Maanantaisarvi otsassa
Aamusta alkaen päivä on mennyt hivenen vituralleen. Ensin jäin hissiin jumiin ja panikoin tuhannella. Kun olin painellut kaikkia mahdollisia ja ei-mahdollisia nappeja ja kaikki hälytys- ynnä nappulavalot paloivat, ovi aukeni ja pääsin hissistä pois. Silmälasit huurussa hapuilin itseni 13 kerrosta alemmas.
Parkkihallista ulospääsyn mahdollistavan läpyskän pudotin kuskin penkin alle reippaahkossa ylämäessä. Ei auttanut kuin ankkuroida auto käsijarrulla avausautomaatin viereen ja polvistua auton viereen kurottelemaan avainta penkin alta. Jolloin tietenkin löin polveni sattuvasti ovenpieleen. Sitten auto luonnollisestikin sammui ja paniikki vain kasvoi, kun takana seisoi jo jonkinmoinen jono.
Onneksi päivän mittaan helpotti, kun töissä vain melkein kaikki meni vituralleen. Ja vain joka toinen asiakas heittäytyi hankalaksi.
Kotona odotti jääkaapissa kumma haju, jonka lähdettä en pysty paikallistamaan. Vähän niin kuin kerran, kun yksi pakastekalan pala oli piiloutunut leikkuulaudan perälle mätänemään. Mutta pahempi.
Olen nyt yli kuukauden elänyt käytännöllisesti katsoen ruokablogien valokuvilla, ruokamielikuvilla, reseptien lekemisella ja Korporaation kehysorganisaation kippolasta kantautuvalla ruuan tuoksuilla. Kerran sorruin ostamaan meetwurstia mutta pureskeltuani yhden siipaleen maut makuhermojeni lohdukkeeksi syljin mössön pois. Ja kaikki for käytännöllisesti katsoen nothing.


