä nyt on akutisoitunut: pitäisi saada keittiöön pientä pintaremonttia. Budjetti asettaa rajat kaappien ovien uusimisen kohdalle. Ongelma alkaa siitä, että pitäisi löytää Tampereelta firma, josta saisin tilattua tummanviininpunaiset ovet, sopivat vetimet, ovien ja uusien laatikostojen asennuksen ja vanhojen poisikuljetuksen.

Kuulostaako helpolta? Vai niin. Voin kertoa, että ei ole. Tyssää jo nimittäin Googleen. Tai siis keittiökalustefirmojen sivuihin ja niiden löytymiseen tai löytymättömyyteen. Milläpä kartoitat niiden tummanviininpunaisten ovien saannin, kun ei tahdo löytyä edes niitä liikkeitä. Niitä, jotka kohtuumielikuvituksella varustettu googlaaja löytäisi ja jotka tarjoaisivat muutakin kuin mummuovia, joita löydän kyllä. Okei, löydän myös jumalaisen hienoja selattavia näköiskuvastoja zuumailtavine sivuineen, joissa ehkä on jossain joku ovimallisto, ehkä ei. Mutta kuvaston keittiöiden hienoudesta päätellen liikkeissä myydään vain kokonaisia keittiöitä.

Missään ei tietenkään puhuta hinnoista mitään. Eikä siitä, että saako reiskat kotiin mittailemaan, saako asennuksen, mitä maksaa, millä aikataululla, saako poiskuljetuksen ja myyvätkö yleensäkään pelkkiä ovia vai vaan niitä ylihienoja rosterikeittiöitä saarekkeineen ja integroituine koneineen. Mitä iloa on tässä yhteydessä Google Mapsin karttasivuista ja viiden klikkauksen takaa löytyvistä uusista karttasivuista tai yrityshakemistosivuista, joiden linkit eivät toimi tai vievät toiselle karttasivulle. Tai niistä hienoista viuhahtelevista sivuista, joista ei selviä hakemani perusidea: saako niitä pelkkiä ovia ja jos niin millä hintaa asennettuna.

Okei, keittiöitä ei netin kautta siis saa. Mutta jos saisi edes listan liikkeistä, joista saisin niitä punaisia ovia ja kivoja hantaakeja, niin voisin ajella kyselemään, että tulisiko joku mittailemaan ja asentamaan. Mutta kun ei. Hittoon koko intterveppi. Niinpä annankin nyt korkeimman omakätisesti kouluarvosanan 4 kaikille tummanviininpunaisia keittiön kaappien ovia ja kivoja hantaakeja mahdollisesti myyville yrityksille, jotka jäävät minulta pimentoon helpon ja napakan intterveppilöytyvyytensä ja/tai epäkäytettävien sivujensa tähden. Haluaisin kovasti käydä kanssanne kauppaa mutta kun en minä tiedä, keitä te ootte.

Kirjoitti: mea 13:32 | Jälkipuheet (9)

Olenko koskaan maininnut, että en varsinaisesti rakasta ihmisiä, jotka eivät kuuntele, eivät ymmärrä, eivät muista eivätkä halua myöntää mitään tai myöntyä mihinkään vaan keskeyttävät ja puhuvat päälle. Kahdeksan tuntia muutaman sellaisen parissa sovitellen ja selvitellen saa vähäisemmästäkin naisesta mehut pihalle. Lopputyöpäivä meni surressa lähipiiristä kantautuneita huonoja uutisia, joista ei sen enempää.

Ajattelin sitten kaiken päälle jaksautua Stokkalle ilahduttamaan itseäni ulkoilutakilla, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa viime keväästä saakka. Kanta-asiakaslehti nimittäin auliisti tarjoutui myymään juuri oikeanlaisen sopuhintaan. Tai niinhän minä luulin. Tavarataivaan sisäänostaja oli nimittäin hankkinut naisille vain pinkkejä takkeja. Miehille olivat ne mustat, joita läksin hakemaan. Kivat sulle, herra Stockmann, saattaapi olla, että ajattelen sinusta ja sinun ikiaikaisesta nais- ja mieskategorisoinnistasi painokelvottomia.

