Leikkaus on ohi ja potilas on hengissä. Taju lähti puoli kahdeksalta ja palasi varttia vaille kuusi. Ensimmäinen lause, jonka kuulin, oli että paineet romahti. Kokeilin heti rintaa, että onko se leikattu kuitenkin. Oli. Ilmeisesti paljon teho-osastoa katselleet lääkärit selvisivät tilanteesta hyvin (oletan, että intuboimalla, sitähän ne aina tekee).

Ystäväni oli soitellut kahdeksan aikaan illalla kyselläkseen vointiani. Minua ei kuulemma ollut sairaalassa lainkaan. Ei löytynyt koneelta, ei kummastakaan heräämöstä,.Toisesta löytyi joku omahoitaja, joka oli pahoitellut, että ikävää, että kolme päivää piti odottaa leikkausta. Ystäväni totesi, että nyt me puhutaan eri ihmisestä. Omahoitajani lupasi katsoa koneelta, olenko siellä. En ollut.

Paitsi että olin, koska kuulin, että Suomi pelasi ja kaikki katsoi matsia. Kun joku kävi välilä katsomassa, olenko hengissä, kysyin, millainen paita Tamilla on. Oksennuksen värinen, sanoi. Pelin jälkeen heräämöä alettiin tyhjentää remontin tieltä. Lopun yötä siellä olin vain minä ja lauma hoitajia. Tai siis minähän en virallisesti ollut. Hoitajat puhuivat koko ajan enkä saanut nukuttua. Toisaalta, sehän on heräämö.

Aamulla minut kärrättiin osastolle. Samassa huoneessa majaa pitänyt jokinorsu puhui koko ajan, paitsi silloin, kun kuorsasi ja piereksi. Oli pakko saada jalat alle kolmantena päivänä ja kävellä, kävellä ja kävellä, mikä merkittävästi edisti toipumista.

Sairaala on täynnä liian sosiaalisia ihmisiä. Kaikki kysyy, että mikä sulta leikattiin ja ihan sama vaikka vastaisi, että tehtiin lobotomia. Ei niitä kiinnosta. Ne kysyy vain päästäkseen pitämään kahden tunnin esitelmän siitä, mikä häneltä leikattiin ja miten iso leikkaus se oli ja miten järkyttävän kipeä se on. Siihen saakka, kun jaksoin olla sosiaalinen, oli saldo: kaksi kaatunutta juoppoa, toiselta reisi poikki ja toiselta reisi ja käsi, yhtä potkaisi hevonen, yksi kaatui Turkissa uima-altaalla, yksi katkoi ranteensa pyörän kanssa, yksi ei osannutkaan riippuliitää tai vuorikiipeillä, se oli niin sekava selostus, että jäi vähän auki. Loputonta rasittavaa avautumista on sairaalaolo. Ymmärrä vaieta.

Itse keskityin valloittamaan telkkarihuoneen heti, kun pääsin jokinorsun vartioinnista. Istuin kaukosäätimessä kiinni yrmyn näköisenä. Olin kanavien herra. En vastannut enää, kun kysyttiin, mikä sulta leikattiin. Pitivät hulluna tai kuurona riippuen siitä, tuliko tekstitettyä ohjelmaa vai ei.

Kiitos jokinorsulle, olen kotona jo. Minut vapautettiin vankilasta löysään hirteen, sillä kuuteen viikkoon ei kantamista, ei imurointia (tämä on erityisen vaikea paikka), ei nostamista, ei juoksemista ja paljon muita ei-alkuisia toimintoja, jotka tarkistan myöhemmin. En jaksanut sisäistää kaikkea.

Huvi ei loppunut vielä tähän reissuun. Koska tehiksen lääkäri ei tosiaan ehtinyt korjata vasenta rintaa saman kokoiseksi (tosin ehti pelastaa hengen, joten annan anteeksi), niin joudun puolen vuoden päästä taas puukon alle ja silloin korjataan, mikä korjattavissa on. Mutta se on pikkujuttu. Silpaistaan pala ja ommellaan umpeen ja saan vihdoin jo ensi keväänä nahkatakin vetskarin ylös asti kiinni,

Se tuli kuitenkin selväksi, että ei kannata ryypätä, juosta, pyöräillä, lenkkeillä, lomailla, kasvattaa hevosia, riippuliitää, kiipeillä vuorilla tai tulla vanhaksi.