Mistä maailmanlopun luolamiehistön pimeistä peräkammareista on kotoisin ajattelu, että naisille punaista ja pinkkiä. Eikö tuo lie jo jokaiselle sisäänostajalle selvinnyt, että ei. Alennusmyynneissä kun on jäljellä vain niitä punaisia ja pinkkejä rekit väärällään. No, jokunen myrkynvihreä on joukossa. Onko ylivoimaisen vaikeata vetää joitain johtopäätöksiä siitä, kun mustat takit ovat aina ja kaikkialta loppu. Että siis niitä ostettaisiin enemmän, jos niitä olisi. Jos minä olisin sisäänostaja, ottaisin tämmöisen pikkuseikan huomioon. Ihan noin niin kuin vaikka myynnin kannalta ajatellen. Asiakastahan ei tietenkään tarvitse ajatella, se nyt olisi ihan liikaa.

Luulin olevani hyvin, hyvin vihainen ja loppuun rutistettu päivän koitoksista ja vastoinkäymisitä mutta silloin en vielä tiennyt, että poliisin lähettämä tiukkasanainen tervehdys odotti postiluukun alla. Vanhempi konstaapeli Lahden liikenneturvallisuuskeskuksesta oli lähettänyt tervehdyksen Nastolasta, jossa olin ajellut ylinopeutta kiirehtiessäni taannoin Tuppukylästä pois niin nopeasti kuin sielu sieti.

Jotkut päivät ovat sellaisia, että poliisin lähettämä tervehdys on päivän ilahduttavin asia.

Kirjoitti: mea 19:43 | Jälkipuheet (5)

Te, joilla ei ole omat tai sukulaisten juuret syvällä aidossa pikkukaupunkihenkisessä maaperässä, olette siunatun tietämättömiä pikkukaupunkilaisuuden syvimmästä olemuksesta. Siellä ainoat ihmisyyden ja menestyksen mittarit ovat omakotitalon neliöiden määrä, paljonko on auton matkamittarissa kilometrejä ja kuinkakinko on auto kallis.

Erittäin keskeinen seikka on, miten hieno on titteli [kansainvälinen tradenomi vakuutusyhtiön kassalla on kovempi sana kuin joku tavan maisteri, joka on vain yliopistossa töissä]. Mutta on siinä pikkukaupunkihengessä häpyäkin: monisataisen omakotitalon neliöt ratkaisevat mutta ei siihen käytetyn velan määrä. Palkkaa ei sovi koskaan tiedustella, se päätellään neliöistä ja auton kilometreistä.

Kun nämä tärkeimmät asiat [myös haastateltavan ja haastattelijan suvun vastaavat mittarit] on käsitelty, siirrytään päivänpolttaviin seikkoihin: kuinka kalliin syntymäpäivä-, joulu-, pääsiäis-, ystävänpäiväkortin ja minkälaisen värssyn laittoi pojan tytär ja ostiko naapuri pidempivartiset ruusut kuin tytär? Jos osti kukka-asetelman, onko tuore [ettei vaan olisi alennusmyynnistä]. Seuraavana päivänä käydään tarkistamassa asetelman hinta kaupasta ja arvioidaan sitten lahjan saajan rakkaus ja tulotaso.

Pikkukaupungissa kunnon ihmiset asuvat omakotitaloissa. Vain keskustan uudet ja kalliit kerrostaloneliöt suvaitaan, jos asuja on vanhuuttaan myynyt omakotitalonsa ja saanut siitä hulppeat rahat, joilla käydään kaukomailla kaksi kertaa vuodessa. Mökki tietenkin on kaikilla. Vuokralla asuvat vain köyhät, syrjäytyneet ja luuserit. Autoton saa olla, jos asuu Helsingin keskustassa kerrostaloviisiössä, jonka kulmaparvekkeelta on näköala merelle.

Hienouden huippu on feikkitakka olohuoneen nurkassa.

Kirjoitti: mea 17:45 | Jälkipuheet (21)

Mikä viritelmä ihmisen aivoissa panee sen kuvittelemaan, että muut olisivat intopiukeina kiinnostuneita heidän lomakuvistaan ja -muisteluistaan ja matkakirjeistään. Kuvista tehdään sitten oikein kirja kiiltopintaiselle paperille ja sitä kiärrätetään työyhteisössä. Paljonkin nappaa. Paitsi, jos kyseessä on IsoKiho, niin pakkohan työmuurahaisen on teeskennellä poskilihakset piukeina kiinnostunutta. Jos IsoKiho on kuuloetäisyydellä, on oikein ääneen kehuttava, että onpas hyviä kuvia. Ja niin jännittävä kirja. Oijjoi.

Tietotyöläisasiakaspalveluammattilainen on siinä epäkiitollisessa asemassa, että sen pitäisi osata alentaa itsensä itseään koulutetumpien asiakkaidensa tasolle ja pystyä selittämään niille selkokielisesti, mikä on pdf-tiedoto ja mitä tarkoittaa etäkäyttötunnukset. Pitäisi jaksaa kahdeksatta kertaa vääntää ratakiskoa nutturalle, että Googlessa ei tosiaankaan ole kohtaa, johon se etäkäyttötunnus laitetaan. Ja yhdeksättä kertaa, mitä se etäkäyttö tarkoittikaan. Että se ei tarkoita sitä, että oma työpiset on parkkipaikan toisella puolella.

Huomenna äidin luokse. Lahden kohdalla ahdistun. Kotiportilla tekisi mieli tehdä uukkari. Kokonainen päivä näyttelemistä. Joskus, illan pimeinä tunteina peiton alla uskallan ajatella, että ehkä joskus koittaa päivä, jolloin saan olla ihan oma itseni muuallakin kuin kotikoloa ympäröivien tapettien sisäpuolella.

Kirjoitti: mea 18:12 | Jälkipuheet (9)

Äidillä on syntymäpäivä kohta. Tasavuosia. Jos joku, niin minun äitini on juhlaihmisiä, mikä tarkoittaa, että kaikki syyt juhlia ovat oikeita syitä. Hän on myös venkoilija, mikä tarkoittaa, että em mie mitää juhlii järjestä, tulkoo kuka tulee, ei siun tarvii tulla, jos vaikka kelitkii on huonot. Mikä tarkoittaa, että jos et ota töistä keskellä viikkoa vapaata, mieluummin kolmea päivää, hukkaperkukules ja ämmät äkeet selässä sinut perii.

Eli pakko mikä pakko. Mutta vain yhden päivän saatan kuvitella pystyväni pureksimaan poskiani. Vain yhden. Mikä tarkoittaa seitsemän tunnin ajoa. Mutta minkäs teet. On olemassa vapaaehtoisia asioita ja sitten on niitä, joita äiti sanoo vapaaehtoisiksi. On lauseita, joiden sisään kirjoitettuja viestejä on äärimmäisen helppo lukea.

Nyt ymmärrän, keneltä olen perinyt tapani asetella asioita enemmän rivien ja sanojen väleihin kuin itse virkkeisiin.

Kirjoitti: mea 19:30 | Jälkipuheet (9)

Onnelankujan punaisen piharakennuksen takana kasvoi vadelmia. Rakennus oli notkolla ja sen päätyhelmoja vasten liplatteli Pyhäjärvi. Siinä oli kaksi huonetta, keittiö, kaksi vessaa ja eteinen. Eteisestä tapoin kerran kissan kokoisen rotan luudan varrella. Keittiöstä pääsi sisävessaan. Sinne piti kantaa ämpärillä vesi pihan pumppukaivosta. Talvipakkasilla vesi ämpärissä tuppasi jäätymään mutta voitti se mukavuudessa sen toisen vessan. Ulkohuussin. Keittiössä oli ihan oikea tiskipöytä ja viemäri. Ja vesihanat. Mutta ei niistä vettä tullut. Vuokraemännän kissa kävi lavuaarissa pissalla. Siisti kissa. Lämmintä tukanpesuvettä tuli, kun kantoi ämpärillä pumppukaivosta, lämmitti kattilassa ja kauhoi päähänsä. Pyykin sai pestä vuokraemännän luvalla kerran kuussa pihasaunassa. Nyrkkipyykkinä.