Kirjoitti: mea 16:23 | Jälkipuheet (15)

Jännittää. Laukku on pakattu. Kaikki alustavat toimet on tehty ohjeiden mukaan. Taksi aamukuudelta ovelle. Sanoinko jo, että jännittää.

Korjausleikkaus alkaa aamulla puoli kahdeksalta. Tälle tarinalle nätti piste. Tähän.

Pitäkää peukkuja.

Kirjoitti: mea 19:54 | Jälkipuheet (13)

Minulla on kädessä vaaleanpuna-valkoinen vappuhuiska. Se on se sama, joka oli minulla edellisenä vappuna. Veljelläni on sini-valkoinen. Ne haettiin vintiltä vapuksi.

Haluaisin ilmapallon. Sellaisen, joka pysyy ilmassa eikä sellaista, joka puhalletaan itse ja sitten pitää leikkiä, että se leijuu.

Aurinko lämmittää mutta minulla on valkoinen villatakki. Meistä otetaan kuva. Seison leuka rintaan painettuna, vatsa pömpöllä. Äiti sanoo, että tuo tyttö ei koskaan osaa olla kuvissa.

Isällä on harmaa puku ja hattu. Otan isää kädestä. Seisomme puistossa. Punaisia lippuja ja iloisia ilmeitä. Naurua ympärillä. Iso punainen ilmapallo on solmittu villatakin nappiin. Olen onnellinen. Mietin, pelkäisinkö, jos pallo veisi minut mennessään.

Ilmapalloa ei saa ottaa autoon sisälle. Se räjähtää, sanoo äiti. Pidän narusta kiinni, ettei se vaan irtoaisi. Pallo tempoilee ja pelkään, että se menee rikki. Unohdan vappuhuiskan puistoon ja äiti toruu. Sanoo, etten ensi vappuna sitten saa huiskaa.

En välitä, sllä minulla on pallo. Se on ainakin metrin levyinen. Isä sanoo, että se on teekkaripallo. En ymmärrä. Se pysyy olohuoneen katossa eikä sen naru ota lattiaan. Olen onnellinen.

Kuukauden päästä se on pieni ja ruttuinen. Sen naru on vekillä lattialla. Se leijuu vielä ihan vähän. Ajattelen, että se kuolee ja olen surullinen. Luulin, että voin hakea sen seuraavana vappuna vintiltä samalla tavalla kuin se huiskan.

Olen viisivuotias. Tiedän sen siitä, että pikkuveljeä ei vielä ollut.

Kirjoitti: mea 09:48 | Jälkipuheet (5)

Lähetti terveisiä.

Onkohan se vähän lihonut? Ei. Tai olihan se välillä ehkä vähän. Mutta nyt se on taas laihtunut. Ettei nyt vaan liikaa laihduttaisi. Että jaksaa sen leikkauksen. Sehän on menossa ihan kohta siihen korjausleikkaukseen. Jännittääköhän sitä. Onhan siinä sitten taas sopeutumista.

Miltähän se tuntuu, kun elämä mullistuu: ensin viedään rinta, sitten lähtee tukka ja syöpähoitojen sivuvaikutukset jyystävät mieltä ja kehoa. Ajatteleekohan se, että ne kivut näkyvät uurteina kasvoissa. Ei ne näy. Kai. Mutta ajatteleekohan se niin.

Kyllähän siinä ihmisenä varmaan kasvaa aika lailla. Miettiiköhän se sitä kasvamista sillä tavalla, että se on positiivista ja avartavaa. Vai ajatteleekohan se, että se on vanhenemista, jonkin lopullista menettämistä. Nuoruuden? Optimismin?

Tukka sillä on ainakin kasvanut uudestaan, ihan erilaisena. Kiharana ja tummana, melkein mustana. Entinen blondi näyttää kyllä melko hyvin viihtyvän gootti-ilmeessään. Miltähän tuntuu, kun ei peilikuvastaan tunnista itseään. Katseleekohan se joka aamu kuvaansa ja keskustelee itsensä kanssa oppiakseen tuntemaan sen tyypin, joka siinä katselee takaisin.