Pihaidylli lämpesi öljykamiinalla. Sen minkä nyt lämpesi. Enimmäkseen öljy vain haisi. Aina, kun yliopistolla kuulin paloautojen äänen, olin varma, että nyt se rotisko palaa. Paloauton ääni hypäyttää sydäntä vieläkin. Vuosien makoileminen järvessä oli altistanut rakennuksen homeelle. Haistoin ruokakaupan kassajonossa itseni. Minusta saisi kelpo homekoiran. Vieläkin tunnistan sen hajun. Parin vuoden idyllissä asumisen jälkeen home alkoi haitata sen verran, että oli pakko muuttaa opiskelija-asuntoon. Lämmin vesi, jota sai käden käänteellä hanasta, ei ole koommin tuntunut niin ylelliseltä.

Kirjoitti: mea 22:31 | Jälkipuheet (2)

Veli soitti aamulla kahdeksalta. Pelästyin, kun näin kuka soittaa. Istuin valmiiksi tukevasti ja vetäisin syvään henkeä ennen vastaamista. Varustauduin kuulemaan huonoja uutisia. Oli sellaiset enteet. Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Niin aina. Hyvät viisaasti ensin tarjoiltuina.

Veli puhui sitä murrettansa. Tai onha se miunkii murre mut mie en enää osaa silviisii. Äitikii tul puhelimee ja jatko sit laulavaa puhettaa. Äänien poljennot heittivät minut kotikotiin. Miusta tul pieneks hetkeks se, joka mie olin ennen ku miusta tul Minä.

Kuin tilauksesta Google Mapsin Street View töpsähti kaikkien tietoisuuteen ja tietenkin kävin heti katsomassa kotikodon. Se oli samanlainen kuin silloin, kun sieltä viimeksi läksin. Tai kun opiskelemaan läksin. Tai kun kouluun läksin. Tai kun äiti sairaalaan pikkuveljeä hakemaan läksi. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Pelargoniatki samal taval.

Jotenkin sen kaiken pysähtyneisyys rauhoitti. Toisaalta ahdisti, sillä ei tarvinnut kuin vaeltaa katuja ylös ja alas, niin huomasi, kuinka kaikki muu ympärillä oli muuttunut. Vain se koti on siellä niin kuin se on aina ollut. Vankkana linnakkeena kaikkea vastaan kuin Vatikaani. Muutosta hyväksymättömänä ja muuttumattomana.

Koti on paikka, jossa osaan olla oma itseni. Paikka, jossa on helppo olla. Täällä omassa kodissani minulla on Koti. Muutamassa muussakin paikassa minulla on Koti. Mutta tuolla, kotikotona minulla on vain tunne, että minä en saa olla Minä vaan se joku, joka asui siellä silloin, kun äidin tahto oli laki ja minä lakia vastaan pullikoiva lapsi. Se on paikka, josta muistan vain lähdöt vapauttavina.

Kirjoitti: mea 19:45 | Jälkipuheet (5)

Aamusta alkaen päivä on mennyt hivenen vituralleen. Ensin jäin hissiin jumiin ja panikoin tuhannella. Kun olin painellut kaikkia mahdollisia ja ei-mahdollisia nappeja ja kaikki hälytys- ynnä nappulavalot paloivat, ovi aukeni ja pääsin hissistä pois. Silmälasit huurussa hapuilin itseni 13 kerrosta alemmas.

Parkkihallista ulospääsyn mahdollistavan läpyskän pudotin kuskin penkin alle reippaahkossa ylämäessä. Ei auttanut kuin ankkuroida auto käsijarrulla avausautomaatin viereen ja polvistua auton viereen kurottelemaan avainta penkin alta. Jolloin tietenkin löin polveni sattuvasti ovenpieleen. Sitten auto luonnollisestikin sammui ja paniikki vain kasvoi, kun takana seisoi jo jonkinmoinen jono.