Jospa kerron sille, kun tapaan seuraavan kerran, että pelko pois. Minun mielestä se on ihan hyvä just tollasena.

Kirjoitti: mea 12:11 | Jälkipuheet (7)

Kevään tietää koittaneen, kun alkaa kirjoitukset siitä, miten voi käyttää pakastimen marjat ja raparperit, että mahtuu sitten taas uutta satoa pakastimeen. En voi tajuta. Miksi pitää joka vuosi pakastaa niin penteleesti, että hätäkakka housuissa pitää koko kevät vääntää raparperitorttua, puolukkakiisseliä ja ja mustikkahyvettä. Miksei niitä marjoja voi syödä pitkin vuotta? Miksei niitä syödä silloin, kun ne on tuoreita: suoraan maasta ja puusta? Miksi pitää pakastaa niin paljon? Miksi ylipäätään pitää pakastaa? Miksi aina pitää ja kuuluu.

Vähän tulee sellanen olo, että on huonompi ihminen, kun ei pakasta viittäkymmentä litraa mansikoita ja kahdeksaa ämpärillistä mustikoita ja keitä kuuttakymmentä litraa omenasosetta. Samalla tavalla huonompi ihminen -olo tulee, kun ei hiihdä viikonloppuisin keväthangilla viittäkymmentä kilometriä. Maanantaisin kahvipöydissä vertaillaan, kuinka paljon kukakin hiihti minkin järven jäällä ympyrää. Ei siinä sitten kehtaa sanoa, että katselin kolme elokuvaa säleverhot tiukasti kiinni. Ei voi vaikka olisivat hyviäkin elokuvia. Mitä ne nyt ei yleensä ole. Siis sillä tavalla kulttuurisesti kohottavassa mielessä.

Samalla tavalla huonompi ihminen -olo tulee, kun ei ole käynyt shoppailemassa, oopperassa ja musikaalissa, kun kerta oli Lontoossa. Että mitä sä sitten teit? No, käyskentelin. Ei kukaan voi käyskennellä viikkoa, sanotaan. Kyllä voi. Ihan samalla tavalla kuin voi olla pakastamatta marjoja ja tehdä jotain, mistä ite tykkää. Samalla tavalla kuin voi olla hiihtämättä ja tehdä jotain, mistä ite tykkää.

Tärtymys. Täytyymisestä nouseva ärtymys. Se on kolmas nimeni. Heti laiskimuksen jälkeen.

Kirjoitti: mea 20:27 | Jälkipuheet (13)

Niinhän siinä sitten kävi, että takkivalintani Lontoossa oli liian kevyt. Tosin olisi ollut se paksumpikin välikausitakki. Oikea olisi ollut erittäin paksu untuvatakki, sillä siellä oli KYLMÄ. Minun tuurillani oli sitten kylmin maaliskuun loppu 50 vuoteen. Kaksi päivää satoi lunta, yhden päivän räntää ja loput päivät olivat pakkasta ja purevaa tuulta. Tukka olisi lähtenyt päästä, jos en olisi pitänyt reunoista kiinni. Olikin muuten hyvä, että oli tuo irtotukka. Ilman sitä ja pipoa en olisi hengissä selvinnyt.

Koska oli pakko pitää irtotukkaa tauotta 12 tuntia päivässä viikon verran, olin niin kypsä siihen, että päätin heti kotio päästyä heittää peruukin pois. Oikea tukkani on vain sentin pituinen ja oikea väri ikävästi asfaltin värinen, joten päätin piristää olemustani vaalennuksella. Ostin "ash blonde" -lupauksella varustettua väriä. Sainko tuhkan vaaleaa? En tod. Sain kirkkaan keltaisen tukan. Pahaksi onneksi oli pitkäperjantai ja kaupat kiinni, joten perjantain vietin muistuttaen pääsiäistipua.

Heti kun kaupat suostuivat myymään, ostin keltaisuutta vähentävää shampoota ja pesin koko lauantaipäivän tipusänkeäni. Eihän se siitä miksikään muuttunut. Joten kauppaan uudestaan ja uutta tummempaa blondia päälle. Jonka jälkeen minulla olikin sitten nahistuneen porkkanan värinen tukka. Olen pessyt sillä harmentavalla shampoolla nyt kymmenisen kertaa porkkanaani ja muistutan enää palsternakkaa.

Mutta en antanut sen haitata. Tänään oli SE päivä, jolloin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen uskaltauduin julkisuuteen ilman tekotukkaa. Töissä kehuivat hienoksi mutta sanoin, että älkää viitsikö, isot ihmiset, minulla on kyllä takapeili. Korjasivat sitten, että olen rokimpi. Sen pystyin hyväksymään.

Hienolta tuntui. Ei uskoisi, miten hyvältä tuntuu, kun tuuli käy tukkaan.

Kirjoitti: mea 18:54 | Jälkipuheet (10)

Käsi ylös, kuka on kuullut puhuttavan välikausitakista. Noh, täti selittää. Se on paitsi kuuluisa rokkibändi, myös se takki, joka on liian kuuma tai liian kylmä kaikkina vuodenaikoina. Sitäpaitsi valistunut kansalainen, joka seuraa muotia, kuten minä, tietää, että on olemassa kevättakki, kesätakki, syystakki ja talvitakki. Välikausitakki on sis jonnekin noiden välille sijoittuva pukine.

Neljästi vuodessa onkin oltava varppina, että milloin koittaa se kolmeminuuttinen välikausi, jolloin välikausitakki on juuri oikea vaate. Tänään, ajattelin allakkaa, aurinkoa ja aamupäivää tulkiten, tänään täytyy olla välikausitakin hetki. Mutta kumpi? (Huomatkaa muotitietoisuuteni: minulla on kaksi erilaista välikausitakkia.) Villakangasjakku vai takki, joka on kuin untuvatakki mutta ilman untuvatäytettä. Vanha kansa kutsuisi sitä ehkä poplariksi, mutta se on lyhyt, se on musta, se ei ole poplarikangasta. Olisko se parga? En tiedä. Niin muotitietoinen en ole. Eli minulla on siis välikausitakkien paksumpi ja kevyempi versio. Nyt tarkkana. Olisiko tänään paksumpi vai ohuempi välikausitakkiaika.

Koeradalle. Ohuempi pitää tuulen, kävellessä pysyy lämmin sisällä mutta seistessä palelee. Sisätiloissa, kuten kaupassa, on sopivaa. Entäpä se paksumpi? Kävellessä tulee hiki, seistessä on sopivaa mutta kaupassa ahistaa. Hankalaksi menee, sillä talvitoppa on jo pois laskuista, siinä hikoilee sekä kävellessä että kaupassa. Myös seistessä, sillä hiki kylmii selässä. Kesätakissa ei tietenkään vielä tarkene. (Tosin kesätakkia minulla ei ole, koska kuka nyt kesällä takkia pitää.) Pakko olla välikausi näiden todisteiden läsnäollessa.

Nyt on vaan valittava, että seisonko ulkona paikoillani, ettei tule hiki kävellessä tai kaupoissa (paksumpi) vai kävelenkö koko ajan ja/tai maleksin kaupoissa (ohuempi). Tai hei, mimmosethan kelit siellä Lontoossa on. Hmmmm. Näyttää ohuemman välikausitakin ilmalta. Siellähän on vaihtoehtona myös niitä pubeja.

Kirjoitti: mea 15:03 | Jälkipuheet (9)

Kuulitteko jysähdyksen aamupäivällä? Se johtui siitä, että kivi putosi sydämeltäni ja apina hartioilta.

Kävi nimittäin niin, että tiistaina lopputarkastusmammografiassa löytyi epäilyttävä patti kainalosta. Pimeässä huoneessa, hoitajien ja lääkärin hyöriessä ympärillä ladellen toisilleen ammattitermejä, tunsin samaa pakokauhua kuin silloin, kun lentokoneessa henkilökunta näyttää huolestuneelta ja köyttää itsensä penkkeihin. Patologin vastaus tuli tänään: ei mitään syöpään viittaavaa.

Kaksi rintasyöpää kokeneena jokainen mammmografia on iso, musta ahdistusaukko, johon solahtaa sillä samaisella sekunnilla, kun otetaan uusi kuva, koska edellinen oli epäselvä. Tai kun ultraäänilaitetta pyörittävä käsi pysähtyy. Vaikka kuinka rauhoitellaan, että ei se varmasti ole mitään vakavaa, niin kyllä siinä jo tuntee etäpesäkkeiden rymyävän pitkin kehoa ja virkayskäkin kuulostaa keuhkosyövältä.