Onneksi päivän mittaan helpotti, kun töissä vain melkein kaikki meni vituralleen. Ja vain joka toinen asiakas heittäytyi hankalaksi.

Kotona odotti jääkaapissa kumma haju, jonka lähdettä en pysty paikallistamaan. Vähän niin kuin kerran, kun yksi pakastekalan pala oli piiloutunut leikkuulaudan perälle mätänemään. Mutta pahempi.

Olen nyt yli kuukauden elänyt käytännöllisesti katsoen ruokablogien valokuvilla, ruokamielikuvilla, reseptien lekemisella ja Korporaation kehysorganisaation kippolasta kantautuvalla ruuan tuoksuilla. Kerran sorruin ostamaan meetwurstia mutta pureskeltuani yhden siipaleen maut makuhermojeni lohdukkeeksi syljin mössön pois. Ja kaikki for käytännöllisesti katsoen nothing.

Kirjoitti: mea 18:04 | Jälkipuheet (5)

No nyt kaikki mässyn läträäjät, nyt suut messingille. Nimittäin tunnettu ja koettu tosiasiahan on, että kun on päättänyt aloittaa terveen elämän, joutuu kieltäytymään monesta mukavasta. Ja se tarkoittaa meidän mässyn rakastajien keskuudessa elämää ilman salmiakkia, lakua ja toffeita. Ja ilman niitä elämä on synkkää ja ikävää. Vaan nytpä mennyttä on aika, jolloin eppätoivoisna kuola suupielistä valuen mässyriippuvainen vaelteli Prisman ja Ääsmarketin karkkihyllyjen välissä etsien mitä tahansa herkkua, joka olisi joko sokeritonta tai rasvatonta. Mieluummin tietysti molempia.

Nyt nimittäin on ihan vartiselta meitä varten pystytetty nettiin Sokeriton.fi-nettikauppa, josta saa tilata suklaat, salmiakit, toffeet, lakut, viinikumit. Suoraan kotiin postilunkasta kannettuna. Kauppa toimii kuin junan vessa ja paluupostissa mailiin kopsahta saman tien tilausvahvistus, jossa ystävällinen Sami kiittelee tilauksesta ja sanoo, että "Sinua oli ilo palvella!" Eikä tässä vielä kaikki. Keskiviikkona tehty tilaus odottaa kirjekuoressa torstaina väsynyttä töistäpalaajaa. Eikä tässäkään vielä kaikki. Tilauksen lisäksi ysätävällinen Sami lähetti kuoressa maistiaispussin Pictolinejä sekä kourallisen El Caserio de Tafallaa.

Olen maistanut nyt kaikkia tilaamiani karkkeja: lakukissoja (lakuriippuvaisen unelmia), salmiakkikuutioita (rapsakka ja juuri oikean kirpeä salmiakki), viinikumeja (tulee mieleen laspuuden juhlahetket, kun joku toi Ruotsin laivalta viinikumeja), minttutoffeita sekä hedelmätoffeeta. Olenko koskaan maininnut, että nimeomaan toffeet on se juttu, jonka pitää olla just eikä melkein oikean pehmeän sitkaan raikasta ja täyteteliäistä mussutettavaa. Nämä ovat.

Paitsi että tuotteet ovat sokerittomia, lakut ja viinikumit ovat myös rasvattomia. Toffeet ovat sokerittomuuden lisäksi gluteenittomia ja sisältävät vain luonnollisia väriaineita. Kauppa tarjoaa myös karppaajille suklaata mutta jätin ne myöhempään kokeiluun. Nämä tuotteet ovat oikeasti oikean makuisia, hämmästyttävän hyviä. Eivät maistu keinotekoisille makeutus- ynnä muille aineille. Ja itse kaupanteko käy nopsasti, sujuvasti ja luotettavasti.

Oli ilo asioida kanssasi, Sokeriton.fi. Tällaisia sokerittomien karkkien pitää olla ja näin kaupan pitää sujua. Ei enää koskaan kuolaavaa polkaajaa marketin karkkihyllyjen välissä.

Kirjoitti: mea 17:42 | Jälkipuheet (10)