Nyt, kun elämä taas jatkuu, voinkin alkaa surra lohjennutta hammasta. Ei kaksi kolmannetta, sanotaan. Sitä odotellessa.

Kirjoitti: mea 15:58 | Jälkipuheet (12)

Keväthän herättää minussa aina naisen, joka katselee kotia *sillä silmällä*. Tänä keväänä *se silmä* osui epäkohtaan, joka vallitsi vessan katossa. Olen jo vuosia haikaillut pikkuisen vessani kattoon uutta valaisinta saamatta mitään aikaiseksi. Mutta koska *silmä*, niin lamppuosasto kutsui. Yllättäen sieltä huuteli nimeäni juuri oikeanlainen ja kotiutin sen oitis. Ja oitis myös oli se asennettava. Haastavaa, mutta naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.

Viritin tikkaat, joiden ylätasanteelta äärimmilleni kurottaen lihakset hoosiannaa huutaen juuri ja juuri yllän kattoon. Olin jo aivan hapoilla, kun sain vanhan kattolampun irti. Vain huomatakseni, että siellä mitään pistoketta ollut, jollaisen uusi lamppu vaati. Ei, ei myöskään sokeripalaa (ei sillä, että sillekään mitään osaisin tehdä) vaan jotain eksoottista edellisen asukkaan muokkaamaa suoraviritelmää. Vanha takaisin. Katseeni suuntautui oitis toiseen huoneeseen, että no sinne sitten. Uusi viritys ja kurottelu vain huomatakseni, että siellä oli sokeripala. Vanha takaisin. Jalat ja kädet täristen melkein itkua jo väänsin. Ei ole puolitoistametrinen sähkötyötaidoton tarkoitettu yksineläjäksi.

Koska lamppu oli jo ostettu, niin pakkohan sille paikka oli keksiä. Jatkoin uurastusta keittiön katossa. No sieltä vihdoin löytyi lampun pistokkeelle vastakappale ja pinnistelin lampun paikoilleen. Olin itseeni ja taitooni täydellisen rakastunut. Kunnes silmäni iskeytyivät keittiön toisessa päädyssä, pöydän päällä roikkuvaan lamppuun. Sehän ei nyt enää keskustellut lainkaan uuden kattokaunottaren kanssa. Seuraavana päivänä lamppukauppaan, josta löytyi kuin löytyikin keskustelukumppani. Lamppu roikkuu nyt vinossa ja kattokupu nuupallaan mutta se on pientä sen rinnalla, että sain rauhan: keittiön valaisimet keskustelevat nyt keskenään. Ne juttelevat myös eteisen lamppujen kanssa. Olen ollut ymmärtävinäni sisustusohjelmista, että se on tärkeätä. Että huoneet keskustelevat keskenään.

Että tämmöistä tänä keväänä. Minusta on vihdoin tullut keski-ikäinen. Minulla on nyt juurikin niitä kristallilamppuja, joita teininä kotona inhosin ja halveksin syvästi. Moista keskiluokkaisuutta ja -ikäisyyttä. Mutta hei, nämä eivät ole mummokristallia. Nämä ovat hajuvettä ja lihapullaa.

Kirjoitti: mea 11:24 | Jälkipuheet (10)

Olen aina sanonut, että KUKAAN ei huomaa, onko naisella 78 prosenttia pidemmät ja 66 prosenttia tuuheammat ripset. Ei kukaan. Olen kävelevä todiste: kukaan ei ole huomannut, että minulla on 75 prosenttia vähemmän ripsiä. Alaluomen ripset putoilivat viime viikolla ja oikean silmän varsinaiset yläräpsyttimet ovat 50 prosenttia harvemmassa kuin ennen. Kukaan ei ole huomannut.

Tänään raahasin kroppani ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen autohallin portaat, 10 kerrosta, aamulla alas ja äsken ylös. Kuolin melkein. Olen kävelevä todiste siitä, että kahdeksan kuukautta itsesäälissä piehtarointia ja oman navan ympärillä pyörimistä ei ole kuntourheilua.

Kirjoitti: mea 18:39 | Jälkipuheet (15)